sunnuntai 11. joulukuuta 2016

NIPT-tutkimus

Blogitauolla tapahtunutta: Kolmas osa.

Viikon 12 lopussa meillä oli toinen niskaturvotusultra, tällä kertaa äitiyspolilla. Rakenteet vaikuttivat hyvältä, tosin imutiet näyttivät siltä, että olisivat ottaneet hieman aikaa kehittyäkseen. Lääkäri arveli aiemman niskaturvotuksen johtuneen niistä. Tutkittiin istukan verenkiertoa ja napavirtauksia, välillä ultratyyliä vaihtaen kuvasta toiseen.

Napavirtauksissa valtimot hehkuvat kuvassa oransseina ja laskimot sinisinä. Tällä kuvantamismenetelmällä lääkäri huomasi meidän beibelle menevän verta vain yhden valtimon kautta ja vaikutti kovasti siltä, että toinen napavaltimo puuttuu kokonaan. Kyseessä on ilmeisesti suhteellisen yleinen ultralöydös, mikä ei aiheuta enempiä toimenpiteitä, vaikka siinä on (minimaalisen) suurentunut riski kromosomipoikkeavuuksiin. Toisen napavaltimon puuttuminen voi mahdollisesti aiheuttaa myös pienipainoisuutta ja loppuraskaudesta seurantaa tulisi tihentää, jos näyttää siltä, että synnytys pitäisi käynnistää aiemmin.

Osallistuimme sikiöseulontoihin ja saimme niiden tulokset äitiyspolireissulla. Riskit Downin, Turnerin tai Edwardsin oireyhtymiin ovat minimaaliset. Ultrassa katsottiin rakenteista raajojen ja sisäelinten lisäksi suun rakenne, eikä sen puolesta riskiä esimerkiksi suu- tai kitalakihalkioonkaan näyttäisi olevan.

Kymppiviikolla löytyneen turvotuksen takia äitiyspolin lääkäri kysyi kantaamme mahdolliseen NIPT-tutkimukseen. Tutkimus tehdään usein vasta, jos sikiön rakententeista on löytynyt jotain poikkeavaa. Se otetaan labrassa äidin verestä kahteen "erityisputkeen" ja lähetetään Amerikkoihin pariksi viikoksi. Tämän parin viikon aikana verestä tutkitaan kromosomeja hieman tarkempaan, mitä sikiöseulonnoissa ja lääkäri saa hoitoon liittyvää lisätietoa ja/tai ohjeistusta jatkoon.

Ultraamisen jälkeisessä keskustelussa saimme tietää, että NIPT kertoo suurella tarkkuudella tulevan lapsen sukupuolen ja saimme itse päättää haluammeko saada sen tietoomme samalla, kun vastaukset tutkimuksesta tulevat. Meille on tulossa pieni....


....lapsi, heh! :D
Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta. Valitettavasti en sukupuolta vielä paljasta ;)

Viikolla 13 kävin antamassa verinäytteet ja jonkun viikon päästä puhelin soi. Lääkäri ilmoitti kaikkien tulosten olevan normaalit ja varmisti vielä ennen kertomista, että haluammeko tietää sukupuolen. Hetken emmin kuumeisesti. Tiesin miehen haluavan tietää vastauksen, joten annoin lääkärille luvan päräyttää sen samointein. Kuullessani sukupuolen huokaisin helpotuksesta, vaikken edes tiennyt niinsanotusti toivovani tietyn sukupuolen omaavaa lasta, kunhan vain se lapsi tulisi. Miehellä oli koko raskauden ajan ollut sama olo sukupuolesta ja tämä tuntui olevan iloinen sattuma. :)

How ever.. Olivat lääkärille Amerikkojen tutkijat kuitenkin kehoittaneet suosittelemaan meille vielä lapsivesipunktioon menoa kaiken varalta. Pitkään puhelimessa keskusteltuamme tulimme päätökseen, että parin viikon päästä tehdään varhainen rakenneultraäänitutkimus ja samalla on mahdollisuus suorittaa lapsivesipunktio. En tehnyt mitään päätöstä punktion suhteen, mutta voin suostua siihen vielä sitten ultraäänessä tai olla suostumatta. Jos rakenteet näyttävät ultrassa olevan kunnossa, niin miksi sitten enää kiusata jollain neulalla? Jännitysmomentti tätä kirjoittaessa alkaa olla katossa, sillä kyseinen varhainen ru sattuu olemaan huomisaamuna!

Spukka ja Pööpötin 16+1

perjantai 2. joulukuuta 2016

Virallinen NT-ultra

 Mitä tapahtui blogitauon aikana: Toinen osa.

Viikolla 12+ tuntui siltä kuin olisi(mme) saaneet pitkästä aikaa taas hengittää. Virallinen niskaturvotusultraääni oli heti alkuviikosta terveyskeskuksessa.

Hetken odottelun jälkeen hoitaja otti meidät vastaan. Ultraääni tehtiin vatsan päältä ja huvittuneena summailin miten outoa on olla ultrattavana housut jalassa, sillä olinhan joutunut viimeiset pari vuotta lähes automaattisesti riisumaan housuni vastaanotolle tullessa. Ei sillä.. Oli ihan mukavaa vaihtelua :D

Eloisa tyyppi saatiin nopeasti hyvin näkyviin ja niskaturvotus oli lähes tiessään! Virallisen niskaturvotuksen mitattiin olevan 1,2mm eli normaali. Huokaistiin helpotuksesta ja itkukin pääsi. Olin ollut niin huolissani, etten ollut sitä itse edes tajunnutkaan.

Kerrottiin ultraavale hoitajalle edellinen ultratarinamme, mikä aiheutti kovasti ihmetystä. Oliko viimeksi varmasti mittailtu niskaturvotusta eikä esimerkiksi vahingossa vaikka sikiöpussia? Yksityisellä otetut ultrakuvat kuitenkin lähetettiin polille, jossa olisi vielä saman viikon lopulla toinen nt-ultra, joten tähänkin saisimme vastauksen.

Emme jääneet asiaa sen enempää terveyskeskuksella spekuloimaan, vaikka mieleni teki kirota se yksityisellä ollut ultraajalääkäri maanrakoon ja läiskiä itseäni avareilla naamaan siitä, että sinne koko ylimääräiseen ultraan oli ihan PAKKO päästä.

Näitä kuitenkin sattuu, mutta ohjeeni teille muille hätähousuille: Odottakaa niitä virallisia ultria, niin voitte säilyä edes hetken sydänsuruilta ja vaan keskittyä siihen odotukseen ja pesänrakenteluun. Nyt on kamala homma kiriä sitä muutamaan viikkoa "tuhlattua" aikaa takaisin ja saada taas aivot siihen pinkit lasit-moodiin. Koulukin kärsi, sillä keskittymiseni tunneilla oli onnetonta osin huonovointisuuden, mutta osin myös turvotuksen syiden pohtimisen takia.

torstai 1. joulukuuta 2016

Tragediaa pilvilinnoituksessa

Täällä ollaan, täällä ollaan!

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle alkuraskauden huonovointisuuden, stressin, väsymyksen, koulun ja ehkä hieman tyhjän paperin kauhunkin takia. En kyllä tiedä voiko tyhjän paperin kauhuksi sanoa hetkeä, kun tajuaa kuinka paljon kirjoitettavaa olisi eikä tiedä mistä aloittaa ja hieman ahdistuu.

Koetan kuria tätä epävirallista blogitaukoa hieman kasaan, mutta asioita on pakko jaella vähän osiin jottei hommat mene ihan sekasotkuksi. Tässä ensimmäinen osa.

10+ raskausviikolla minulla oli jatkuvaa vihlonnantunnetta pitkin alavatsaa sekä halusin käydä katsomassa onko tyyppi tuolla vatsassa vielä elossa. Yksityisen lääkärin vastaanotolla tehdyssä ylimääräisessä ultraäänessä olikin viikkojaan vastaava pikkuinen, jonka niskan- ja vatsanseutu olivat kovasti turvoksissa. Sydän sykki, mutta lääkäri keskittyi mittaamaan turvotuksia huolissaan: Turvotusta löytyi 2,9mm-4,8mm ympäri kehoa.

Lääkäri oli hyvin huolestuneen oloinen turvotuksen määrästä ja kertoili meille kuinka tällaiset raskaudet tulevat yleensä menemään kesken ja jos lapsi on tyttöpuoleinen, tulee hänellä olemaan Turnerin oireyhtymä. Useita kertoja lääkäri toisteli ja voivotteli, että pitää miettiä haluaako raskautta jatkaa sekä pyöritteli ajatuksia mahdollisista ongelmista ja haasteista. Me lähinnä istuimme, nyökyttelimme ja odotimme, että pääsisimme lähtemään vastaanotolta.

Kovan turvottelun johdosta saimme lähetteen vanhaan tuttuun paikkaan naistentautien poliklinikalle tarkempaan syyniin. Vatsanseudun kivut luultavasti johtuivat endometrioosista ja sen vaikutuksista kohdun kasvuun(?) ja kohdun kasvukivut ilmeisesti ovat tavallisestikin kivuliaita endometrioosipotilailla.

Lähtiessämme ultraäänestä olimme lähinnä huolissamme lääkärin jaksamisesta ja meistä tuntui siltä, että olimme siellä lohduttamassa häntä, eikä hän meitä. Paskanmaku jäi suuhun lähinnä potilaan kohtaamisesta ja huomioonottamisesta, mitkä ovat mielestäni asioita, jotka _jokaikisen_ lääkärin tulisi osata. Ainoat iloiset asiat siltä käynniltä olivat lähete polille, sekä tieto siitä, että lapsi on vielä hengissä.

Välttelimme vauva-aihetta parhaamme mukaan seuraavat kaksi viikkoa, kunnes edessä oli virallinen niskaturvotusultraääni.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Nenä kovilla

Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja voin tässä vakuuttaa, että en aio lopettaa kirjoittamista! <3

Käytiin alkuraskauden ultrassa lapsettomuuspolilla tasan vuosi meidän ensikäynnistä koko lafkassa. Oli aika tunteellinen reissu. Siellä se näytöllä näky köllöttelevän, yksi alkio, tuo meidän pikku pööpötin, vastaten silloin hieman (päivän verran) viikkojaan isompaa. Vahva syke näytti olevan. Onneksi ei ehditty paljoa tunteilemaan, kun lääkärin oli vastattava puhelimeen samalla kun ultrasi ja minä koitin olla nauramatta, ettei ultrakuva ala heilua.

Miettikää nyt hei oikeesti. Ultrasondi värkissä ja toinen puhuu puhelimeen.. :D

Raskausoireista pahoinvointi ja varsinkin väsymys yllätti. Tiesin "tähän ryhtyessäni", että niitä raskausoireita ja -vaivoja on monenlaisia ja totaalinen ihme olisi, jos niistä yksikään ei sattuisi omalle kohdalle. Jos ennen olin usein väsynyt, niin nyt olen jatkuvasti niin uupunut, etteivät silmät meinaa pysyä auki. Keskittyminen ja esimerkiksi kokeisiin luku on pitänyt lähes unohtaa, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa eikä pysty. Päiväunet on otettava lähes päivittäin, vaikka yöunia olisi takana 10 tuntia.

Ensimmäisillä viikoilla oli jatkuva jano ja nälkä, jotka vaihtuivat viikko-pari sitten jatkuvaan pahoinvointiin. Ei siinä jos saisi edes oksennettua, jotta olo helpottuisi edes hetkeksi, mutta ei tule mitään vaikka työnnät sormet kurkusta mahalaukkuun saakka. Kaurakaakao on pelastanut minut pahimmilta hyökyaalloilta, kun kerran ulos asti ei tule mitään.

Pahoinvointi on niin hurjaa, että yritän kaikin tavoin vältellä jääkaapin avaamista tai jääkaapille mennessäni pidätän hengitystäni. Pahinta on, jos hengittää liian aikaisin jääkaapin sulkemisen jälkeen, kun kaikki hajut lehahtaa suoraan nenälle.

Myös kissa on valitettavasti saanut osansa tästä syrjimisestä, sillä siinä missä ennen pidin kissan tuoksusta ja haistelin sen turkkia ja päälakea, niin nyt voin enää harvoin pitää kissaa sylissä sen hajun takia. Kissan pepun ja suun hajut ovat niin pistävän makeita, ettei kissa voi olla sylissä oikein mitenkään päin. Tämä muodostaakin sitten taas oravanpyörän, sillä tuo meidän rakas pikku ötökkä hakeutuu kokoajan syliin. Kun olo on ollut parempi, niin olen antanut sen usein tullakin köllöttelemään. Mies on ottanut kontolleen kissanvessan tyhjennyksen, niin minun ei onneksi tarvitse olla pissa- ja kakkahommissa tässä odotusaikana lainkaan. Tämä yliaktiivinen nenä kyllä taitaa hieman hermostuttaa häntäkin, koska on tullut muutamaan otteeseen ehkä rantkatettua siitä, kun hajut kantautuu pissa-astiasta nenään.

Ulkoilma on auttanut pahoinvointiin hyvin, mutta jostain syystä hengästyn kamalan helposti. Olen hidastanut hieman tahtia ja olen uskaltanut ottaa jopa astmalääkkeen niin etten piilottele sitä (self-five tähän). Pelkään, että jumahdan kotiin koko loppuraskauden ajaksi, kun tuo hengästyminen jännittää niin paljon. Toivottavasti (tai siis tietenkään) niin ei kuitenkaan käy.

Olen tässä raskauden alussa tehnyt viikon PEF-mittaukset, käynyt spirometriassa sekä käynyt astmakontrollissa lääkärillä. Astmani ei ole ollut oikein hoitotasapainossa, vaikkakin viimeisen kahden vuoden aikana ei ole sentään tarvinnut lähteä päivystykseen hengenahdistuksen takia.

Toisinsanoen siis parempaan suuntaan ollaan menty kokoajan!

Silloin tällöin tulee välillä tukehtumisen tunnetta ja siitä lääkärille mainitessani päädyttiin vaihtamaan hoitava lääke toiseen. Uusi kortisoni on ollut käytössä kohta viikon ja huomaan jo selvän muutoksen olotilassani vaikka hengästymiseen lääke ei kyllä auta. Ehkä miulla on sitten vaan oikeesti paska kunto.

Plussatessa pelotti, miten uskallan ottaa lääkkeet ja miten ne vaikuttaa lapseen, mutta tietysti sekä lapselle että itselle kaikista paras vaihtoehto on astman hyvä hoitotasapaino. Voin siis vaan toivoa, että noista lääkkeistä ei ole mitään haittaa, kun ne on nyt lääkärin vastaanotolla käyty pohjia myöten läpi.

Ensiviikolla meillä olisi edessä ensimmäinen neuvola. Pirusti jännittää, mutta ajattelin ottaa pientä lomaa arjesta ja lähteä porukoiden jääkaappia haistelemaan ennen tuota aikaa. Toivotaan, että raskaus jatkuu loppuun saakka. Vielä olisi siinä tapauksessa 32+jotain viikkoa jäljellä.

Loppuun vielä pakollinen kliseinen allekirjoitus:

Terkuin,
Spukka & Thor-Hippu-Pööpötin 7+6

tiistai 20. syyskuuta 2016

Mitä odottaa kun odotat?

Nyt pitäisi ilmeisesti ymmärtää olevansa raskaana. Läheisille on jo uutisista kerrottu, sillä ajattelimme ns. pahimman olevan jo takana, kun kerran tähän asti on nyt päästy että siellä mahassa joku möllöttää. Olo tuntuu kuitenkin kuin pahimmaltakin huijarilta.

Voiko olla mahdollista, että pääsimme näin "helpolla"? Onko minulla oikeus iloita tästä raskaudesta, vaikka alkuraskauden ultraan on pari viikkoa ja 12 viikon rajapyykki häämöttää vasta tuolla jossain kaukana tulevaisuudessa? Onko minun jatkuvasti pelättävä keskenmenoa?

Tahtoisin niin kovasti iloita tästä pienen ihmeen juuri alkaneesta taipaleesta, että halkean jo ajatuksesta, mutta tuntuu etten saisi, koska keskenmenovaara on vielä niin suuri. Mitä jos raskaus nyt yhtäkkiä päättyykin? Tekeekö aikaisilla viikoilla oleminen keskenmenosta jotenkin vähemmän merkityksellisen?

Perjantain dpo 14 hCG-arvo oli 104. Hoitaja onnitteli puhelimessa ja minä kirjoitin alkuraskauden ultrausajan pinkillä kynällä kalenteriin, jonka jälkeen kävin tekemässä vielä uuden kotitestin. Tai oikeastaan kaksi: ovulaatio- ja raskaustestit. Oli pakko konkreettisesti nähdä, että vieläkö siellä on elämää, sillä voihan puhelimeen soittaa kuka vaan. :D

Odottajan opas on haettu jo apteekista ja mies teki huolellisen taulukon tarvitsemista(mme) ravintoaineista. Eipähän kiukuta pitkä vältettävien ruoka-aineiden lista, sillä suurin osa siitä on lihaa, kalaa ja muita mereneläviä ja juustoja, mitkä eivät kuulu muutenkaan ruokavaliooni. Tässä pääsen siis hieman helpommalla. Toki joudun ottamaan purkista B12-vitamiinin.

Onko kellä jakaa kokemuksia vegaani-/kasvisruokavaliosta ja raskaudesta? Miten esim. ovat suhtautuneet neuvolassa? Do I need to expect many hates to come? :D

Tää on nyt ilmeisesti siis totta.. Pakko se on kai ymmärtää, että raskaana ollaan!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Hermoja raastavaa

Teksti sisältää "ällöyksiä".

Tuntuu kuin aika olis pysähtynyt ja perjantaihin tuntuu olevan ainakin viikko aikaa. Tämän dpo 12 aamun testiin tuli aiempaa tummempi punainen viiva, vaikka ei se siltikään mikään stantardiplussa olekaan. Koko päivän on ollut aivan jäätävät menkkaolot ja ravaan vessassa tekemässä testejä ja varmistamassa ettei nyt vaan menkat olisi alkaneet.

Dpo 12:


Näytin aamun testiä miehelle ja varmisti vielä että näenkö oikeasti toisenkin viivan vai onko testi rikki tai minulla astetta pahemmat viivalasit päässä :D Miehen mielestä testissä kuitenkin oli haalea vaaleanpunainen viiva toisen vahvemman vieressä. On siis ilmeisesti pakko usko,että jotain tapahtuu! Kumpikaan ei tosin heitellyt mitään ilon kuperkeikkoja tai muuta ja uskon että mies ymmärtää tilanteen vasta,jos verikoe osoittautuu positiiviseksi. Voi kun aika kulkisi vähän nopeammin..!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Piinaviikot ja #lisääntymisilta

Jostain syystä en saa ollenkaan välitettyä teille kuinka turhauttavaa tämä piinaviikkojen elo on. Olen ollut kipeänä ensin heti inseminaation jälkeen pari päivää ja sitten parin päivän nuhattomana olon jälkeen taas kolme päivää kipeänä. Kuumetta ei ole ollu koko aikana, mutta paska olo kuitenkin, kuten flunssassa nyt yleensä. Päässä lyö tyhjää, kaikki vituttaa tai on aivan ihanaa, vatsa ei toimi tai sitten se toimii niin ettei loppua näy (sori, tmi). Kamala nälkä, muttei tee mieli syödä, koska ylävatsalla kuplii, räkä valuu ja hengitys pihisee.

Muusta ei niin väliä näin piinaviikoilla, kunhan voi googlettaa "flunssa + inseminaatio", "flunssa inseminaation jälkeen", "Pregnyl + varoaika", "alkuraskauden oireet", "raskauslaskuri", "paska maailma" tai "Kuinka lopettaa turha googlettelu".

Perjantaina pp14 olisi hCG-labra ja tälläkin kertaa odotan sinne menoa hyvin vähän. Tänään pp10 olen taas pukenut vaaleanpunaiset viivalasit päähäni ja arvioinut nähneeni aamuisessa testissä aavistuksen toisesta punaisesta viivasta. Pelkään kuitenkin väärää tulosta Pregnylin takia, vaikka eilinen testi olikin täysin puhdas negatiivinen. En siis pitäisi yhtään yllättävänä, jos kehoni päättäisi taas omiaan. Oikeastaan se toimii jo niin omiaan, että voisin laittaa siitä merkinnän CV:een erityisosaaminen -kohtaan.

Jos tämäkin kierto päättyy negatiiviseen tulokseen, tulen putoamaan korkealta, mutta omapa on syyni.. Odotellessa kotitestailun aloittamista, ihastelin nimittäin taas nettikauppojen äititys-,imetys- ja lastenvaate, sekä -tarvike valikoimaa, kävin laskemassa lasketun ajan raskauslaskurilla, luin kaiken "raskaus viikko viikolta"- paskan, minkä muistan jo parin vuoden jälkeen ulkoa sekä tietysti googlettelin.

Ainiin, ja olen myös ihmetellyt Twitterissä kovaan ääneen sitä, miksei Ylen A2-illassa ole ketään puhumassa meidän tahattomasti lapsettomien asioista, koska aiheena on kuitenkin LISÄÄNTYMINEN.

Pelkään, että keskustelu on hyvin yksipuolista, sillä paikalla on enimmäkseen vanhempia. Taitaa joukossa olla kuitenkin Väestöliiton lääkäri ja yksi vapaaehtoisesti lapseton. En ymmärrä millä logiikalla Ylellä ollaan sitä mieltä, että raju syntyvyyden lasku ja tahattoman lapsettomuuden lisääntyminen ei osu millään yks yhteen? :D

Toivottavasti joku muukin erehtyy kaikesta huolimatta katsomaan A2-illan (aivopieruja) tänä iltana TV2 klo 21.30. Sitten ei muuta kun some soimaan ;)

Tässä vielä vainoharhaisuuteni kuvana:

perjantai 2. syyskuuta 2016

Toinen inseminaatio

Kesätauko teki meille kyllä todella hyvää. Oli mukava huomata, että maailmassa on muutakin kuin tämä lapsettomuus.
Syksyn taas koittaessa hieman pelottaa, että pysyykö ajatukset kasassa jos tämäkään hoito ei tuota tulosta. Masennustesti näyttää puolen vuoden jälkeen edelleen vaikeaa masennusta, vaikka olo onkin energisempi. Onneksi kuitenkin koulu on jo alkanut ja pian jatkuu vertaistukiryhmän toiminta, joten tekemistä riittää ja saa muuta ajateltavaa.

Toinen inseminaatio on onnistuneesti ohi. Tarkoitan siis että lääkkeet tuntuivat purreen, kumppanin näyte oli erinomainen ja muutenkin kaikki tuntui menevän nappiin. Toki nyt vasta alkaakin sitten se piinaavin työ, nimittäin kahden viikon odotus hcg-kokeeseen. Voi olla että oma testivarasto hupenee jo parilla tikulla ennen virallista testipäivää!

Kävin viikon alussa follikkeliultrassa, jossa näkyi kaksi johtavaa rakkulaa vasemmassa munasarjassa ja varoiteltiin tuplamahdollisuudesta. Saatiin ohjeeksi pistää Pregnyl rakkuloita irroittamaan päivä ennen inssiin menoa, joten eilen mies sai kunnian hoitaa sen.


Pistokohtaa on juilinut jonkin verran, varsinkin jos siihen on kohdistunut painetta. Millainenkohan on teoreettinen mahdollisuus, että lääkeaine olisi jäänyt pistoskohtaan jumiin?

Tänään olikin inssin aika ja jännitin taas ihan hupsuna tuota toimenpidettä. Tälläkertaa jännitys oli aaltomaista. Sain yöni nukuttua, mutta aamupalan kanssa oli hankaluuksia ja jouduin pakottamaan itseni syömään. H-hetkeä odottaessa tuntui, että voisin hyppiä, pomppia ja ilakoida ja välillä taas en voinut liikkua millimetriäkään ja kylmähiki oksetuksineen tuntui vaanivan ihan nurkan takana.

Jännitin että jännitänkö toimenpiteessä, joten yritin jo odotustilassa saada enimmät jännitykset karkotettua. Voin kertoa, että ei oikein toiminut tämä minun järjestely. :D

Itse toimenpiteessä oli mukana puoliso, tuttu ihana hoitaja sekä sama lääkäri, jonka luona kävimme ensikäynnillä lapsettomuuspoliklinikalla vuosi sitten. Ensin ultrattiin ja molemmat follit olivat kasvaneet jo kaksisenttisiksi ja toinen yli jo alkanut menemään lysyyn, joten ajoitus osui kohdalleen.

Kuten viime inseminaatiossa, tälläkin kertaa katetri tökkäsi taikka raapaisi kohdunkaulaa(?), mikä teki kipeää, kuten myös siittiöiden ruiskutus kovan paineen takia. Silti toimenpide tuntui olevan paljon nopeammin ohi mitä viimeksi.

(Tässä kohtaa en voi estää itseäni miettimästä, kuinka paljon kaipaankaan mahdollisuutta saada jälkikasvua ilman neuloja, katetreja, purkkeja, lääkkeitä ja laboratorioita.)

Hetken aikaa piti pedillä istuksia jälkikäteen, sillä jännitys alkoi laukeamaan ja huimaus tuli sen tilalle. Sain vastailtua lähinnä yksisanaisin lausein vointia koskeviin kysymyksiin, sillä kaikki voimani tuntuivat huvenneen olemattomiin ja päässä löi tyhjää. Olin vain onnellinen, että toimenpide oli ohitse.

Polilta lähtiessä kävelin hitaasti ja varovasti, ettei sieltä värkeistä nyt kukaan lähtisi poispäin vaeltamaan. Ihan kuin toimillani olisi enää minkäänlaista osaa tai arpaa koko touhuun. Toivo se nostaa taas päätään.

maanantai 15. elokuuta 2016

Äitiys tekosyynä?

Hei vaan pitkästä aikaa!

Pahoittelen etten ole mm. vastannut kommentteihin, sillä puhelimeni ei tee yhteistyötä tuon "vastaa"-napin kanssa ja käytän erittäin harvoin tietokonetta. Kesä- ja sairasloma alkaa olla jo ehtoon puolella ja valmistaudun nyt täysillä koulun alkuun.

Lomalla olen saanut hyvin toivuttua ja keskityttyä hyvinvointiini. Muuttunut ruokavalio ja uusi lääkitys on alkanut purra ja voin jo elää huimauksen ja tykytysten kanssa suhteellisen "normaalia" elämää, verenpaine on noussut hyviin lukemiin ja tunnen olevani energisempi. Toivottavasti sama meininki jatkuu, niin pystyy keskittymään opintoihin ja vielä joskus tulevaisuudessa toivottavasti myös töihin.

Stressiä olen saanut purettua yllättävän kivuttomasti, eikä lapsettomuus ole ollut niin suurena mörkönä muutamaa hmm... kiukunpuuskaa lukuunottamatta. Kerran tai pari on mm. Ihan naurattanut se, että äitiys on syy olla tekemättä jotain, kuten esim. olla ajoissa tai ajatella myös muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Voihan toki olla, että jos itse äitiydyn, niin minusta tulee samanlainen, mutta uskon että olen aiemmin tässä elämässä jo käyttäytynyt tarpeeksi huonosti koko loppuelämäni tarpeisiin.

Äitiys on ihan oikea syy tehdä tai olla tekemättä joitain asioita ja uskon sen vaikken käytännössä mistään mitään tiedäkään. Kuitenkin maalaisjärkeä on hyvä käyttää varsinkin silloin, jos aikoo käyttää äitiyttä syynä (tai tekosyynä) jostain asiasta (tai kaikista) jollekin tahattomasti lapsettomalle henkilölle sillä se tuntuu pahalta. Ei sellaiselta pahalta, niinkuin lapsesta, joka mutristaa alahuulta, vaan sellaiselta että joku vetäisi aina yllärinä turpaan.

Tahattomasti lapsettomana pysyt hississä kolmen kerroksen välillä. Ensimmäisessä kerroksessa on vapaaehtoisesti lapsettomat ja ihmiset, keillä perheellistyminen ei ole ajankohtainen asia. Toisessa kerroksessa on äidit, isät ja kolmannessa isovanhemmat. Pysyt hississä, koska et kuulu mihinkään kerrokseen, mutta näet vilaukselta millaista elämää kerroksissa eletään aina, kun hissi tilataan alas viemään ihmisiä ylempiin kerroksiin ja ovet avautuvat ihmisten tullessa ja mennessä. Joskus tosin toisesta kerroksesta tulee ihmisiä takaisin hissiin ja he ovat pitkään hiljaa. Jaamme hissin yhteisymmärryksessä, kaikki omine taakkoinemme ja jatkamme menoamme.. hissin nurkasta toiseen.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.


Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.


Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?

torstai 30. kesäkuuta 2016

Stressivapaa kesä?

Päätin, etten ota stressiä kesään tästä yrityksestä. Jos jälkikasvua on tässä kesän aikana tulossa, niin hieno juttu, mutta olen jo "valmistautunut" syksyyn ja tuleviin hoitoihin.

Kesäksi heitän kalenterin, ovulaatio- ja raskaustestit, lapsettomuuspolin numeron ja vauvapalstat kaivoon ja teen jotain hurjaa. Katson Serranon perhettä, teen laskelmia kuinka saan lainat maksettua nopeimmin pois ja menen jöröttämään parvekkeelle. Ulkona paistaa aurinko ja on ihanan vihreää, mutta olen ollut lähes koko kesän sisätiloissa. Taitaisi olla jo aika ulkoistaa koko akka?

Olen käynyt polin tarjoaman psykologisen sairaanhoitajan juttusilla nyt muutaman kuukauden, mikä on monilta osin helpottanut ailahtelevaisuuttani. En halunnut enää kesälle aikoja, sillä halusin totaalisen tauon tästä kaikesta. Syksyllä kuulema aloitetaan keskustelemaan lapsettomuudesta ja sen käsittelystä.

Käyntien tarkoituksena on siis ollut juuri lapsettomuuden käsittely, mutta koska tärkeintä on kokonaisvaltainen hoito ja kuva siitä mitä asioita täytyy ratkoa, on täytynyt käydä läpi paljon myös menneisyyttä, perhesuhteita ja muita mutkia. Paljon on mennyt aikaa myös aiheen vierestä höpinään mieleen tullessa jokin aasinsilta milloin mihinkin. Usein käy niin etten saa enää punaisesta langasta uudelleen kiinni ja mielessä pyörivät oikeasti aiheeseen liittyvät asiat jäävät mainitsematta. Käynneillä vallitsee positiivinen ilmapiiri ja pidän hoitajasta, mutta minun pitäisi varmaan pyytää häntä pitämään vähän kuria, jotta pysyisimme niiden ajatusten ympärillä mitä varten hain apua. Joinakin kertoina on tuntunut, että olen itse toiminut lähinnä kuuntelijana ilman että olen uskaltanut pyytää edes suunvuoroa. Jep. Asialle täytyy tehdä jotakin.

Kesän kokonaisvaltainen hengähdystauko tulee tekemään varmasti hyvää, sillä voin keskittyä täysillä omaan hyvinvointiini ja sen ylläpitoon (eli koetan saada huimauksen kuriin what ever it takes) vaikka se voi päätyä tyhjiin huoneisiin huutelemiseksi. Sama asia pätee silti niin terveydenhoidossa kuin lapsitoiveen saavuttamisessa: Ei voi onnistua ellei yritä parastaan. Tietysti lapsitoiveen saavuttaminen voisi olla hieman helpompaa, jos autonominen hermosto, keuhkot, aivolisäke ja hormonit olisivat kunnossa. Niille kun ei voi sixpackia treenata.

Olen ainakin syksyyn saakka sairaslomalla tuon autonomisen hermoston toimintahäiriön takia, joten tässä on mukavasti aikaa suunnitella ja toivottavasti myös toteuttaa kaikenlaista. Taidan aloittaa kuitenkin ihan vain vetämällä lonkkaa ja ajattelemalla mahdollisimman vähän yhtään mitään.

Täten lupaan etten pode huonoa omaatuntoa siitä, etten tee yhtään mitään ihan hetkeen.

Onko täällä muita kaikesta stressaavia? Löytyisikö hyviä rentoutumisvinkkejä?

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kova herätys kesään

Ei nyt varmaankaan mikään uusi uutinen, mutta ei vauvaa tästäkään kierrosta tarttunut matkaan ja elämä kahden hengen (plus kissan) perheenä jatkuu.

Kivut oli pitkästä aikaa aivan sietämättömät. Heikotti ja meinasi lähteä jalat alta kipujen takia heti aamusta. Yritin selviytyä aamutoimista, mutta käsiä pestessä piti nojata lavuaariin ja puuron teko jäi vedenkeittoon. Tai no.. Sain nostettua lautasen kaapista pöydälle ennen kuin voimat loppui, enkä pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Pääsin viereisen huoneen ovelle kysymään puolisolta apua jotta sain syödäkseni.

Se oli kamalaa.

Vaikka toinen huomasi, että oli hätä ja tuli heti ottamaan syliin ja apuun, niin jo pelkkä muisto siitä miten avuton olin saa minut nolostumaan. Eihän parikymppisenä pidä olla riippuvainen toisesta päivittäisissä asioissa. Lonkat, lantio, vatsa, selkä, polvet, nilkat... Kaikki olivat kuin tulessa ja minä vain itkin. Pyörin, hyörin ja itkin. Tällaiset kivut ei ole uutta, mutta kun luulin kokeneeni jo kipujen korkeimman tason ja tottumaan siihen, niin nämä tullessaan iskivät päin näköä. Hävettää vieläkin, että jouduin näyttämään kipuni. En tahdo olla heikko.

Pahimmista kivuissani toivoin vain että tämä kaikki loppuisi. Kun kivut alkoivat hieman helpottaa ja ajatus kulkea, mietin luopumista lapsihaaveesta, suunnittelin ehkäisyn aloitusta ja kohdun poistoa. Tuntuu niin pahalta että tuntuu pahalta eikä kipu tunnu koskaan loppuvan. Se on aina hetken poissa, mutta palaa aina takaisin eikä paluupäivää voi ennustaa koskaan, joten täytyy olla aina varuillaan. Tälläkin kerralla kierto kesti vaivaiset 24 päivää!



Meillä alkoi nyt tosissaan kesän mittainen hoitotauko ja alkusyksystä on sitten suunnitteilla seuraava inseminaatio ellei tämän tauon aikana jotain luomuihmettä tapahdu.

Kesän aikana ei siis luultavasti ole mitään uutta kirjoitettavaa, mutta jos sinulla on mielessä jotain mistä haluaisit että kirjoitan, niin heitä kommenttia tai vaikka sähköpostia. :)

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Ei ehditty ennen kesätaukoa

Meillä piti olla ensiviikolla inseminaatio.

Aloitin ovulaation tikuttamisen jo kp 10, kuten aina ennenkin. Tyhjä ympyrä tervehti minua kahtena päivänä, kunnes kiertopäivän nro. 12 aamuna, suunnitellun follikkeliultrauspäivän aamuna, ympyrä päätti hymyillä.

Dipattuani tikun, menin muina naisina suihkuun. En jäänyt odottelemaan tuloksen ilmestymistä, koska eihän _minulla_ nyt näin aikaisin voi ovulaatiota olla jos edes onkaan.

Kun sain tämän kierron alussa tietää, että meillä olisi mahdollisuus vielä toiseen inseminaatioon ennen klinikan kesätaukoa, olin innoissani. Naureskelin vielä, että näinköhän kroppa keksii vielä jotain pään menoksi ettei inseminaatiota voida tehdä. Olihan meillä moni asia muutenkin mennyt vähän eri reseptillä kuin Strömsössä. Miksi nyt siis kävisi niinkuin oli suunniteltu?

Siinä sitten seisoin kylpyhuoneessa suihkunraikkaana, tuijotin testiä epäuskoisena lavuaariin nojaten ja nauroin. Herätin miehen (vaikka edellisenä yönä oli ollut tärkeä NHL-peli ja oli vielä aikainen aamu) ja töksäytin, että josko hänen pitäisi tulla mukaan polille. Menin lopulta yksin, sillä eihän päivälle ollut suunniteltu muuta kuin ultraus.

Polille mennessä oltiin kaikki yhtä hymyä, minä, hoitaja sekä lääkäri. Lääkärin hymy vaan alkoi hyytymään, kun kerroin aamun hymynaamasta. Ovulaatio osuisi viikonlopulle, joten inseminaatiota ei voitaisi tehdä. Samalle päivällekään ei enää ollut aikoja saatavissa. Harmiteltiin siinä sitten vähän kilpaa kaikki, mutta ultraus tehtiin kuten suunniteltiinkin.

Kaikki näytti hyvältä, molemmissa munasarjoissa oli isot follikkelit. Toisella puolella päälle 10mm ja toisella lähes 30mm. Jotta saataisiin varmistus siitä että munasolu oikeasti irtoaa, sain reseptin "irroituspiikkiin" ja kehotuksen pistää sen mahdollisimman nopealla aikataululla ja pitämään vielä vähän normaalia enemmän lystiä kotona.


 Päivällä meninkin koulun jälkeen Apteekin kautta kotiin ja hermoilin, etten uskalla pistää itseäni (mikä pelkuri! :D) ja sain miehen hoitamaan lääke- ja pistospuolen. Mies hoiti homman kotiin kuin ammattilainen, eikä pistäminenkään sattunut yhtään! Kylmä lääkeseos pisteli jonkin verran mikä tuntui epämiellyttävältä, mutta oli kestettävissä. Pitämisen jälkeen mies kuittaili, että hänhän voisi hakea seuraavaksi lääkärin virkaan, kun meni niin hyvin. Jos nyt ei kuitenkaan hakisi..

Illalla kysyin mieheltä jännittikö pistäminen ja sain vastaukseksi, että pistäminen ei jännittänyt, mutta jännitti se, jos minuun sattuisi. Siinä saikin sitten tehdä kaikkensa, jotta silmät pysyivät kuivina. Kuittasin tosin itkukiintiön hetkeksi tyhjäksi, kun katsottiin Frendien päätösjakso. Voi olla, että johonkin lomaan putosi muutama kyynel ihan omasta takaakin.

Nyt jos ei nimittäin tärppää, edessä on kesän mittainen hoitotauko. Elokuussa uuden kierron alkaessa pitää olla sitten taas poliin yhteydessä uuden inseminaation tiimoilta. Samalla tarkastetaan kilpirauhasarvot lapsettomuuspolilla sisätautipolin lisäksi, sillä arvot ovat olleet suositeltua (2,5) korkeammat (2,8-3,8) raskautta ajatellen.


Tänään tuli täyteen pyöreitäkin: 800 päivää yritystä takana.
Montakohan on vielä edessä?

maanantai 30. toukokuuta 2016

Kasaan kurottu

Olen helvetin monta kertaa tehny itselleni selväksi, että tehdessäni abortin vuonna 2008, se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa oikea ratkaisu, vaikka se musersi minut lähes täydellisesti.


Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?

En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus-  ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.

Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.

Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jatkuuko se elämä vai ei?

Blogista tuli tosiaan taukoa, kun oli hyperprolaktinemian lääkitys tauolla ja samaten myös hoidot. Kokonaisuudessaan "yritystaukoa" on takana nyt pari kuukautta. Sain tämän kuun alussa luvan jatkaa lääkityksen uudelleen.

Prolaktiiniarvo oli pysynyt aisoissa nousten tauon aikana 138 -> ~550 ja lääkäri arvioi, ettei noin pienellä arvolla ole vaikutusta enää kuukautiskiertoon eikä lääkitystä tarvitsisi välttämättä jatkaa. Kerroin, että tauon aikana kierto huiteli yli 30 päivän hujakoilla ja oli normaalia epäsäännöllisempi, joten halusin jatkaa lääkitystä. Pari viikkoa tuli syötyä lääkettä puolikkaalla annoksella ja liekö se on syynä, että uutta kiertoa saa taas odotella.


Lähes heti lääkkeen uudelleen aloittamisen jälkeen soitin L-polille ja kyselin jatkoista. Siellä pirteä ääni vastasi, että uuden kierron alkaessa täytyy soittaa uudelleen, niin tiedetään sitten millä ohjein jatketaan ja ehditäänkö toinen inseminaatio tehdä ennen polin kesätaukoa. Jos uusi kierto alkaisi viikon sisällä, niin hoito varmasti ehdittäisiin tekemään.

Olin onneni kukkuloilla, että nyt on meidän vuoro raskautua ja rattaat lähtee taas pyörimään. Hoitaja puhelimen päässä muistutti kuitenkin tekemään vielä raskaustestin ennen uutta hoitoa vaikka uusi kierto alkaisikin.

Tuli kiertopäivä 30, jonka aamuna tein täydellisen negatiivisen testin. Kiukutti ja hymyilytti samaan aikaan ajatusten pyöriessä karusellissa: "Vittuku en oo vieläkään raskaana" ja "Kohta alkaa uusi kierto ja päästään jatkamaan hoitoja, jos sitten tärppäisi." Seuraavana päivänä heitin miehelle, että pitäisi laittaa Kadonneet-palstalle ilmoitus jossa etsitään säännöllisiä kuukautisia. Siltä taisi mennä vitsi vähän ohi.

Tänään on lähinnä ärsyttänyt niin paljon että naurattaa. Naapurin tupakanhajut tulee parvekkeelta ja ikkunoista suoraan meidän asuntoon, ensiviikolla on koeviikko, enkä ole edes aloittanut lukemaan, lähes hukutin luottokasvini palmuvehkan ja huimaa IHAN_KOKO_AJAN. Hatutuksen määrästä analysoiden seuraava kierto voi olla hyvinkin lähellä, joten vauhtia nyt "täti", vauhtia!

Huimauksen syy muuten löytyi lääketauon aikana ja se ei ainakaan parantanut mielialaani. Tai ehkä himpun verran paransi, sillä nyt tiedän minkä takia huimausta on. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietenkin ollut se, että huimaus olisi vain hävinnyt, mutta ei.. Minulla on autonomisen hermoston toimintahäiriö. Taas yksi "palikka" lisää tähän palapeliin. Palaset ei vaan tunnu loksahtavan paikoilleen vaikka miten pyörittelee. Ainakin yksi pieni pala vielä puuttuu.

Jos vuoden sisällä tästä ei ala lasta kuulumaan, olisi ainakin muutto paikallaan. On kuluttavaa, kun huonoimpina päivinä on pakko pitää verhot ja ikkunat kiinni, jottei kuule eikä nää leikkipuiston leikkejä ja pysyy itse toimintakykyisenä. Seuraava asunto ehkä jostain, missä voi kulkea niin, ettei tarvitse kuulla välituntikelloa tai nähdä vaahtosammuttimen kokoisia keltaisia ja heijastavia ihmisiä? Taidan muuttaa autiolle saarelle.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantain runoilut


Tänään on lapsettomien lauantai. Tätä lapsettomien omaa päivää vietetään tänävuonna 23. kerran. Tämä on minulle kolmas vuosi tahattomasti lapsettomana ja toinen vuosi, jolloin vietän lapsettomien lauantaita.

Viimevuonna mietin, kuinka sitä lapsettomien lauantaita oikein vietetään ja maalailin mielessäni kuvia äitiydestä. Maalaamani kuvat ovat jo haalistuneet, lähes värinsä menettäneet, mutta ainakin tiedän kuinka vietän lapsettomien lauantaita tällä kertaa.
Aion osallistua Tyhjän sylin messuun!

En kuulu kirkkoon, enkä usko minkään sortin jumaliin, mutta toivon saavani tilaisuudesta  lohtua. Saan tilan ja ajan surra menetettyä, sekä vielä olemassa olematonta lasta. Saan hetken, jossa näyttää sieluni muruset ja jakaa tämän kaiken läheiseni kanssa. Jännittää pikkuisen.

Tähän loppuun tein teille lapsettomien lauantain kunniaksi runon, minkä sain aikaan kun vain ajattelin tulevaa tiistaita ja äidinkielen kurssille suoritettavan runoanalyysin deadlinea. Olkoon tämä samalla pahoitteluni suht pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta, josta kerron lisää myöhemmin.

Joko teille tulee lapsia

Tyhjä syli, lyijyn raskas,
menee sinne minne minäkin.
Painoa laskea en voi alas,
sinne katoaisin itsekin.

Yhtä ja samaa minä ja maha,
vuodesta toiseen muuttumattomana.
Saan raskausarpia vaan en lapsia,
hormoneja täytyy tuhansia napsia.

Joku kysyy: "Joko teille tulee lapsia?"
ja mielessäni hiljaa toivon kysyjälle pukamia,
en saksia.

MIELEKÄSTÄ LAPSETTOMIEN LAUANTAITA KAIKILLE!

Terkuin,
#yksiviidestä :-*

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta jännittävää kutinaa vatsanpohjalla, nimien mietintää ja suunnitelmia tulevaisuudesta perheenä.
Kaksi vuotta toivosta epätoivoon oravanpyörässä, elämäntapojen muuttamista ja parisuhteen lujittamista.
Kaksi vuotta toive lapsesta, asunnot läheltä päivähoitopalveluita ja kouluja sekä lyhyt matka leikkikentille.
Kaksi vuotta ylimääräinen asumaton huone, käyttämättömiä vauvanvaatteita ja lastenkirjoja odottamassa lukijaansa.
Kaksi vuotta jatkuvia kipuja, jojoilevan vatsan silittelyä ja rukoilua "joko nyt".
Kaksi vuotta tyhjää syliä, kaipausta ja sydänsurua.
Kaksi vuotta itselleen ja muille todistelua, ettei tämä ole niin iso asia.
Kaksi vuotta jarrut pohjassa.
Kaksi vuotta tunteiden patomista.

Vain kaksi vuotta - jo kaksi vuotta.
Vaikka kaksi vuotta on lyhyt aika, minusta tuntuu että olen kulkenut tässä sumussa koko elämäni. Pelkään kuinka pitkään tämä jatkuu.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Entä ensivuonna?

Tällasta tänään heti aamusta. Ei silti auta nyt muu, kun odotella vielä se negatiivinen verikokeen vastaus. En jaksaisi enää olla rikki. Henkisesti tässä odotellaan uuden kierron alkua ja seuraavaa inseminaatiota. Tämän myötä tämä vuosi on kuitenkin taputeltu. Meille ei synny vauvaa myöskään vuonna 2016.

*Verikoe meni kuten arveltu oli: hCG alle 1 - ei raskaana.*

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kun aalto...

Taas kerran plussa-aalto vyöryi tsunamin lailla niin palstoilla kuin blogeissa.
Taas kerran minä teen liudan negatiivisia testejä ja tuijotan niitä päivästä toiseen, _jos_ sattuisi se toinen viiva ilmestymään edes yhteen.

https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/236x/98/04/c1/9804c1cc8387b9525e47a35227eac190.jpg
Kuva Googlesta.


Itkettää ja vituttaa jo nyt, vaikka vasta huomenna on hCG-verikoe. En vain tahtoisi kuulla ääneen sitä jopa säälivää "testitulos on negatiivinen" lausetta. Voisipa joku muu kuulla ja käsitellä sen minun puolestani. Kuulla kaikki ne epätoivoiset ajatukset, joilla itseäni soimaan kun ei taaskaan tärpännyt. Joku muu voisi lähteä puolestani sukuloimaan pääsiäislomaksi, jotta minä voisin kissan kanssa rauhassa lukittautua vessaan sekä koittaa huutaa tämän kivun pois.

Miten helvetissä kävi näin? Mihin saakka meidän polku vie? Jos saan itse sanoa, niin on kyllä helvetin paska polku. Nousseita juuria ja liukumiinamutaa pullollaan. Välillä harmittaa, että tästä meidän polulta on hyvät näkymät rannalle. Edes silmien sulkeminen ei estä sitä suhinaa, mikä kuuluu kun aalto seuraa toistaan. Päätyykö meidän polku koskaan tuonne rantaan? Kerääkö aalto meidät sieltä mukaansa?

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Two week wait begins

Inseminaatio on nyt ohi. Sanoisin että on aika odottava olo. Yllätyksenä tuli että inseminaatio teki aika kipeää! Viiltävä kipu tuli samalla sekunnilla kun laitettiin levitin ja kamala paineen tunne kokoajan. Katetrin laitossa vaan vähän pisti, mutta sitten siittiöitä laittaessa paineen tunne levisi ja voimistui. Hetken aikaa piti toimenpiteen jälkeen istuskella ennen lähtöä.

Näillä viimeisimmillä käynneillä eli aukiolotutkimuksessa, follikkeliultrassa ja nyt tässä inseminaatiossa on ollut eri lääkäri kuin kehen olin jo ehtinyt tottua. Tuntuu jotenkin siltä että meillä ei jotenkin klikkaa, kun minä en ymmärrä sitä ja se joutuu toistelemaan asioita :D Uskon kyllä, että useammalla tapaamisella varmasti oppisin tavoille. Olen näiden kaikkien kolmen viimeisimmän polikerran jälkeen myös aina vuotanut verta. No onneksi on polille soittoaikoja millon voi soitella aina jos jotain epäselvää jää.

Mutta, mutta... Piinapäivät siis alkakoon!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

SE

Follikkeliultra numero en edes tiedä mones oli tänään. Oikeassa munasarjassa majailee järjetön määrä pikkufolleja ja vasemmasta löytyi parin pikkufollin lisäksi 19mm kokoinen johtofolli.

Kuva giftivf.com
Toiveet ovat korkealla, jospa tuossa olisikin SE solu, minkä sisälle SE siittiö tekisi kodin. Yhdessä niistä tulisi SE alkio, josta meille muotoutuisi lopulta lapsi. Sen verran uskallan paljastaa, että tällä viikolla tyypit laitetaan matkaan. Meidän ensimmäinen inseminaatiohoito on ihan tässä käsillä! Intopinkeänä odotan. Tämä on niin jännittävää!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Olipahan operaatio

Munatorvien aukiolotutkimus on useimmiten lähes kivuton tai ehkä hieman epämiellyttävä kokemus. Itselleni gynekologiset tutkimukset ovat aina olleet haastavia, eikä tämä tutkimus ollut poikkeus.

Kotoa lähtiessäni otin Panadolin, minkä lisäksi polilla sain kielen alle kiputabletin. Esilääkityksen vaikutusta pääsin odottamaan erilliseen huoneeseen, missä verenpaineeni ja happisaturaationi mitattiin. Rennosti nojatuolissa istuen ehdin hetken lueskella lehteä ja kuulostella lääkkeen vaikutusta ennen tutkimushuoneeseen menoa.

Minut pyydettiin tutkimushuoneeseen, käytiin läpi hoitosopimusjuttuja sekä tämänhetkinen kiertopäivä ja tehtiin selväksi, ettei mitään tehtäisi vasten tahtoani. Tuntui jotenkin oudolta, kun lääkäri toisteli kerta toisensa jälkeen tuota lausetta: "Muista ettei täällä tehdä mitään vasten sinun tahtoas". Jännitin siinä jo muutenkin, niin ei kamalasti helpottanut tuo lääkärin vakuuttelu, mutta annoin olla. Huoneessa oli kuitenkin koko tutkimuksen läpi positiivinen ilmapiiri ja kaksi hoitajaa (joista toinen opiskelija) ja minulla oli turvallinen olo.

Lääkityksestä ja positiivisesta ilmapiiristä huolimatta en pystynyt rentoutumaan tutkimuspöydällä. Valmisteluihin meni aikaa, lantioni oli kamalassa jännitystilassa ja tutkimusta varten piti kokeilun jälkeen ottaakin käyttöön vielä toisenlainen katetri. Alapääni oli kuin tulessa, tunsin viiltävää kipua ja ahdistuin. Kohdunkaulani päädyttiin lopulta puuduttamaan neljästä kohtaa. Kahden viimeisen piikityksen aikana kohdunkaula oli jo sen verran puutunut, etten tuntenut enää kipua, vaan painetta. Esilääkitys alkoi nousta päähän. Silloin, kun onnistuin puhumaan jotain tutkimusta valmistellessa oli puheeni aikamoista höpötystä ja unohdin normaalia enemmän sanoja. Rentoutumiseeni se ei valitettavasti auttanut vaikka vähän naurattikin.

En halunnut tietää mitä tapahtuu, sillä pelkään aivan mielettömästi vammautuvani pahoin ja käytin kaiken kapasiteettini rentoutumisyrityksiin. Hoitajat koittivat saada ajatukseni muualle puhumalla tatuoinneista ja niiden kivuliaisuudesta. Koska olen vuodesta toiseen kuullut tuota vertausyritystä sekä gyne- että verikoetutkimuksissa, ei paljoa enää naurattanut. Katetri saatiin paikoilleen ja tutkimus vihdoin alkoi kestäen peräti muutaman sekunnin. Molemmat munanjohtimet olivat auki. Olin kalpea, mutta onnellinen. Tutkimuksen jälkeen piti vielä hetki makoilla ja istuskella tutkimuspöydällä. Ilmeisesti kohdunkaulan puudutuksen takia minusta oli vuotanut aikamoinen määrä verta hyytymineen päivineen.

Kun olin peseytynyt ja pukenut, pääsin takaisin huoneeseen, missä odotin ennen tutkimusta. Huoneessa lepäillessäni tunsin vihdoin lääkkeen vaikutuksen, kun pahin jännitys väistyi. Jalkani tuntuivat painavilta ja olin erittäin väsynyt. Päätin lähteä mahdollisimman nopeasti kotiin lääkkeiden vaikutuksen ollessa vielä vahva. Sain ajan folliultraan ja lähdin taapertamaan miehen luo odotustilaan.

Kotiin päästyäni ehdin n. tunnin olemaan turvonnut, mutta täysin kivuton. Kellon lyödessä keskipäivän merkiksi olin täysin krampissa. Olin mytyssä riippumatossa ja huusin. Tämä kipu oli pahinta, mitä olin kokenut pitkään aikaan, vaikka kärsin endokivuista lähes jatkuvasti. Mies oli korvaamattomana tukena asettelemassa tyynyjä ja peittoja, samalla kaurapussia lämmittäen. Neljään tuntiin en pystynyt liikkumaan. Nukahtelin muutamiksi minuuteiksi ja olin kuin horroksessa kipukohtausten välissä. Toivoin kivun loppuvan pian, jotta uskaltaisin mennä vessaan.

Päivää myöhemmin vatsa tuntuu siltä, että se olisi täynnä mustelmia. Turvotus on tullut kramppien tilalle, eikä viiltävää kipua tunnu enää. Pahin vuotokin oli aamuun mennessä ohi. Ehkä jo illalla uskallan antaa kissan hypätä syliini.


Palatakseni kuitenkin vielä kivun vertaamiseen:
Minun puolestani tatuointikipuun vertaamisen voisi jättää terveydenhuollosta kokonaan pois. Vaikka kivun korkeus olisi samaa luokkaa toisen kivun aiheen kanssa, ei se silti tee siitä samaa kipua. Se, että olen joskus ottanut tatuoinnin ns. kivuliaaseen paikkaan ei tarkoita sitä, että se ei sattuisi yhtä paljon kuin aiemmin, jos sen joutuisi ottamaan uudelleen.

Jos ihmisellä on tatuointi tai pari, ei tarkoita sitä, että hän ei tunne kipua. Se tarkoittaa, että hän on halunnut tatuoinnin.

Olen itse vain iloinen, kun kuva on valmis ja kipu loppuu. Samaa koetan parhaani mukaan hyödyntää hoitotoimenpiteissäkin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mörkö nimeltään SSG

Olen ihan paniikissa! Huomenna on munatorvien aukiolotutkimus ja pelottaa aivan kamalasti. Sain ohjeeksi ottaa kotona Panadolin ja saan polilla esilääkkeenä ilmeisesti Abstralia. Pelkään tutkimustilannetta, kipua sekä varsinkin tutkimuksen tuloksia. Tiedän, ettei tarvitsisi pelätä tai ottaa tästä mitään stressin aihetta, mutta olen odottanut tätä tutkimusta jo pari vuotta. Näin päivää ennen h-hetkeä vaan jotenkin tajusin, että sitä muuten mennään nyt ihan oikeasti!

Tutkimuksen kulku on etukäteen tiedossa ja tujun esilääkityksen takia ei sairaalaltakaan tarvitse ihan ominpäin lähteä. Kaikki on siis hyvin. Silti jännittää niin että tärisen! Puhukaa nyt joku minulle järkeä :D

lauantai 27. helmikuuta 2016

22. kierron suunnitelmia

Uusi kierto alkoi piinallisen odotuksen jälkeen.
Toivoin niin kovasti, että kierto olisi jo suunnilleen vakiintunut, mutta paskat! Niin se vain pahasti näyttää taas siltä, että meidän vauva se jaksaa odotuttaa taas vuoden eteenpäin.

Pääasia nyt kuitenkin, että saatiin uusi kierto alkuun (vaikka siihen 36 päivää menikin) ja päästään jatkamaan tätä meidän hoitopolkua eteenpäin.

Tässä kierrossa on tarkoitus _vihdoin_ tehdä munatorvien aukiolotutkimus! Luulisi, ettei sitä enää siirrettäisi, kun on jo aika ja esilääkkeet varattu, mutta eihän näistä tiedä... Tähän kiertoon on suunniteltu myös tehtäväksi ensimmäinen inseminaatio, mikä siis liitetään tähän Clomi-avusteiseen kiertoon.

Jännittää ihan kamalasti, mutta on tuo hyvä saada tehtyä alta pois. Mitä jos siinä selviääkin, ettei lasta ole kuulunut, koska tuubat ovat tukossa? Tai ainakin toinen? Mitä jos juuri se tuuba on auki, minkä puoleinen munasarja on vaikka suutari? Entä jos selviääkin, ettei inssiä kannata tehdä vaan joudutaan suoraan IVF-hoitoon? Voi minä olen niin täynnä kysymyksiä.

Huimaus jatkuu entisellään. Kävin kliinisessä rasituskokeessa polkemassa takapuoleni kipeäksi kuntopyörällä ja olin EKG:n pitkäaikaisseurannassa 24 tuntia ja kantelin piuhoja mukanani sen ajan. Näistä en ole saanut vielä lääkärin informaatiota ja päätin, etten tästä aiheesta tässä blogissa enempää jatkakaan.

Jatkukoon siis Clomifenin syönti ja piina taas hetken aikaa.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Joko saa luovuttaa?

Pari päivää sitten sain haalean punaisen viivan raskaustestiin. Sen jälkeen sitä ei ole näkynytkään. Niin tai näin, minulla olisi aika alkuraskauden ultraan maaliskuussa.
En vaan jotenkin jaksa uskoa että yhtäkkiä plussa taas ilmestyisi ja olisinkin raskaana vaan odotan uuden kierron alkua malttamattomana.

Tällä hetkellä suoraan sanottuna vituttaa odotella uutta kiertoa. Haluaisin vain, että uusi kierto alkaisi ja päästäisiin uuteen yritykseen. Voisin lopettaa turhan testailun ja nousta taas pikkuhiljaa täältä pettymyksen suosta.

Minua ei kiinnosta katsoa enää yhtään testiä, minkä ikkunassa paistaa tasan yksi viiva. Minua ei kiinnosta tuhlata enää yhtään rahaa testeihin, joita on pakko tehdä ennen kuin uuden kierron alkaessa voi lääkityksen taas aloittaa. Mietin syvästi vieväni kirpputorille ne vähätkin lastenvaatteet, joita olen höyrypäissäni käynyt hankkimassa "tulevaa lasta varten".





Haluaisin alkaa valmistautumaan siihen, jos meistä kahdesta ei koskaan tulekaan kolmea. Kysymys kuuluukin, kuinka sellaiseen voi valmistautua? Näiden muutaman negatiivisen testin jälkeen mietin, onko peli jo menetetty?

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Näitä on kokeiltu

Tässä kierron loppupuolella olen pohtinut mitä kaikkea olen tehnyt raskautumisen helpottamiseksi ja ajattelin listata ne asiat mitkä muistan.

Juonut punaviiniä
Lopettanut alkoholinkäytön
Vähentänyt alkoholin käyttöä
Ajatellut kaikkea muuta paitsi raskautumista
Ajoittanut sekä tiettyyn ajankohtaan
Mennyt tunteen mukaan
Kokeiltu kaikenlaisia "jumppa-asentoja"
Lopettanut särkylääkkeiden käytön (poislukien tutkimuksia edeltävät lääkkeet)
Jättänyt ylimääräisen sokerin ja makeutusaineet pois
Luopunut punaisesta lihasta
Lisännyt liikuntaa
Vähentänyt rankkaa liikuntaa
Syönyt monipuolisesti
Syönyt tasaisin väliajoin
Juonut enemmän vettä
Vaihtanut ruuan pääosin luomuun tai lähiruokaan  (siltäosin kun olen voinut vaikuttaa)
Olen vähentänyt omaa kemikaalikuormaani vaihtamalla yleispuhdistusaineet, rasvat, shampoot ja suihkusaippuat vähemmän kuormittaviin
Kokeillut Gelee Royale-kapseleita
Lisännyt ruokavaliooni lisäravinteilla mm. sinkkiä, biotiinia, c-vitamiinia, d-vitamiinia, magnesiumsitraattia ja folaattia
Kokeillut MSM- ja maca-jauheita
Syönyt acai-marjoja
Vaihtanut soijajuomat kaurajuomiin
Nukkunut enemmän
Lopettanut tupakoinnin
Päättänyt päästä elämässä eteenpäin
Suunnitellut myös lapsetonta tulevaisuutta
Pitänyt kodin siistimpänä
Ollut varovainen tyhjentäessä kissan jätöksiä
Rukoillut
Jättänyt muutaman esirukouspyynnön
Käynyt kirkossa
Varonut vatsaan kohdistuvia iskuja parhaani mukaan
Tuoksutellut kavereiden vauvoja
Kiinnittänyt enemmän huomiota suuni kuntoon
Poistanut vaatekaapistani epämääräistä materiaalia ja enimmäkseen muovia sisältävät vaatteet
Kiinnittänyt tarkemmin huomiota hankkimiini tavaroihin (etteivät sisällä outoja muoveja, hajusteita)
Tikuttanut ovulaatiota
Ollut tikuttamatta ovulaatiota (ettei tuntuisi suorittamiselta)
Käyttänyt Terolutia tasaamaan kiertoa
Käyttänyt Dostinexia alentamaan prolaktiinitasoa
Käyttänyt Letrozolia ja Clomifeniä ovulaation aikaansaamiseksi ja
Vähentänyt parhaani mukaan stressaavia asioita

Tulihan noita muutama! Mitä kaikkea teidän listoiltanne löytyy tai mitä olette kuullut auttavan raskautumisessa?
Tänne saa kertoa ideoita tai vaikka ihan vaan höpöjuttuja!  :)

perjantai 12. helmikuuta 2016

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

tiistai 9. helmikuuta 2016

Miten röntgenhoitaja kirjoitetaan?

Jos uskoisin jumalaan kiittäisin häntä siitä, että päädyttiin muuttamaan viimevuonna toiseen kaupunkiin.

Minulla oli aamulla kauan pelätty aika ammatinvalintapsykologin juttusille. Tapaaminen oli pelätty siksi, että aiemmin saamani ohjeet olivat luokkaa "no eipä tässä mitään, hyvin oot miettinyt asiat" ja sitten heihei. Mutta niin toisin on täällä! Valmistauduin tapaamiseen tekemällä AVO-testin (mikä mielestäni kaipaa päivitystä).

Vastassa oli tomeran tuntuinen nainen, ketä selvästi kiinnosti selvittää potentiaaliani niin opiskelun kuin työkin saralta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että minua tahdotaan auttaa löytämään omat polkuni! Kävimme läpi koulutusmahdollisuuksia ja otimme yhteyttä opiskelupaikkaan saadaksemme lisätietoa koulutusten valintakoetilaisuuksista.

Ensimmäistä kertaa minua rohkaistaan käyttämään ADHD-diagnoosiani saadakseni samanlaiset mahdollisuudet päästä kouluttautumaan mikä muillakin on!

Sain kiitosta positiivisesta tsempistäni vaikka on kaikenlaista emotionaalistakin haastetta ollut enemmän ja vähemmän. Niin paljon oli asiaa, että varattiin vielä uusi tapaaminenkin! Harvemmin sitä hymy korvissa ja sydän toivoa täynnä kävelee ulos työkkäristä.


lauantai 6. helmikuuta 2016

Lisää tutkimuksia tulossa

Perjantaina alle päivän varoitusajalla piti käydä aamulabrassa otattamassa verikokeet sekä EKG ennen yhdeksää, jotta ne ehtivät endokrinologin tulkittaviksi iltapäivään mennessä. Viisaana suunnittelin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa, että olen valmiina lähtöön seitsemään mennessä. Niin jäisi enemmän aikaa sairaalalle kävelyyn, jotta voin tarvittaessa pitää taukoja mahdollisen huteran olon takia. Suunnitelma toimikin erittäin hyvin - ajatuksen tasolla. Oikeasti aamu menikin aika hujauksessa.

Herästyskello aloitti soimaan ensimmäisen kerran pikkuhiljaa sointiaan voimistaen tasan klo 5.59, seuraavan "muutaman" torkutuskerran jälkeen kellon ääni ei enää ollutkaan niin miellyttävä ja nousin ylös 7.03. Omasta mielestäni nopea suihku kestikin puolisen tuntia ja en osannut päättää laitanko jalkaani lämpöpohjaiset nahkakengät vaiko lenkkarit. Tästä viimeisimmästä dilemmasta päästyäni (valitsin nahkaiset) matkani alkoi lopulta klo 8.05.

Lumisade oli loppumaisillaan ja kävelytiet aurattu, joten kävelyreissustani tuli suht esteetön. Koska kiire painoi, vältin turhia pysähdyksiä ja raahustin eteenpäin vaikka hetkittäin oli olemassa vain hengitykseni ja tie jolla kävelen. Tunsin sydämeni sykkeen ja turhauduin puuskutukseeni, kun ihminen toisensa jälkeen meni ohi katsomatta sen koommin taakseen. Olin hidas, vaikka ysäriradio yritti kappale kappaleelta tahdittaa matkaani.

Näytteenottoaulassa odottelin vuoroani kiltisti 8.40 alkaen ja jännitin ehdinkö ajoissa ja en muuten ehtinyt, heh. Tulokset verikokeista olivat onneksi ehtineet tulla ennen vastaanottoaikaani ja sain EKG-käyrät paperisina mukaani polille.

Jotta en enempää rasittaisi itseäni, jäin odottamaan poliaikaa sairaalan tiloihin muutamaksi tunniksi. Oli kieltämättä aika outoa viettää niin pitkä aika sairaalan tiloissa olematta töissä tai osastolaisena siellä. Jos en olisi ollut varustautunut ja ottanut mukaani (maailman parhaimpiin kuuluvaa) kirjaa, olisin varmasti repinyt hiukset päästäni odotellessa. Nyt aika kului sujuvasti ja hieman jopa jäi harmittamaan, että vastaanotolle piti lähteä kesken luvun.


Pitkän aikaa lääkäri kartoitti normaalitilannetta; liikuntataustaa, ruoat ja nesteet, lääkitykset, sydämen tykytykset ja verenpaineet. Käytiin läpi tilanteita jolloin huimausta tulee tai näkö ja/tai taju alkaa hämärtyä tai tulee epätodellinen olo. Paineltiin ja tutkittiin lihasten kuntoa, tehtiin motorisia harjoitteita ja naputeltiin refleksejä ja kuunneltiin sydäntä useampaan kertaan.

Lääkäri pysyi aiemmassa kannassaan, ettei huimauksen paheneminen voinut johtua lääkkeistä tai niiden annosteluista, eikä se ole kytköksissä kasvaimeenkaan. Kyse tuskin on asentohuimauksesta, koska huimausta tulee myös liikkeellä jo ollessa.

Lähdin vastaanotolta sen tiedon kanssa, että maaliskuun ajat on kaikki peruttu ja että huimaus voi olla sydänperäistä ja saan kutsun kokeisiin postitse. Kutsua odotellessa on hidastettava tahtia. Liikkumista on jatkettava, mutta "maalaisjärjen kanssa" eli siis suuremmat törmäilyt ja juoksut on jätettävä hetkeksi pois ja kehoaan on kuunneltava.

Kyllähän minä nyt sen tiedän, että sydämeni on jollain lailla "rikki", mutta että ihan oikeasti rikki? No way!

torstai 4. helmikuuta 2016

Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.

torstai 28. tammikuuta 2016

Hetkinen - elämä jatkuu hetkisen päästä

Olipa kerran päivä, jolloin treeneissä meinasi taju lähteä. Siis en voi käsittää!

Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista, että päivittäiset huimaukset ja näkökentän kavenemiset ja voimattomuus ilmenesivät vain kotioloissa tai vähintäänkin sellaisessa paikassa ja ajassa, että saisin pitää itsellisyyteni. Työttömänä päivät kuluvat useimmiten neljän seinän sisällä, joten en tahtoisi tämän vaikuttavan siihen vähään, mitä uskallan kodin ulkopuolella harrastaa.

En lainkaan pidä siitä, että joudun istumaan kentän laidalla, kun kaikki ympärillä hämärtyy tai joudun jäämään kotiin, koska pää tuntuu painavan tonneja. Ja ainoa asia mihin pystyy, on tuijottaa tyhmänä eteensä tai puristaa silmät tiukasti kiinni. Ei auta muu kuin painaa pää käsiin. Vituttaa ja hävettää kun ei pysty. Menee hyvin siihen asti kunnes ei enää menekään. Sitten ei todellakaan mene mikään.

Haluaisin lähteä ulos ilman astmalääkettäni ja heittää parin kilometrin lenkin ilman yhtäkään hönkäystä. Tahtoisin elää viikon ilman yhtään ainutta tablettia tai sumutetta. Matkustaa ilman reseptejä ja alkuperäispakkauksia ja jättää lääkkeiden hinnat pois kuukausibudjetista. Ennenkaikkea tahtoisin unohtaa lääkärit ja jännityksen mikä vallitsee määrättyinä soittopäivinä: Onko puhelimessa virtaa, entä muistiinpanovälineet valmiina? Entä jos lääkäri ei soitakkaan? Mitä jos en kuule puhelinta? Uskallanko esittää väliin kysymyksiä ja minkähän kokoinen lasku tästäkin tulee?

Olen väsynyt ja kiukkuinen kaiken aikaa, joka solua särkee ja päässä humisee. Joka hetki on se hetki kun mikään ei mene perille. Kysymyksiä ja asioita on niin paljon ettei mitään tule ulos. Olen vain niin väsynyt. Väsynyt. Tosin jos joku kysyy, niin ei tässä mitään, alkaa olla jo parempi olo. Oikeasti minä halkean ja jatkan elämääni kahtena toisilleen välinpitämättöminä osina. Voinko lakata kantamasta itseäni harteillani ja jättää lojumaan vaikka tienposkeen? Jos saisin edes hetken kerätä voimiani jossain minne kukaan ei yllä. Olisin pienen hetken olemattomissa.
 
Huomenna soitan sisupolille ja kysyn mitä helvettiä nyt pitää tehdä? Lääkärin aika on vasta maaliskuussa. Pidän elämääni tauolla siihen saakka? Laitan lapun luukulle ja näyttöön kuvan kalasta ja tekstin missä sanotaan "hetkinen", koska siltä minusta juuri nyt tuntuu. Hetkinen - se kestää ikuisesti.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Eikä mitään

Jos sanoisin, etten muista milloin minusta on viimeksi tuntunut näin pahalta niin valehtelisin. Vain 28 päivää sitten olin aivan yhtä paskana. Silloin ei voinut istua suihkun lattialla melkein tuntia ja itkeä ääneen. Silloin en voinut muuta kuin valittaa kivusta ja niistäkin vain silloin, kun en pystynyt olemaan hiljaa.

Lähes koko viimeyö meni valvoessa. Olin aivan varma raskautumisesta. Minulla oli vain sellainen "tunne" ja "oireenikin" olivat sellaisia, mitä ennen ei ollut ollut, joten senhän on pakko tarkoittaa raskautta eikö niin?! Päässäni pyöri mielikuvia siitä, kuinka yllätän miehen laittamalla testin hassusti johonkin ja kuinka kerron vanhemmille ja miten kummit pyydetään. En voi uskoa, että löydän itseni tästä tilanteesta aina uudelleen ja uudelleen. Eikö ihminen voi oppia virheistään? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että sitä lasta ei nyt vaan tule?!

Eilen tuli postissa viime kierron progesteroniarvo (43), joten ovulaatiokin tapahtui. Silti tänä aamuna hakkasin hyödytöntä vatsaani nyrkein ja pidin naapureille itkukonserttia. Kuinka kauan meidän pitää vielä yrittää?

Ensimmäinen inseminaatio on suunniteltu maaliskuulle. Meneekö tämä tosiaankin siihen?

maanantai 18. tammikuuta 2016

Hiljenisi edes

Päässäni tikittää metronomi. Kaatuu puolelta toiselle klik-klak. Olen raskaana - enkä ole. Teen tai ajattelen mitä vaan, mutta siellä se on klik-klak.

Käyn elokuvissa ja mietin pysyykö pieni kyydissä, kun penkit tärisevät äänten voimasta. Mietin uskallanko nousta, jos kuukautiset ovatkin alkaneet. Klik-klak. Housut puristavat, olenko lihonnut vai onko tämä sitä alkuraskauden turvotusta? Klik-klak. Taidanpa laittaa löysemmät housut jalkaan - ihan vain varmuudeksi.

Kissa tulee nukkumaan vatsan päälle. Klik-klak. Liekö vartioi maailman kalleinta aarretta vai koittaa lämmöllään lievittää vatsanpuruja. Aamullakin on etova olo. Voisiko näin aikaisin olla aamupahoinvointia vai nälkäkö siellä vain vaivaa? Klik-klak. Siistin kotia iltamyöhällä - ettei se vaan olisi sitä pesänrakennusviettiä? Klik-klak-klik-klak!!

Tämä metronomi hiljenee samalla nanosekunnilla, kun alkaa tulla verta. Siihen saakka kaikki on mahdollista.

Klik-klak.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Itkuitkuitku

Se on taas se aika kuukaudesta, kun joutuu jännittämään progesteronikokeen tulosta. Keho tuntuu kyllä jo valmistautuvan seuraavaa kiertoa varten. Alavatsaa kuumottaa ja kramppaa ja minä pillitän silmät päästäni Arttu Wiskarin SuomiLOVE-esityksen, Celine Dionin hedelmöityshoitojen ja Alan Rickmanin kuoleman takia. Pillitän ehkä jonkin verran myös kylmän ja väärin täytetyn pitsan takia.

Saan pohtia pääni puhki, alkaako uusi kierto nyt vai heti vai ensiviikolla, kun ei tästä paskasta ota selvää vaikka kuinka monta kiertoa on seurannut ja merkannut ylös. Tässäkin kuussa käytin raskauslaskuria selvittääkseni lasketun ajan. Siitä on tainnut tulla jonkinlainen tapa, kun elää näissä pienissä sykleissään.

Joka kerta uuden kierron alkaessa, mietin miten helvetin myrkyllinen tuo minun kohtuni oikein on, kun sinne ei mikään kiinnity?! Ei nuo munakoneet taida aiheuttaa mitään muuta kuin kipua. Olen niin kyllästynyt tähän! Ja mikä hauskinta: Me ollaan yritetty vasta niin vähän aikaa että ihan nolottaa nämä purkaukset, kun jollain on aina joku asia huonommin. Koen kuitenkin olevani oikeutettu omiin tunteisiini. Minun kehoni on rikki.

Joko siis voisin siirtyä seuraavaan kiertoon ja kuopata taas nämä turhat alitajuntaiset toiveet raskautumisesta? Kohdata pelon ja menetyksen tunteet kahdenkymmenennenyhden kerran peräkkäin ja jatkaa elämääni (millainen se sitten onkin)? Voisinko elää loppuelämäni nousematta sängystä? Maailma tuntuu olevan taas niin kaukana. Täällä minä taas olen pimeässä.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Miltä lapsettomuus tuntuu? - Kuin merihevoset

Parin kuukauden päästä me ollaan yritetty saada kahden vuoden ajan lapsi. Ennen tätä yrityksen aiheuttamaa tunneskaalaa luulin tunteneeni kaiken, nii ilot kuin surut. Aallon harjat ja pohjat.
Ehkä liiankin usein tunsin meren pohjan selkääni vasten, enkä nähnyt pinnalla hyräilevää valon kajastusta. Taisin pitää silmiäni kiinni. Nyt hieman viisaampana voin kertoa teille miltä minusta tuntuu päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Viimeisen vuoden aikana, olen tuntenut harvemmin olevani meren pohjassa. Olen tuntenut pohjan selkäni alla, koskettanut kädelläni sen karheaa hiekkaa yrittämättäkään työntää itseäni kohti pintaa. Kaikkialla on ollut pimeää vaikka olen varma silmieni olevan auki.

Ajan kuluessa meret syvenevät. Kerta kerralta kestää pidempään nousta pintaan. Kierrosta toiseen pohdin: Kuinka kauan pystyy elämään ilman happea? Enkä edes tahdo ajatella. Tunnen hukkuvani, mutta tiedän keuhkojeni harjaantuneen jatkuvasta sukeltelusta.

Matkoillani veden alla saatan jäädä puoleen väliin syvyyttä tai joskus jopa lähelle pintaa. Olen pystynyt näkemään delfiinejä ilosta kieppuen, kauniita korallin värejä ja jopa merihevosia perheineen. Silloin olen yhtynyt heidän iloonsa ja ihmetellyt kuinka kaunista siellä voikaan olla! Mutta sitten kehoni alkaa taas painaa, enkä jaksa uida enää pysyäkseni ilakoinnin keskellä.

Vajotessani koetan aina kurkottaa, jospa joku tarttuisi käteeni ja saisi nostettua minut pintaan - tai edes lähemmäs sitä. Olen nähnyt monia käsiä, mutta yksikään niistä ei ole saanut lyötyä alitajuntaani avokämmenellä kasvoihin ja käskenyt nousta pintaan. Ehkä tarvitsen siihen oman käteni?

Minä haluan olla onnellinen niinkuin merihevoset. Tahdon nähdä veden kimmeltävän auringon paisteessa. Haluan katsoa veneestä alas kohti pimeyttä ja näyttää sille keskisormea, laittaa moottorin käyntiin ja lähteä kohti rantaa. Päästä kauemmaksi Mariaanien haudan loppumattomasta pimeydestä.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Clomiultra

Folliultra ohi. Meinattiin myöhästyä koko käynniltä! Mies oli tällä kertaa koko tutkimuksen ajan huoneessa mukana. Siitä ja ehkä esilääkityksestä johtuen olin käynnillä selkeästi rauhallisemmin mielin aiempaan verrattuna. Yhteen väliin meinasi jopa käydä naurattamaan, kun tajusin etten näe ultraäänen näytölle asti, koska silmälasini olivat jääneet kotiin. Onneksi mies pysyi kartalla mitä milloinkin kuvaillaan ja mittaillaan ja saimme mukaan tulostetut kuvat. Näitä kuvia vaan tuskin säästetään kotialbumin sisällöksi.. Heh.

Näyttää siltä, että munasarjat vastaavat myöskin klomifeeniin! Oikealla johtofolli oli jo yli 15mm, limakalvon ollessa seitsemisen milliä. Vasemmalla oli pari pientä helmeä jotenkuten näkyvissä.

Minusta tuntuu, että lääkäri jätti tarkoituksella tuon vasemman munasarjan ultraamisen vähemmälle nyt kun mies oli mukana, nimittäin sen ultraaminen on kuin suoraan Evil deadistä - helvetin kamalaa - ja nyt sitä ei edes yritetty saada kokonaan näkyviin.
Tuo vasen munasarja tuntuu leikkivät piilosta aina kuin sitä pitäisi saada katsottua. Se tuntuu menevän kainaloon saakka piiloon ultraäänilaitteelta ja kerää kerroksia suolta ympärilleen ihan tarkoituksella.

Puhuttiin tutkimuksen jälkeen lääkärin kanssa tulevasta. Ovulaatio varmistetaan taas verikokeella.
Jos raskaudun, niin ilmoitan heille, jotta voidaan alkuraskauden ultra tehdä siellä.
Jos en raskaudu, niin jatkan clomeja ja maalis-huhtikuussa voitaisiin tehdä (vihdoin?) munatorvien aukiolotutkimus tai suoraan ensimmäinen inseminaatio.

Kieltämättä tuo aukkari ei kovin miellyttävältä kuulosta, mutta tuntuisi ihan järkevältä siinä kuitenkin käydä, sitten jos inseminaatio on edessä. Voitte vain kuvitella miten pidätin hengitystä koko tuon keskustelun ajan kun jännitti niin paljon!


Miehen tsemppiä siteeraten: Tää vois olla meidän vuosi!

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Muutoksiin mukautuminen

Olen törmännyt useamman kerran tilanteeseen, missä minulta pyydetään anteeksi raskautumista tai pelkoa raskautumisesta tai jopa ajatuksia abortista.

Ei minulta tarvitse pyytää anteeksi asioita ja tilanteita joissa olette tai saatatte joskus olla. Te teette niin kuin teidän elämäntilanteeseenne parhaiten sopii.

Se mitä minun päässäni liikkuu, voi olla mitä vain maan ja taivaan väliltä, mutta noin 98% ajasta sanon kyllä suoraan miltä minusta tuntuu.
Siltikään se miltä minusta tuntuu EI saa vaikuttaa siihen, mitä sinä mahdollisesti teet tai olet tekemättä. Vaikka sinua voi pelottaa kertoa minulle jotain, koska pelkäät että minusta tuntuu pahalta niin kerro silti. Voi olla että reaktioni onkin jotain aivan muuta.

Voin olla katkera joistain asioista, mutta olen oppinut käymään tilanteita läpi niin, että yritän ajatella asioita sinun näkökulmastasi ja elämäntilanteeseesi sopien niillä tiedoilla jotka olet minun kanssani jakanut. Lakkaa pyytämästä anteeksi, sillä sinä elät elämääsi ei kukaan muu.

Minä voin vain olla kiitollinen siitä, että olen saanut sinut osaksi elämääni.
Siis kiitos - ei anteeksi.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Parempaa uutta vuotta 2016!

Nyt on vuosi 2015 (vihdoin) takana ja vuosi vaihtui kuskinhommia tehdessä. Uudet tinat valettiin illalla. Tinoja on tutkittu porukalla ja internetin voimin. Kaikkea sitä tinoista löytääkään!

Kuvasin tinani joka suunnasta, jos lukijoista löytyisi innokkaita tinantulkitsijoita. Valitettavasti taitoni ja käteni eivät riitä tinan varjojen kuvaamiseen, jotta saisimme laajemman tulkinnan, mutta sille ei nyt voi mitään.

Viimevuotiset tinamme ennustivat lähinnä vain huonoa onnea, mutta nämä näyttivät jo hieman tasapainottavan tilannetta.

Koitan saada jossain vaiheessa tehtyä pienen summauksen viime vuoden tapahtumista.

Tässä kuitenkin vielä kaatonäytteet eiliseltä: