Kivut oli pitkästä aikaa aivan sietämättömät. Heikotti ja meinasi lähteä jalat alta kipujen takia heti aamusta. Yritin selviytyä aamutoimista, mutta käsiä pestessä piti nojata lavuaariin ja puuron teko jäi vedenkeittoon. Tai no.. Sain nostettua lautasen kaapista pöydälle ennen kuin voimat loppui, enkä pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Pääsin viereisen huoneen ovelle kysymään puolisolta apua jotta sain syödäkseni.
Se oli kamalaa.
Vaikka toinen huomasi, että oli hätä ja tuli heti ottamaan syliin ja apuun, niin jo pelkkä muisto siitä miten avuton olin saa minut nolostumaan. Eihän parikymppisenä pidä olla riippuvainen toisesta päivittäisissä asioissa. Lonkat, lantio, vatsa, selkä, polvet, nilkat... Kaikki olivat kuin tulessa ja minä vain itkin. Pyörin, hyörin ja itkin. Tällaiset kivut ei ole uutta, mutta kun luulin kokeneeni jo kipujen korkeimman tason ja tottumaan siihen, niin nämä tullessaan iskivät päin näköä. Hävettää vieläkin, että jouduin näyttämään kipuni. En tahdo olla heikko.
Pahimmista kivuissani toivoin vain että tämä kaikki loppuisi. Kun kivut alkoivat hieman helpottaa ja ajatus kulkea, mietin luopumista lapsihaaveesta, suunnittelin ehkäisyn aloitusta ja kohdun poistoa. Tuntuu niin pahalta että tuntuu pahalta eikä kipu tunnu koskaan loppuvan. Se on aina hetken poissa, mutta palaa aina takaisin eikä paluupäivää voi ennustaa koskaan, joten täytyy olla aina varuillaan. Tälläkin kerralla kierto kesti vaivaiset 24 päivää!
Meillä alkoi nyt tosissaan kesän mittainen hoitotauko ja alkusyksystä on sitten suunnitteilla seuraava inseminaatio ellei tämän tauon aikana jotain luomuihmettä tapahdu.
Kesän aikana ei siis luultavasti ole mitään uutta kirjoitettavaa, mutta jos sinulla on mielessä jotain mistä haluaisit että kirjoitan, niin heitä kommenttia tai vaikka sähköpostia. :)
