Rakas Stella

Itkettää. Hetki sitten luin, että Stellan Marja Tahvanainen on kuollut.

Kymmenen vuotta sitten maaliskuun kolmas päivä, menin raskaudenkeskeytykseen. Olin 15-vuotias. Sen jälkeen elämä meni enemmän ja vähemmän päin helvettiä. Koitin painaa asiaa villaisella ja olla kuin ei mitään olisi ollutkaan, mutta samalla en oikein syönyt, en nukkunut, enkä käynyt koulussa. Lopulta kävi niin että lähinnä nukuin tai join alkoholia ja pyörin milloin missäkin. Millään ei tuntunut olevan väliä, eikä varmaan ollutkaan. Halusin samaan aikaan olla elossa ja kuolla. Lakata olemasta ja olla tuntematta mitään.

Muistan aina, kun juttelin siskon kanssa mesessä ja hän koitti parhaansa mukaan olla tukena ja linkitti minulle Stellan kappaleen Kuuntelija. Se sai aina hetkeksi jatkamaan, kun oli joku kuka oikeasti osoittaa että välittää ja haluaa tietää onko kaikki ihan okei, eikä kysele kuulumisia vain kertoakseen viimeisimmät mehevät jutut pitkin kyliä ja naureskella miten jollain menee niin huonosti.

Viimeisellä lääkärikäynnillä ennen keskeytystä näin ultrakuvan, mikä syöpyi verkkokalvoilleni. Muistan edelleen miten vauvanalku siinä köllötti, vaikka poitsun kanssa jouduttiinkin ravaamaan usein ultrassa ja olen nähnyt monia kuvia sen jälkeen. Kotona kuuntelin Stellaa ja piirsin ultrakuvasta kuvan, jonka yläpuolelle kirjoitin sanat "Kestänkö kaiken sen mitä vaaditaan?" Ajattelin, että olisin ottanut siitä tatuoinnin, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Piirros on kuitenkin edelleen tallessa.

Kun itsetunto ja omanarvontunto oli pohjalukemissa, Korkokengät koitti liinoihin kääriä, parantaa.

Masennuskauden ollessa pahimmillaan, usein joko kuuntelen Stellaa, tai luen kappaleiden sanoja ja pääsen aina hetken taas eteenpäin. Kuulin Stellaa ensimmäisen kerran vuonna 2005 Aamunkuiskauksen muodossa koulun aamunavauksessa. Lapsettomuuskriisin aikana Hipaisun päässä antoi voimaa, että ehkä vielä on meidänkin vuoro. Meidän häissä bändi ei vetänyt Stellaa, koska tabulatuureja ei löytynyt, mutta muutama kappale soi tietokoneelta. Häävuoden joulukuussa käytiin häämatkalla Tukholmassa ja laivalla lauloin Häävalssin karaokessa. Lauloin poitsulle Stellaa ensimmäisen kerran, kun hän oli parin viikon ikäinen, eikä laulamisesta meinannut tulla mitään, kun itku otti vallan lähes jokakerta.

Stella on näytellyt erittäin suurta osaa siinä, että minä olen täällä edelleen. Elän, hengitän ja olen toiveikas ja ehkä vähemmän peloissani. Aikaa sitten rikkirevitty ja epäkunnossa, mutta varaosin korjattuna. Menen läpi hangen ja roudan. Itseni ja perheeni takia, sekä tietysti hyvittääkseni Stellalle sen, mitä se on antanut minulle.

Kiitos Stella ja lepää rauhassa Marja Tahvanainen ❤

Kasaan kurottu

Olen helvetin monta kertaa tehny itselleni selväksi, että tehdessäni abortin vuonna 2008, se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa oikea ratkaisu, vaikka se musersi minut lähes täydellisesti.

Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?

En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus-  ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.

Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.

Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.

Viisi vuotta sitten..

..uutena vuotena aloin voimaan pahoin. Olin silloisen poikaystäväni luona ja aikomuksenamme oli lähteä hänen vanhempiensa kanssa ulos katsomaan ilotulituksia. Ennen lähtöä minä kuitenkin oksensin. Muistelen poikaystäväni äidin kysyneen olinko juonut, mihin totuudenmukaisesti vastasin kieltävästi. Kun vointini parani, lähdimme läheiseen rantaan. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa erään tuttavamme luo, joka kaverinsa kanssa rakensi kotitekoista ilotulitepommia. Kävimme myöhemmin räjäyttämässä sen jäälle. Muistan sellaisenkin yksityiskohdan, että tuttavan tietokoneessa ei ollut ääkkösiä ja nauratti kamalasti, kun sillä koetti kommentoida irc-galleriassa. Pahoinvointiani ei sen koommin mietitty.

Oli tammikuun puoliväli vuonna 2008 ja olimme ystäväni kanssa Haminassa koulutuksessa. Minulla oli tapani mukaan keskittymisvaikeuksia ja jonkin verran myös vatsakipua. Olin jokseenkin varma, että kuukautiseni alkaisivat. Linja-autossa matkalla takaisin kotiin iski kylmähiki ja aloin muistelemaan, milloin edelliset kuukautiseni olivat olleet, mitään kalenteria kun en pitänyt. Aloin taas voida pahoin. Kerroin huoleni ystävälleni. Olin tullut siihen tulokseen, että kuukautisten olisi pitänyt alkaa yli kaksi viikkoa sitten. Olin kuitenkin vahvasti siinä uskossa, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Jatkoin elämää vanhaan tapaan.

Helmikuu ja ystävänpäivä lähestyivät, mutta kuukautiset puuttuivat edelleen. Keräsin rohkeuteni ja kävin kaverini kanssa ostamassa kylän apteekista Apteekin oman raskaustestin. Tein sen illalla ystäväni luona, hänellä kun oli jo oma asunto. Kaverini sekä poikaystäväni odottivat olohuoneessa testin tulosta. Siinä vaiheessa kun näin testissä kaksi viivaa, olin iloinen ja jännittynyt. Otin puhelimellani kuvan testistä sekä kaveristani ja poikaystävästäni halaamassa iloisina. Kaikki muut muistot tuolta päivältä ovat jossain usvan takana. Päivä tai pari myöhemmin muistan kävelleeni poikaystäväni kanssa koulusta hänen luokseen kävelytietä pitkin ja kuulen hänen kertovan ettei halua tätä nyt. Ei lasta viisitoistavuotiaana ja kyllähän minä sen ymmärsin. En vain ymmärtänyt, että aika on rajallinen, enkä sitä, että lapsesta luopuminen olisi ainoa järkevä ratkaisu. En muista tarkkaan milloin erosimme, mutta muistan ystävänpäivänä kuulleeni hänen lähettämäsä rakkausterveiset koulun keskusradiosta, jolloin olimme jo eronneet. Pohdin siskoni kanssa kuinka kertoa vanhemmmilleni tästä maha"oliosta" ja hän jo uhkaili kertoa minun puolestani. Päädyin sitten kirjoittamaan heille kirjeen ja sen jälkeen olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vanhempani ottivat kirjeen luettuaan tottakai aiheen esille ja sanoivat, että minun täytyy itse päättää mitä haluan tehdä, että he tukevat minua - tein mitä tahansa. Samoja aikoja sain lähetteen laboratorioon, jossa raskaustesti otettiin verestä. Positiivinenhan se - edelleen.

Helmikuun 18. päivä odotusajan hammaslääkärikäynnillä sain lappuja käteeni, jossa painotettiin lapsen haluavan savuttoman äidin ja yritin pyrkiä edes siihen. Kävin opinto-ohjaajan kanssa keskusteluja, kuinka pärjäisin lapsen kanssa ja missä eläisimme. Olin suunnitellut kaiken tarkkaan, paitsi sen, kuinka kaikki nuo haaveet ja unelmat saisi siirrettyä realistiseen maailmaan.

Siskoni koetti parhaansa, jottai saisi puhuttua minulle järkeä, jotta suostuisin aborttiin. Toisaalta taas hänellä ei tuntunut olevan vaikeuksia kertoa raskaudestani ystävilleen (jotka varmasti kertoivat myös ystävilleen), enkä ollut kovin luottavainen omiin ystäviinikään, koska sain kyselyitä, että "ootko ** sisko, etkös sinä oo paksuna?" ja vaikka mitä. Osa "huhuista" saattaa olla "huhupuheita" ja niitä levitteli varmasti useampikin. Kuka näistäkään enää ottaa selvää? Tiedän toki, että siskoni yrittäessä puhua minulle järkeä, hän ajatteli minun parastani. Minulle jäi kuitekin sellainen tunne, että minua painostettiin aborttiin. Olen keskustellut kriisityöntekijän, opinto-ohjaajan, kolmen kouluterveydenhoitajan, kahden psykologin ja kahden psykiatrin, ainakin yhden erikoissairaanhoitajan ja naistentautien ja synnytysten lääkärin kanssa kaikesta tästä parhaani mukaan, mutta silti jokunen palanen puuttuu. Missä on minun päätökseni? Kai sen jossain tein?

Olen useita kertoja miettinyt, onko ko. lapsen isä ajatellut tätä asiaa sen koommin, kun päätti, ettei halunnut tuota lasta?

Olisiko kenties erilaisen ehkäisyn käyttö ollut parempi?

Olisiko tätä asiaa ollut helpompi käsitellä, jos syyllistäneet ihmiset olisivatkin saaneet sanotuksi jotain itsetuntoa tukevia sanoja?

Oliko tuo minun mahdollisuuteni omaan lapseen?

Kadunko tätä koko ikäni?

Olenko enää minkään arvoinen?

Raskaus päättyi aborttiin kaavinnalla raskausviikkojen ollessa 11+1. Tästä lähti tämän tytön elämän laitto risaseks. Pikkuhiljaa tämä alkoi tajuta laittaa palasia kasaan ammattiavuin vasta kolme vuotta tapahtuneesta erään itsemurhayrityksen jälkeen. Vakava masennus on jaksoittain seuranani edelleen.

Tästä aiheesta saattaa tulla vielä lisää myöhemmin... Mutta nyt. Kivittäkää.

PS. Jos joku henkilöllisyyteni tästä tekstistä tunnistaa, olkoon niin älykäs, että pitää sen omana tietonaan.