Viivyttelijä

Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä ja pelot alkaa nousta. Vauvapalstat täyttyvät muiden vauvojen syntymäilmoituksista ja onnitteluja tulee kirjoitettua useampia jokapäivä. Nyt on alkanut jo tuntua vähän pahalta, kun Facebookin seinä on täynnä vauvojen kuvia. Onnittelen muita ja samalla pelkään, etten tule vieläkään itse saamaan niitä onnitteluita. Että joudun ilmoittamaan, ettei meille elävää lasta tullutkaan ja vastaanottamaan osanottoja. Jokainen päivä ilman vauvaa on liikaa. En pysty rentoutumaan, koska en voi luottaa kuin tuntoaistiini lapsen vointia arvioidessa. Liikelaskentaa suorittaessa mietin, mikä on tarpeeksi suuri liike laskettavaksi ja entä jos vain kuvittelin jonkun liikkeen. Huomenna käynnistetään synnytys, mutta koko ajatus tuntuu ihan absurdilta. Viimeyönä näin unta, että tulimme kotiin ilman vauvaa ja purimme tavarat pois, enkä nyt pääse tästä ajatuksesta eroon. Tule jo vauva!

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?

Lapsettomien lauantain indentiteettikriisi

Tänä lapsettomien lauantaina sylini on edelleen tyhjä, mutta vatsani täysi. Onko minulla oikeus viettää lapsettomien lauantaita raskaana? Olenko oikeutettu viettämään äitienpäivää ihan vielä? Mikä riittää?

Aloin pitämään itseäni tahattomasti lapsettomana siitä hetkestä lähtien, kun lapsitoiveeni täyttymättömyys alkoi tuntua raskaalta ja vaikuttaa laajemmin elämääni. Vielä parin vuoden jälkeenkin minulta kysyttiin, että mikä tekee minusta lapsettoman ja kuinka voin pitää itseäni lapsettomana (milloin mistäkin syystä mm. olet nuori etc). Välillä jopa meidän kaksi ja puoli vuotta lyhyt yritys- ja hoitotaipaleemme alkoi nolottaa, sillä monella on takanaan paljon pidempi ja vaikeampi tie. Vaikka en ovuloinut lainkaan ilman lääketieteen apua, mietin usein, että tulinko liian helposti raskaaksi ollakseni tahattomasti lapseton? Olisiko pitänyt vaan tsempata kroppaansa pidempään ennen lääkäriin menoa? Luovutinko liian nopeasti luomuyrityksen suhteen? Oliko kaksi hormoniavusteista inseminaatiota liian kevyitä hoitoja? Voinko sanoa kokeneeni tahatonta lapsettomuutta, kun emme tarvinneet koeputkihedelmöityshoitoja? Saanko olla katkera, koska jouduimme turvautumaan hedelmöityshoitoihin saadaksemme lapsen? Saanko olla onnellinen, että onnistuin hoidoista raskautumaan?

Ennen raskautta tunsin olevani välitilassa. En kuulunut lapsiperheellisiin, enkä kuitenkaan osannut elää lapsettoman "nuoren aikuisen" elämääkään, sillä en lapsitoiveineni tuntenut kuuluvani enää sinnekään. Nyt raskaana tunnen olevani edelleen tuolla samaisessa välitilassa. Saanko kutsua itseäni äidiksi ja miestäni isäksi ennen kuin lapsi syntyy? Olemmeko vielä lapsettomia vaikka lapsemme voi syntyä hetkenä minä hyvänsä? Pääseekö lapsettomuuden tunteesta? Saako kokea olevansa lapseton, jos on tavalla tai toisella lopulta saanut lapsen?

Nyt pystyn katsomaan lasten leikkejä leikkipuistossa ja hymyilemään näille vatsaa ihmetteleville ihmistaimille bussissa. Yksi asia kuitenkin pyörii mielessäni päivittäin: Pystynkö antamaan vertaistukea ja toivoa muille lapsettomuutta kokeville? Miten viestittää särkyneille, että tiedän miltä heistä tuntuu? Kuinka kertoa, että täälläkin palat hajallaan ja korjaustyö kesken?

Mitä lähemmäs tulevaa synnytystä tullaan, sitä enemmän tunnen olevani täynnä kysymyksiä enkä usko että tahti on ainakaan hidastumaan päin. Miten tapahtuu muutos lapselliseksi lapsettomaksi?

- Spukka ja Tyyppi rv 38+0

Odottavan aika on liian lyhyt

Pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä postauksesta ja aika kiitää vauhdilla!

Vauvalle on hankittu kaikki tarpeellinen. Vaatteet ja vaipat on pesty, lajiteltu koon mukaan ja viikkailtu odottelemaan vuoroaan lipastoon ja laatikoihin. Pinnasänky on koottu ja pedattu, samoin äitiyspakkauslaatikko.

Vaikka makuuhuoneen joka nurkka huutaa tavaroineen vauvaa, on ajatus vauvasta edelleen vaikea. Osaan kyllä hoitaa, mutta pelkään etten osaa olla äiti. Miten äidiksi tullaan? Synnytäänkö äidiksi samalla hetkellä, kun ensikohtaaminen lapsen kanssa tapahtuu?

Raskauden puolivälissä tajusin, ettei minulla ollut lainkaan perheellistä kaveripiiriä nykyisellä kotipaikkakunnalla ja tulisin luultavasti olemaan paljon yksin vauvan kanssa ellen tee asialle jotain. Onnekseni en ollut ainut! Loppuodotukseni onkin mennyt vauhdilla, kun ollaan pienen "mammaryhmän" kesken vaihdettu ajatuksia milloin mistäkin. Tämä voi ehkä olla osittaisena syynä myös blogipostauksien vähyyteen, kun asioita ei ole tarvinnut pohtia enää niin paljon yksin (ja olen laiskistunut availemaan tietokonetta). Luulin, etten ikinä osaisi tai edes saisi olla osana porukkaa joilla on lapsia. Haluaisin rakentaa samanlaisen yhteyden vanhoihinkin kavereihin keillä on jo lapsia, mutta koen edelleen kamalasti syyllisyyttä siitä miten huonosti olen pitänyt yhteyttä silloin kun aktiivisesti kipuilin lapsettomuuden kanssa.

Nykyään varsinkin aamuisin aktiivisesti unohdan olevani raskaana. Aprillipäivän aamuna pidättelin itkua, kun some oli taas täynnä raskaudella pilailua ja raskausuutisia. Olenko ainut kenen mielestä on ihan kamalaa tuskaa, kun joku postaa raskausuutisen aprillipäivänä ja vaikka menet postauksen ohi, mietit koko loppu vuorokauden onko uutinen tosi vai ei? Ilmeisesti raskauden ilmoittaminen aprillina ei ole varsinainen pila, jos on oikeasti raskaana (no eihän se olekaan), mutta jos ei voi olla varma ja vastauksena kyselyihin vaan hihitellään tai somessa isketään silmää niin antaa olla. Aiemmin olen lakannut seuraamasta tai poistanut yhteystiedoistani tällaiset henkilöt. Tänä vuonna tein poikkeuksen vaikka asia vaivaa edelleen. En vaan osaa suhtautua neutraalisti raskausuutisella "leikkimiseen", koska muistan elävästi sen kivun mitä raskausuutinen aiheutti kaikkina muina 364 päivänä vuodesta vaikka onnellinen toisen puolesta olikin. Jos on jo raskaana, niin miksi niistä kaikista raskauden n. 280 päivästä, juuri aprillipäivä on paras aika julkaista tieto? Laitoin someen muistutteluja siitä että elkee nyt perkele pilailko vakavalla asialla ja sitten löin päätäni seinään, kun aktiivisin tykkääjä julkaisi raskautensa aprillipäivänä. Duh.

Erittäin usein tuntuu turhauttavalta edes yrittää levittää tietoutta siitä kuinka yleistä tahaton lapsettomuus on, kun vuodesta toiseen lapsia " vaan tehdään" ja jos mainitset, ettei se ihan niin mene, niin "otetaan lapsettomuuskortti esille". Valitettavasti vilauttelen "tätä korttia" sitä useammin, mitä useammin joku päättää kertoa, miten lapsia tulee kun lakkaa stressaamasta, harrastaa seksiä jokapäivä/jokatoinen päivä/ovulaation aikaan viikon/päällään seisoen/pidättäen hengitystä/koiran hankkimalla/adoption aloittaessa/lakkaa yrittämästä saada lasta (miten?). Kyllä minä niin mieleni pahoitan ja heittelen ihmisiä (napalmilla eiku) naamapalmuilla.

Jotta ei nyt menisi ihan avautumiseksi, niin viimekuussa hankittiin vihdoin turvakaukalo. Pyöriteltiin todella pitkään parin vaihtoehdon välillä, vaikka olevinaan paljoa ei kaukalolta vaadittu. Meillä ei ole omaa autoa, joten kaukalon pitää sopia erilaisiin autoihin ja olla mahdollisimman turvallinen lapselle. Selailtiin turvaistuintestejä ja nettikauppoja ja päädyttiin turvallisuuden perusteella hankkimaan Besafe iZi Go Modular i-Size uutena. Bonuksena: Kaukalolla on erittäin pieni kemikaalikuorma, väärinasennus lähes mahdotonta, jos osaa hahmottaa kuvia sekä kaukalo on kuitenkin suht kevyt käsiteltävä. Eli minäkin keskittymisvaikeuksineni osaan käyttää tuon kaukalon ominaisuuksia. Jes!

Koitan kirjoitella taas tässä lähiaikoina, ettei tule kamalasti kirittävää :)

- Spukka ja Pööpötin 35+3 :o

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4

Liikkeet ja tunteet

Anteeksi päivityslaiskuuteni, mutta olen ollut niin hämilläni koko tämän raskauden kanssa, että olen lähinnä nukkunut, ihmetellyt ja ottanut kuvia tuosta vatsasta. Blogi on ollut mielessäni päivittäin, mutta jotenkin tuntuu hankalalta pukea näitä tunteita sanoiksi.

Raskaus on ylittänyt puolivälin ja vatsa on alkanut näkymään. Jostain syystä minusta silti tuntuu, etten olisi tarpeeksi "raskaana" ollakseni oikeasti raskaana. Tunteet pyörivät pitkin pitäjiä. Olen tavallaan jakaantunut kahtia. Toinen puoli minusta laittelee lipastoa hoitopöydäksi, kokoaa pinnasängyn, ostaa ammeen ja hamstraa niitä pienen pieniä vaatekappaleita mistä saa. Silittelee vatsaa samalla höpötellen, sekä filmaa kovimmat kamikazemöyrinnät puhelimen muistitikulle. Toinen puoli taas tuijottaa koottua pinnasänkyä kauhuissaan ja nieleskelee entä jos jotain tapaahtukin -itkua, on huolissaan omasta osaamisestaan toimia äitinä ja möyrintöjen ja potkujen tullessa ajattelee kauhuissaan, että siellä mahassahan on oikeasti joku. Liekö tämä kaikki on kuitenkin ihan normaalia raskauden aikaista tunnehöyryilyä.

Raskausviikolla 17 tehty varhainen rakenneultra kesti pitkään ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten lapsivesipunktiota ei tehty. Edelleen sieltä vai yksi napavaltimo löytyi, kuten niskaturvotusultrassakin. Melkein parin tunnin makailun jälkeen minulle tuli kipukohtaus, mikä alkoi rinnasta ja heijastui siitä selkään. Saimme samantien lähetteen ylävatsan ultraääneen, jossa katsottiin munuaisten ja sappirakon(?) tilanne. Olimme kaikenkaikkiaan nelisen tuntia sairaalassa, mistä ajasta puolet vain odottelimme, että paastotunnit tulisivat täyteen, jotta ylävatsan ultraääni pystyttiin tekemään. Kun lopulta pääsin puhtain paperein pois sairaalasta, olin niin huonossa kunnossa, että skippasin koulupäivän ja menimme Raxiin syömään. Pitikin sitten samana iltana tehdä pienet selkäjumpat, jotta saisi noita kropan jännitystiloja hieman avattua ja nytpä niitä kipuja ei ole sitten ollutkaan.

Olin siinä uskossa, että tunnen ensimmäiset liikkeet ehkä viikolla 24, jos silloinkaan, mutta samalla viikolla varhaisen ru:n kanssa tuntuivatkin sitten ensimmäiset liikkeet! Meillä oli siivouspäivä ja pitkään huhkittuani piti hetkeksi saada jalat oikaistua sohvalle. Säikähdin suoraan sanottuna ihan saatanasti. Liike tuntui lähinnä sähköiskulta ja olin jo valmiina soittamassa naisten akuuttiin, että mikä on vikana. Sain hieman hillittyä itseäni ja kysyin asiaa kuitenkin tutusta odotusryhmästä, missä kaikki vakuuttelivat niiden olevan vain vauvan liikkeitä. Seuraavan viikon samanlaiset tuntemukset jatkuivat, kunnes rv 17+6 liikkeet tuntuivat jo kädelle saakka ja viikon päästä siitä, niitä alkoi bongaamaan jo vatsan ulkopuoleltakin katsottuna. Liikkeet ovat kokoajan vahvistuneet ja ne ovat tuoneet omanlaistansa toivoa tämän raskauden jatkumiseen sekä helpottaneet mahdollisia hermoromahduksia. Muutaman kerran tyyppi on ollut kuitenkin niin aktiivinen, ettei nukkumisesta ole tullut oikein mitään. Ilmeisesti zumbatreeneissä on ollut vapaata vain yön tunteina.. Alkaneet liitoskivut eivät näitä zumbatreenejä myöskään kovin suopeasti ole katselleet.

Maanantaina rv 20+2 meillä oli virallinen rakenneultra. Käytiin saman hommat läpi kuin varhaisessa rakenneultrassa, mutta käynti ei kestänyt läheskään niin pitkään. Ultraaja ei nähnyt tälläkään kertaa tarvetta lapsivesipunktiolle. Jes! Sain myös ensimmäisen ajan synnytyspelkopolille tähän tammikuun loppuun.

Jostain syystä aina ennen ultraamista jännitän niin että tärisyttää. Edelleen tulee pohdittua, että onko siellä mahassa ketään, vaikka liikkeet tuntuvatkin päivittäin. Ihan kun tässä yli puolen välin sieltä toinen jotenkin mystisesti "katoaisi" mihinkään. :D Jännitys onneksi häipyy sen siliän tien, kun tyypin takamus ilmestyy näytölle että "he-hei, täällä ollaan!".

Onko teillä toiveita mistä haluaisitte minun kirjoittavan? :)

- Spukka & Pikku-Popo 21+1

Nenä kovilla

Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja voin tässä vakuuttaa, että en aio lopettaa kirjoittamista! <3

Käytiin alkuraskauden ultrassa lapsettomuuspolilla tasan vuosi meidän ensikäynnistä koko lafkassa. Oli aika tunteellinen reissu. Siellä se näytöllä näky köllöttelevän, yksi alkio, tuo meidän pikku pööpötin, vastaten silloin hieman (päivän verran) viikkojaan isompaa. Vahva syke näytti olevan. Onneksi ei ehditty paljoa tunteilemaan, kun lääkärin oli vastattava puhelimeen samalla kun ultrasi ja minä koitin olla nauramatta, ettei ultrakuva ala heilua.

Miettikää nyt hei oikeesti. Ultrasondi värkissä ja toinen puhuu puhelimeen.. :D

Raskausoireista pahoinvointi ja varsinkin väsymys yllätti. Tiesin "tähän ryhtyessäni", että niitä raskausoireita ja -vaivoja on monenlaisia ja totaalinen ihme olisi, jos niistä yksikään ei sattuisi omalle kohdalle. Jos ennen olin usein väsynyt, niin nyt olen jatkuvasti niin uupunut, etteivät silmät meinaa pysyä auki. Keskittyminen ja esimerkiksi kokeisiin luku on pitänyt lähes unohtaa, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa eikä pysty. Päiväunet on otettava lähes päivittäin, vaikka yöunia olisi takana 10 tuntia.

Ensimmäisillä viikoilla oli jatkuva jano ja nälkä, jotka vaihtuivat viikko-pari sitten jatkuvaan pahoinvointiin. Ei siinä jos saisi edes oksennettua, jotta olo helpottuisi edes hetkeksi, mutta ei tule mitään vaikka työnnät sormet kurkusta mahalaukkuun saakka. Kaurakaakao on pelastanut minut pahimmilta hyökyaalloilta, kun kerran ulos asti ei tule mitään.

Pahoinvointi on niin hurjaa, että yritän kaikin tavoin vältellä jääkaapin avaamista tai jääkaapille mennessäni pidätän hengitystäni. Pahinta on, jos hengittää liian aikaisin jääkaapin sulkemisen jälkeen, kun kaikki hajut lehahtaa suoraan nenälle.

Myös kissa on valitettavasti saanut osansa tästä syrjimisestä, sillä siinä missä ennen pidin kissan tuoksusta ja haistelin sen turkkia ja päälakea, niin nyt voin enää harvoin pitää kissaa sylissä sen hajun takia. Kissan pepun ja suun hajut ovat niin pistävän makeita, ettei kissa voi olla sylissä oikein mitenkään päin. Tämä muodostaakin sitten taas oravanpyörän, sillä tuo meidän rakas pikku ötökkä hakeutuu kokoajan syliin. Kun olo on ollut parempi, niin olen antanut sen usein tullakin köllöttelemään. Mies on ottanut kontolleen kissanvessan tyhjennyksen, niin minun ei onneksi tarvitse olla pissa- ja kakkahommissa tässä odotusaikana lainkaan. Tämä yliaktiivinen nenä kyllä taitaa hieman hermostuttaa häntäkin, koska on tullut muutamaan otteeseen ehkä rantkatettua siitä, kun hajut kantautuu pissa-astiasta nenään.

Ulkoilma on auttanut pahoinvointiin hyvin, mutta jostain syystä hengästyn kamalan helposti. Olen hidastanut hieman tahtia ja olen uskaltanut ottaa jopa astmalääkkeen niin etten piilottele sitä (self-five tähän). Pelkään, että jumahdan kotiin koko loppuraskauden ajaksi, kun tuo hengästyminen jännittää niin paljon. Toivottavasti (tai siis tietenkään) niin ei kuitenkaan käy.

Olen tässä raskauden alussa tehnyt viikon PEF-mittaukset, käynyt spirometriassa sekä käynyt astmakontrollissa lääkärillä. Astmani ei ole ollut oikein hoitotasapainossa, vaikkakin viimeisen kahden vuoden aikana ei ole sentään tarvinnut lähteä päivystykseen hengenahdistuksen takia.

Toisinsanoen siis parempaan suuntaan ollaan menty kokoajan!

Silloin tällöin tulee välillä tukehtumisen tunnetta ja siitä lääkärille mainitessani päädyttiin vaihtamaan hoitava lääke toiseen. Uusi kortisoni on ollut käytössä kohta viikon ja huomaan jo selvän muutoksen olotilassani vaikka hengästymiseen lääke ei kyllä auta. Ehkä miulla on sitten vaan oikeesti paska kunto.

Plussatessa pelotti, miten uskallan ottaa lääkkeet ja miten ne vaikuttaa lapseen, mutta tietysti sekä lapselle että itselle kaikista paras vaihtoehto on astman hyvä hoitotasapaino. Voin siis vaan toivoa, että noista lääkkeistä ei ole mitään haittaa, kun ne on nyt lääkärin vastaanotolla käyty pohjia myöten läpi.

Ensiviikolla meillä olisi edessä ensimmäinen neuvola. Pirusti jännittää, mutta ajattelin ottaa pientä lomaa arjesta ja lähteä porukoiden jääkaappia haistelemaan ennen tuota aikaa. Toivotaan, että raskaus jatkuu loppuun saakka. Vielä olisi siinä tapauksessa 32+jotain viikkoa jäljellä.

Loppuun vielä pakollinen kliseinen allekirjoitus:

Terkuin,
Spukka & Thor-Hippu-Pööpötin 7+6

Is this the real life or is this fantasy?