keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Liikkeet ja tunteet

Anteeksi päivityslaiskuuteni, mutta olen ollut niin hämilläni koko tämän raskauden kanssa, että olen lähinnä nukkunut, ihmetellyt ja ottanut kuvia tuosta vatsasta. Blogi on ollut mielessäni päivittäin, mutta jotenkin tuntuu hankalalta pukea näitä tunteita sanoiksi.

Raskaus on ylittänyt puolivälin ja vatsa on alkanut näkymään. Jostain syystä minusta silti tuntuu, etten olisi tarpeeksi "raskaana" ollakseni oikeasti raskaana. Tunteet pyörivät pitkin pitäjiä. Olen tavallaan jakaantunut kahtia. Toinen puoli minusta laittelee lipastoa hoitopöydäksi, kokoaa pinnasängyn, ostaa ammeen ja hamstraa niitä pienen pieniä vaatekappaleita mistä saa. Silittelee vatsaa samalla höpötellen, sekä filmaa kovimmat kamikazemöyrinnät puhelimen muistitikulle. Toinen puoli taas tuijottaa koottua pinnasänkyä kauhuissaan ja nieleskelee entä jos jotain tapaahtukin -itkua, on huolissaan omasta osaamisestaan toimia äitinä ja möyrintöjen ja potkujen tullessa ajattelee kauhuissaan, että siellä mahassahan on oikeasti joku. Liekö tämä kaikki on kuitenkin ihan normaalia raskauden aikaista tunnehöyryilyä.

Raskausviikolla 17 tehty varhainen rakenneultra kesti pitkään ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten lapsivesipunktiota ei tehty. Edelleen sieltä vai yksi napavaltimo löytyi, kuten niskaturvotusultrassakin. Melkein parin tunnin makailun jälkeen minulle tuli kipukohtaus, mikä alkoi rinnasta ja heijastui siitä selkään. Saimme samantien lähetteen ylävatsan ultraääneen, jossa katsottiin munuaisten ja sappirakon(?) tilanne. Olimme kaikenkaikkiaan nelisen tuntia sairaalassa, mistä ajasta puolet vain odottelimme, että paastotunnit tulisivat täyteen, jotta ylävatsan ultraääni pystyttiin tekemään. Kun lopulta pääsin puhtain paperein pois sairaalasta, olin niin huonossa kunnossa, että skippasin koulupäivän ja menimme Raxiin syömään. Pitikin sitten samana iltana tehdä pienet selkäjumpat, jotta saisi noita kropan jännitystiloja hieman avattua ja nytpä niitä kipuja ei ole sitten ollutkaan.

Olin siinä uskossa, että tunnen ensimmäiset liikkeet ehkä viikolla 24, jos silloinkaan, mutta samalla viikolla varhaisen ru:n kanssa tuntuivatkin sitten ensimmäiset liikkeet! Meillä oli siivouspäivä ja pitkään huhkittuani piti hetkeksi saada jalat oikaistua sohvalle. Säikähdin suoraan sanottuna ihan saatanasti. Liike tuntui lähinnä sähköiskulta ja olin jo valmiina soittamassa naisten akuuttiin, että mikä on vikana. Sain hieman hillittyä itseäni ja kysyin asiaa kuitenkin tutusta odotusryhmästä, missä kaikki vakuuttelivat niiden olevan vain vauvan liikkeitä. Seuraavan viikon samanlaiset tuntemukset jatkuivat, kunnes rv 17+6 liikkeet tuntuivat jo kädelle saakka ja viikon päästä siitä, niitä alkoi bongaamaan jo vatsan ulkopuoleltakin katsottuna. Liikkeet ovat kokoajan vahvistuneet ja ne ovat tuoneet omanlaistansa toivoa tämän raskauden jatkumiseen sekä helpottaneet mahdollisia hermoromahduksia. Muutaman kerran tyyppi on ollut kuitenkin niin aktiivinen, ettei nukkumisesta ole tullut oikein mitään. Ilmeisesti zumbatreeneissä on ollut vapaata vain yön tunteina.. Alkaneet liitoskivut eivät näitä zumbatreenejä myöskään kovin suopeasti ole katselleet.

Maanantaina rv 20+2 meillä oli virallinen rakenneultra. Käytiin saman hommat läpi kuin varhaisessa rakenneultrassa, mutta käynti ei kestänyt läheskään niin pitkään. Ultraaja ei nähnyt tälläkään kertaa tarvetta lapsivesipunktiolle. Jes! Sain myös ensimmäisen ajan synnytyspelkopolille tähän tammikuun loppuun.

Jostain syystä aina ennen ultraamista jännitän niin että tärisyttää. Edelleen tulee pohdittua, että onko siellä mahassa ketään, vaikka liikkeet tuntuvatkin päivittäin. Ihan kun tässä yli puolen välin sieltä toinen jotenkin mystisesti "katoaisi" mihinkään. :D Jännitys onneksi häipyy sen siliän tien, kun tyypin takamus ilmestyy näytölle että "he-hei, täällä ollaan!".

Onko teillä toiveita mistä haluaisitte minun kirjoittavan? :)

- Spukka & Pikku-Popo 21+1