tiistai 24. marraskuuta 2015

Oravan matka

Joulukuun alussa lääkäri haluaa ottaa kilpirauhaslabrat. Marraskuun alussa TSH oli 3,5 ja T4-V 15,9. En muista noita yksiköitä, mutta KVG I know, I know.. Joulukuun kilpirauhasarvojen mittaus olisi kolmas kerta alle puolen vuoden sisällä ja TSH on ollut noususuuntainen. Mielessäni on käynyt, että lääkäri on tainnut löytää sieltäkin häikkää.

Labroja seuraavalla viikolla on uuden magneettikuvauksen aika ja samalle päivälle on suunniteltu myös endokrinologin soittoaika. Tuomiota ei sentään tarvitse siis pitkin odotella...

Viime kuvaus meni mukavasti miehen kanssa toista hääpäiväämme "juhliessa" MRI-huoneessa. Tällä kertaa päätän olla urhea ja mennä kuvaukseen yksin, miehen odotellessa magneettihuoneen ulkopuolella. Toivottavasti täällä on mahdollista saada musiikkia korvilleen, sillä viimeksi ei ollut muuta kuin korvatulpat, mitkä eivät millään meinanneet pysyä korvissa. Koitappa siinä korjata tulppia, kun et voi 1,5 tuntiin puhua etkä liikkua! :D
 





Mutta juu asiaan. Muutama viikko enää ja saan tietää mihin suuntaan polku vie ja kuinka kivikkoinen se tulee olemaan. Jännittää niin paljon että pelkään räjähtäväni sinne magneettiputkeen, kun haluan niin kovasti saada vastauksia! Nyt täytyy pitää huoli, etten hajoa ennen koko kuvausta, tässä kierrossa kun en ole sattunut saamaan edes ovulaatiota kiinni.

Välillä ajattelen ettei ihmekään jos tuonne päähän on joku uloke kasvanut, kun stressaan näin paljon. Tai oikeastaan en kutsuisi tätä stressaamiseksi - sillä ADHD tuntuu saavan kaikki asiat niin suureen mittakaavaan - vaan pään jatkuvasti tyhjenemättömyydeksi.
Sellaiseksi, ettei pysty rakentamaan itselleen selkeää päivärutiinia vaan unohtaa millaista ruokaa voi syödä aamiaiseksi, jättää sähkötuulettimen talveksi parvekkeelle ja etsii aivoistaan sanaa "korvatulpat" päähän pinttyneellä kuvalla korvatulpista kymmenisen minuuttia ja ainoa sana, mikä sattuu päähän tulemaan on "pikkukuuset" ja korjaa oikean sanan tekstiin myöhemmin (jos muistaa).
Sellaiseksi, mikä muodostaa ylipitkä lauseita ja keksii uusia sanoja unohtamiensa tilalle silmää räpäyttämättä, mutta muistaa osoitteita paikoista, missä ei ole koskaan käynyt, vanhan rehtorinsa lempibändin ja läjän puhelinnumeroita vähintään 15 vuoden ajalta.


Toivon, että nämä ihanat erikoisuudet voisivat kadota kasvaimen mukana. Taitaa käydä silti niin, että kasvaimen häivyttyä festarit valtaavat vanhan tilansa takaisin ja diskoteekki jatkaa pauhuaan minun ollessa edelleen yhtä sekaisin kuin ennenkin.

maanantai 16. marraskuuta 2015

#worldpeace

En taas tiedä mitä ajatella yhtään mistään. Ampumisia ja pommituksia on tapahtunut ympäri maailman kohdistuen viattomiin ihmisiin ja sitten vielä tämä Pariisin tapaus. Se tuntui tulevan jotenkin liian lähelle kotia. Ilman Pariisin tapahtumia en olisi tietoinen myöskään mm. Beirutin pommituksesta.

Seuraan hyvin harvoin uutisia ja näistä Ranskan ulkopuolella tapahtuneista iskuista ei ole kovin näkyvästi uutisia löytynyt. Surettaa niiden ihmisten puolesta, ketkä luulevat oman tuskansa ja ahdinkonsa olevan pienempi sen takia, koska se ei aiheutunut Euroopassa suuren mediamyllyn pyörityksessä.

Kaikki ketkä joutuvat elämään jatkuvassa kuolemanpelossa ja taistelemaan säilyttääkseen oman ihmisyytensä, ovat meidän täyden tukemme arvoisia. Me jotka emme rukoile, pidämme heidät ajatuksissamme ja toivomme tälle kylmälle murhaamiselle pikaista päätöstä.

En ymmärrä miksi ulkoiset tahot pitävät näitä terroristeja varoissaan ja aseistettuina. Mistä he saavat miljoonia ja taas miljoonia rahoittaakseen toimintansa? Öljystä? Siitäkö tässä on kyse? Olemmeko niin riippuvaisia siitä aineesta, että ostaessamme sitä rahoitamme ja siten annamme terroristeille luvan toimia kuinka parhaaksi näkevät? Ketkä myyvät heille aseet ja ammukset?

Minusta on kamalaa, että me ihmiset heräämme joukolla tähän tilanteeseen vasta sitten, kun se kolkuttelee kotiovellamme. Olemme niin syvällä somessa, että aikaa muulle maailmalle ei käytännössä enää ole. Näemme vain sen, mikä meille halutaan näyttää, vaikka meillä on käsissämme rajaton määrä tietoa vain hakusanan päässä.

Jos mietimme, miten nämä terrorismin puolesta itsensä räjäyttävät ihmiset voivat olla niin mustavalkoisia oman asiansa suhteen, ettei heitä kiinnosta muu kuin oman päämäärän saavuttaminen keinolla millä hyvänsä.. Niin anna kun katon vähän peiliin, laitan tukan ja kasvot, vaihdan muutaman kerran vaatteet, siivoan peilistä heijastuvan näkymän ja otan selfien. Se on paras selfie minkä maa päällään kantaa, koska siinä olen minä ja tärkeät ajatukseni.

#prayforparis #prayforbeirut.. Tämä sota ei rukoilemalla lopu. Mitä siis teemme?

tiistai 10. marraskuuta 2015

Pääasiassa päästä asiaa

Puhelin rallattaa kärsimättömänä olohuoneessa, kun endokrinologi soittaa jatkosta.
Prolaktiini on mitattu puolentoista viikon sisällä kahdesti ja arvo on noussut sadalla sinä aikana! Tulevan vuoden maaliskuulle on aikaisemmin sovittu pään magneettikuvaus, missä nähtäisiin onko kasvaimen koko muuttunut vai ei. Lääkäri kuitenkin on sitä mieltä, että kuvaus pitäisi suorittaa mahdollisimman nopeaan aikatauluun - tämän kuukauden sisällä - raskaustoiveen läsnäolon sekä kasvaimen tutkimisen kannalta.

Hän piti mahdollisena sitä, ettei kasvain ole välttämättä prolaktinooma vaan prolaktiinin nousu (hyperprolatinemia) olisi oma häiriönsä. Tästä johtuen on selvitettävä mikä kasvain on kyseessä, ettei raskauttakaan yritetä ns. turhaan. Voihan toki olla niinkin, että kasvain lopulta paljastuukin prolaktinoomaksi, mutta olen iloinen että lääkäri haluaa varmistaa asian eikä vain lyki eteenpäin ja odotuta (kuten oli edellisessä hoitopaikassa tapana!).


Toivon kovasti, ettei kasvainta enää löytyisi ja saisin siltäosin terveen paperit ja voisin keskittyä "alakerran" hoitoon tai yleensäkin keskittyä yhteen osa-alueeseen kerrallaan. Tiedän kyllä, että kehon ja mielen hyvinvointi vaatii kokonaisvaltaista huolenpitoa, mutta tämä on vaan niin raskasta. Työttömänä ei oikein muuta olekaan kuin aikaa, mutta voimavarat ovat silti vähissä. Vertaistuen tarve on suuri, mutten koe olevani kunnossa järjestääkseni tapaamista. Onneksi tällähetkellä on kaason ja kummin tehtävät joihin voi aina silloin tällöin unohtua.

Hieman muihin aiheisiin..

Parin viikon sairastelun jälkeen pääsin myös pitkästä aikaa jenkkifutiksen pariin. Erona aiempaan treenaukseen, oli keskittymiskykyni lähes mennyttä, joten sähellykseksihän se suurimmaksi osaksi meni.
Kiinnitin huomiota kamalasti siihen että hikoilin aivan jumalattoman paljon. Ja meinaan siis VALTAVASTI! Päättelin tämän johtuvan Letroista, koska treeneissä käytiin perusasioita eikä varusteita pidetty päällä.

Nyt kysynkin Teiltä kellä löytyy Letrozolista kokemusta, että millaisia haittavaikutuksia teille on tullut Letroista?

torstai 5. marraskuuta 2015

Seuraa blogia myös Facebookissa!

Nyt blogiani voi seurata myös Facebookissa!

Päivitän sivuille aina uusimmat postaukset sekä mahdollisesti tietoa endometrioosista, prolaktinoomasta, masennuksesta ja ADHD:sta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Muttakun minä en pärjää

Olen ollut hereillä kaksi tuntia, eikä mistään meinaa tulla mitään. En tahdo enää nähdä unia, enkä herätä. Viimeöinen uni sai minut tolaltani.

Unessa olin sairaalassa potilasvaatteet päällä ja odotin aulan lattialla labratuloksia ja itkin. Jossain vaiheessa teini-aikainen poikaystäväni ilmestyi taakseni sohvalle istumaan, laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi rohkaisevasti "Kyllä sie pärjäät". Tajusin, että olin odottelemassa hCg-tulosta, mikä tulisi olemaan negatiivinen.

Heräsin samaan epätoivon tunteeseen, mitä unessa tunsin. Menin kylpyhuoneeseen laittaen oven kiinni perässäni. Tein negatiivisen raskaustestin, minkä kohtalona oli päätyä suoraan roskiin ilman enempiä tiirailuja. Laskin suihkuverhon alas ja valahdin samaa matkaa itse lattialle. Käänsin suihkun päälle ja itkin. Muttakun minä en pärjää.

Olen jo iso tyttö ja tilanne on nykyään täysin erilainen kun keskeytyksen aikaan. Miksen saa noita haamuja kaikkoamaan? Haluan olla rauhassa ja surra, enkä halua harteilleni enää menneisyyden kipuja. Ne on käsitelty jo!!