SE

Follikkeliultra numero en edes tiedä mones oli tänään. Oikeassa munasarjassa majailee järjetön määrä pikkufolleja ja vasemmasta löytyi parin pikkufollin lisäksi 19mm kokoinen johtofolli.

Kuva giftivf.com

Toiveet ovat korkealla, jospa tuossa olisikin SE solu, minkä sisälle SE siittiö tekisi kodin. Yhdessä niistä tulisi SE alkio, josta meille muotoutuisi lopulta lapsi. Sen verran uskallan paljastaa, että tällä viikolla tyypit laitetaan matkaan. Meidän ensimmäinen inseminaatiohoito on ihan tässä käsillä! Intopinkeänä odotan. Tämä on niin jännittävää!

Hiljenisi edes

Päässäni tikittää metronomi. Kaatuu puolelta toiselle klik-klak. Olen raskaana - enkä ole. Teen tai ajattelen mitä vaan, mutta siellä se on klik-klak.

Käyn elokuvissa ja mietin pysyykö pieni kyydissä, kun penkit tärisevät äänten voimasta. Mietin uskallanko nousta, jos kuukautiset ovatkin alkaneet. Klik-klak. Housut puristavat, olenko lihonnut vai onko tämä sitä alkuraskauden turvotusta? Klik-klak. Taidanpa laittaa löysemmät housut jalkaan - ihan vain varmuudeksi.

Kissa tulee nukkumaan vatsan päälle. Klik-klak. Liekö vartioi maailman kalleinta aarretta vai koittaa lämmöllään lievittää vatsanpuruja. Aamullakin on etova olo. Voisiko näin aikaisin olla aamupahoinvointia vai nälkäkö siellä vain vaivaa? Klik-klak. Siistin kotia iltamyöhällä - ettei se vaan olisi sitä pesänrakennusviettiä? Klik-klak-klik-klak!!

Tämä metronomi hiljenee samalla nanosekunnilla, kun alkaa tulla verta. Siihen saakka kaikki on mahdollista.

Klik-klak.

19. joulukuuta - maho(ja)

Viime joulukuun päätin olla poissa somemaailmasta, ettei tuntuisi pahalta nähdä toisten joulutonttuja ja valmistautumista perhejouluihin. Vielä viimekuussa olin sinut asian kanssa, että tänä vuonna ei tarvitse tehdä vastaavanlaisia erityisjärjestelyjä somen suhteen ja jatkan samaa rataa mitä muinakin kuukausina ja annan vain peukalon skrollata perheenlisäysonnitteluiden ja pienten käsien, nenien ja jalkojen ohitse.

Olen piilottanut tykkäyksien takia varmasti useita kymmeniä ellen satoja ihmisiä ja heidän päivityksiään, koska myös kaverien kavereiden viattomien elämänalkujen ensimmäiset haukotukset ovat tulleet koristamaan uutisvirtaani.

Joskus sattuu hetkiä, kun joutuu piilottamaan useamman päivityksen melkein liukuhihnalta. Piilotat osan omista kavereista, osan kaverin kavereista ja sitten vielä eri ryhmistä ja toivot parasta. Kun huokaisee helpotuksesta ja luulee urakan olevan ohi niin mahakuvat alkavat ja ahdistus kasvaa. Haluan vain huutaa: "Lopettakaa, lopettakaa!" Paljaita vatsoja, vatsoja mekossa, maalattuja vatsoja you name it! Kerran sattui jopa niin, että eräässä kehonmuokkauksiin erikoistuneessa ryhmässä oli kuva vauvasta tutti suussa ja postauksessa kysyttiin tyyliin voiko ottaa tatuointia, kun vielä imettää (Ei). Heitin siinä sitten loppuillan naamapalmua, että luulikohan ko. henkilö että lapsen ulkonäöllä on väliä siinä voiko sitä tatuointia tehdä vai ei. Pitää varmaan minunkin nyt ruveta laittamaan oman kissani kuva jokaiseen postaukseeni aiheesta riippumatta.

Taidan pitäytyä ensijoulun poissa somesta, jos ei tässä lähiaikoina ala plussaa kuulumaan tai liekö vaikka siitä huolimatta. Tuntuu vaan, että mitä useampia mahoja näen, sitä isommalta maholta minusta tuntuu.

Jos olet raskaana tai sinulla on lapsia, niin hienoa! Pidä heistä kiinni ja postaa kuvia minne haluat. En vihaa teitä, en vain osaa käsitellä asiaa että teillä on jotain mitä minä kuollakseni haluan. Osaan piilottaa juttunne aikajanaltani, jos satutte siellä näkymään ja minusta tuntuu pahalta. Kun pääsen itseni yli, osaan myös laittaa teidän asianne uudelleen näkyviksi. Mutta nyt minä tarvitsen aikaa.

Hymynaama

Ensimmäinen ovulaatio! Tein testin heti herättyäni ja olin jo valmistautunut siihen tulevaan tyhjään rinkulaan. Käsiä pestessäni huomasin testiin piirtyneen pirteän hymynaaman ja hymy tarttui itseenikin. Kirjaimellisesti juoksin vessasta olohuoneeseen testin kanssa huutaen "hymynaama!" ja heitin miehen kanssa yläfemmat! :D

Maanantaina piti olla aukiolotutkimus, mutta aikaa oli varattu vain 15 minuuttia ja ultratessa lääkäri huomasi ovulaation olevan TODELLA lähellä, joten munatorvien aukiolotutkimusta lykätään taas kerran eteenpäin.. Huoh.

Tällä kerralla tuli kuitenkin vain hyviä uutisia. Koska olin varustautunut aukkariin ja ottanut esilääkityksen, oli ultraus lähes kivuton. Oikeassa munasarjassa komeili kaksi jättifollikkelia 20mm ja 16mm! (Tosin vasemmalla ei näkynyt mitään.) Lääkäri oli sitä mieltä, että on ihme ellei raskaus tästä kierrosta ala ja kertoi monisikiöisen raskauden mahdollisuudesta nyt, kun johtofollikkeleita on enemmän kuin yksi. Voi kun sattuisikin tuplaonni! Jos ei, niin yksikin riittäisi. Oltaisiin niin onnellisia! Eipä tässä kuitenkaan auta muu kuin ryhtyä hommiin.

Loppukierto ja kuinka selvitä siitä järjissään

 

 Täällä jokapäivä! :D

Tunteileva

Kävin viikko sitten Lahdessa sukuloimassa.
Luppoajalla päätin käydä katsomassa hieman ympärilleni.

Löysin ihanan syksyisen puistotien kirkon kupeesta..

...sekä tällaisen surullisen porukan teatterin pihamaalta.

Tämä patsas/veistosrykelmä on ollut ajatuksissani koko viikon, enkä voinut jättää postaamatta aiheesta. En tajunnut katsoa teoksen ympäristöä, kun jäin tuijottamaan sitä suu auki vain teatterinpuoleisesta suunnasta, mutta siksi kysyisinkin tärkeän kysymyksen.

Onko tämä Olavi Lanun käsialaa?!

Tätä teosta katsoessani en voi muuta kuin heittää itkunaurut ilmoille ja ihmetellä, kuinka joku ihminen pystyy saamaan niin paljon tunteita yhteen kivirykelmään. En ole nimittäin vieläkään perillä, mikä oli se tunne joka tuosta tuli. Sille ei vain ole sanaa.

En olisi edes huomannut tätä koko teosta, elleivät kengännauhani olisi auenneet teatterin liepeillä. Onneksi aukesivat. Sateen jälkeen maan ollessa vielä kostea, tämä sai minussa tunteen aikaan. Melkein jopa vähän nolottaa koko liikutus.

Saako ihminen näyttää suruisatkin tunteensa ollessaan yksin kaupungilla keskellä päivää?

Oletko koskaan nähnyt oikeassa elämässä jonkun tuntemattoman aikuisen ihmisen itkevän ilman selkeää syytä? Selvinpäin? Yksin? Niin ettei hän puhu samalla puhelimeen?

Mitä silloin ajattelit?

Minä suoraansanottuna pidin itseäni hiukan vinksahtaneena ja minua hävetti, mutta miksi? Kyse ei kuitenkaan ollut mistään huutoitkusta tai tahallisesta häiriköinnistä.

Jatkoin urheasti matkaani urheilukentälle.

Olisin kuvannut mielelläni Litti -patsaankin, mutta sen luona oli juuri silloin ruuhkaa koulun liikuntatunnin vuoksi. Samaisesta syystä en myöskään kehdannut jäädä sinne odottelemaan. Ehkä se siellä jaksaa odottaa.

Jätän tämän vaan tähän

Kiitos Teille tuki ja etenkin vertaistuki.

Olette kullan arvoisia . <3

Ei Espanjan tuliaisia

Ulkomaan reissumme meni kaikinpuolin hyvin. Pääsimme viettämään "perhelomaa" parin sukulaisen kanssa Espanjan lämmössä. Meillä oli hauskaa, viini ja ruoka maistuivat. Ikävä on <3 Lo
ma alkoi olla lopussa, mutta jotain puuttui. Kuinka ihanaa olisi päivittää tänne blogiin reissuterveiset espanjankielisen digitestin kuvalla! Kävin siis testiostoksilla.
Pari päivää vierähti taas eteenpäin vaikka sormet syyhysivät jo tekemään testiä.
Koitti loman viimeinen kokonainen päivä. Aloitimme sen riehuen uima-altaalla pari tuntia.
Altaalta palattuani menin hypistelemään testiä, mikä odotti laukussani ja tunsin suuren pettymyksen aallon kulkevan lävitseni.
Tajusin, etten tarvitse testiä tässäkää kuussa.
Ei Espanjan tuliaisia meille.

Kuuden tunnin bussimatka vanhalle kotiseudulle oli puuduttava. Sen viimeiset ~80 kilometriä olivat erityisen raskaat. Kyytiin tuli äiti nelikuukautisen lapsensa kanssa ja he asettuivat istumaan suoraan taakseni. Alkoi itkettää. Olin nukkunut suurimman osan alkumatkasta, joten päätin esittää nukkuvaa ja annoin kyynelten tulla. Se hetki oli minulta pois.

Harrastuksena kontaktilaji

Enkä nyt tarkoita mitään nettitreffikontaktijuttuja "hahaha"! Löysin nimittäin amerikkalaisen jalkapallon pari kuukautta sitten!

kuva: uthinkido.com

Alusta lähtien minua on jännittänyt aina kierron puolivälistä lähtien raskauden mahdollisuus. Olen miettinyt; Onko haitallista olla vastaanottamassa iskuja ja lennellä pitkin lattioita, jos onkin jo raskautunut eikä se vain vielä testissä näy? Ei siis sillä että olisin tähänkään päivään mennessä vielä raskautunut, mutta kai ymmärrätte mitä tarkoitan?

Meillä on harjoitukset kahdesti viikossa ja se aika mikä on toisen ja ensimmäisen treenin välissä, menee raskaustesteillä testaillessa. Tästä asiasta on siis muotoutunut kunnon päähänpinttymä. Kyllähän Eva Wahlströmkin onnistui raskautumaan ja jäämään tauolle nyrkkeilykehästä, niin kai se pitäisi itseltäkin onnistua jos sen aika tulee? Mistään ei oikein ole löytynyt neuvoja kuinka yhdistää raskautuminen ja jatkuva altistuminen ryminälle.

Meidän sekalaisesta seurueesta on alkanut muotoutumaan joukkue. Muutama porukasta tietääkin meidän taipaleesta jo ja omanlaistaan vertaistukea on ollut saatavilla. Tämä laji itsessäänkin on jo aikamoista terapiaa! En silti tahtoisi huoleni heijastuvan treeneihin ja niissä suoriutumiseen (tosin viimetreenit huhhuh mikä *tutus), enkä haluaisi selitellä poissaolojani, jos vaikka hoidot joskus alkaisivat.
Jos kuitenkin raskaudun ja joudun siksi jäämään heti alussa pois treeneistä, kuinka tekisin sen ilman, että paljastaisin suoraan olevani raskaana?

Onko teillä jollain samanlainen dilemma menossa?

Onko täällä kontaktilajin harrastajia, jotka ovat tässä tilanteessa olleet?

Kuinka olette yhdistäneet raskaushaaveet ja kontaktilajin?

Puhetta ystävyydestä ja tulevasta

Deksametasoni- ja IGF-kokeet ovat nyt takana. Seuraava kuukausi meneekin tuloksia odotellessa. Jännittää eikä tule uni, vaikka jatkuva väsymys vaivaa.

En olisi koskaan uskonut etsiväni sisätautien poliklinikalta apua lapsitoiveeseen, mutta niin siinä kuitenkin vain kävi. Naistentautien puolelta on turha odottaa mitään ennen syksyä, joten siihen asti olen ainoastaan sisujen asiakkaana. On vaan koetettava pitää yllä positiivinen ja avoin asenne ja koettaa nauttia kesästä.

Tänään nollasin ajatuksiani lajitellessani ystäväni kanssa hänen tulevan lapsensa vaatteita. Pienet sukat ja tossut veivät sydämeni mennessään, enkä malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen tutustumaan ystäväpiirimme nuorimpaan tulokkaaseen.

Olen erittäin kateellinen ystäväni raskaudesta, mutta myös todella onnellinen hänen puolestaan. On ihanaa, kun hän tavallaan ymmärtää mitä käyn läpi sekä koetan ymmärtää häntä parhaani mukaan. Aina ei ole helppoa, mutta kuten kaikissa ihmissuhteissa, tässäkin täytyy osata ottaa aikaa myös itselleen ja omille ajatuksilleen.

Onko teillä tullut ystävyyteen kompastuskiviä tai onko ystävyyteenne katkennut oman tai ystäväsi raskauden vuoksi?

tai kenties...

Onko ystävyytenne parantunut raskauden myötä?

Himotestaaja

Syksyllä kun tiesin prolaktiiniarvoni heittelevän, olin varautunut odottelemaan plussaa pidemmän aikaa. Yritin olla käytämättä enää aikaani "himotestailuun", koska en halunnut pettyä aina uudelleen ja uudelleen. Tiesin, ettei parin tunnin jälkeen raskaustestiin maagisesti piirtyisi toista viivaa.

Muutamana kertana en ehtinyt edes ajatella testaamista, kun uusi kierto jo käynnistyi. Omasta mielestäni en edes ehtinyt toivoa raskautta, kunnes putosin taas norsunluutornistani meidän vessan laattalattialle.

Kiertojen ollessa pitkiä, aloitin raskaustestirumban jo suunnilleen kiertopäivänä 26 vain varmistaakseni negatiivisen tuloksen myös kiertopäivinä 27,28,29,....40 tai jopa 50-jotain asti. Siinä missä useimmat viettävät pari piinaviikkoa, minä vietän jopa kuukauden.

Joka aamu lataan toivoni siihen seuraavaan testiliuskaan tai -tikkuun, minkä tulos vaan vittuilee ja hyppii muutenkin silmille. Negatiivinen testi kerta toisensa jälkeen naureskelee, ilkkuu ja huutaa "mitä oikein luulit". Harvemmin enää itkettää. Pettymyksiinkin tottuu ja siihen, ettei pysty eikä riitä. Kokoan itseni ja jatkan päivieni eloa.

Lääkkeen toimiminen ja prolaktiinin lasku sai toivoni heräämään talviuniltaan todenteolla. Ilmeisesti minusta löytyy vielä sellainen sopukka, joka ajattelee minun olevan raskaana. Näen viivoja jokaisessa tikussa, näen unta viivoista tikuissa. Kymmenennen yrityskierron 38. kiertopäivänä minä tunnustan olevani himotestaaja.

Itkeväthän enkelitkin. Ehkä minäkin saan?

Mitä oikein odotin? Kuudennen yrityskierron 24. kiertopäivä on meneillään, joten tuota negatiivista testiä osasin jo odottaa. Ajattelin tänään olevan hyvä päivä testata, edellisen kierron ollessa vain 25 päivää. Tämä kierto on ainakin tälläerää viimeinen Terolut-avusteinen. Maanantaina täytyy soitella naistenpolille jatkoista, ellei tuo testi yhtäkkiä muutu positiiviseksi.

Mieliala on ollut aika maassa. Itkin lähes koko viimeyön. Sydämessäni tiesin tämänkin kierron päättyvän märkiin ja räkäisiin kyyneliin. Hankala itkeä samaan aikaan samassa huoneessa, missä toinen koettaa saada unta. Ei halua kuitenkaan herättää ja huolestuttaa toista. Kyllä se näkee, kun on paha olla. Oven napsahtaessa miehen töihin lähdön merkiksi, aloin siivoamaan ja siten purkamaan pahaa oloani. Vaihdoin makuuhuoneen järjestystä, jotta en jatkuvasti näkisi sen tyhjissä kohdissa hoitopöytää ja pinnasänkyä. Sen sijaan herkistyn Ifolorin Ensimmäinen kalareissu -mainokselle. Taitaa olla aika pitää taukoa Facebookistakin. Jos tässä hetkessä näkisin kuvan jonkun pikku tonttusesta, hajoaisin pieniksi paloiksi. Haluan antaa muiden viettää ihania perhepyhiä kärsimättä minun katkeruudestani, enkä tahdo itselleni lisäkärsimystä.

Muutama viikko mennyt valvoessa. Tunnen olevani epäonnistunut kaikessa. En ole enää vaan vihainen itselleni ja surullinen. Olen enemmänkin lamaantunut, pettynyt ja arvoton. Hieman itsekeskeinen ja katkera. Aina vain vakuuttuneempi siitä, että jään (jäämme) lapsettomiksi. En jostain syystä saa päähäni edes sitä, etten vältämättä ole ainut jossa on jotain vikaa. En tahdo osoittaa syyttävällä sormella.

Masennus ja epätietoisuus

Oon kärsimätön ja levoton. Labrojen vastauksia pitää odottaa niinkin "pitkään" kuin viikko, on maailmankirjat ihan sekasin. Sitä ajattelee kaikennäköistä tyhmää eikä osaa keskittyä mihinkään. Maalailen uhkakuvia seinille. En tosin oikeasti vaan unessa vain, mutta paha enne sekin. Heräilen yöllä jatkuvasti, ravaan wc:ssä ja olen ihan varma että labroissa löytyy joku aivokasvain (googleta prolaktiini arvot).

Mikäänhän ei ole pahempaa kuin epätietoisuus sekä se että keho ilmoittaa syksyn olevan käsillä. Pelkään, että masennun taas niinkuin joka vuosi ennen tätä.

Kevät ja syksy on pahimpia, silloin ihminen hajoaa.

Rankka anteeksipyyntöni

Tänään on kp 22/yk 3. Huomenna olisi edessä labrat. En saisi stressata, juoda teetä tai mitään kofeiinipitoista, enkä saisi syödä rasvaista ruokaa.. Noin muunmuassa. En saisi jännittää, mutta tälle tunteelle ei vaan voi mitään.

Olen taas aivan varma etten ole ovuloinutkaan vaikka vatsaa on nippaillutkin. Toisaalta taas haluaisin ajatella olevani raskaana, mutta eihän se voi olla mahdollista? En halua uhrata enää ajatustakaan ehkäilyyn. Enkä anteeksipyytelyyn. Olen niin pitkään itsessäni kiinni kunnes raskaudun, koska jo tämä "lyhyt" aika on ollut minulle niin _helvetin_ rankkaa etten halua mitään ylimäärästä kuormitusta enää.

Tässä siis anteeksipyyntöni kaikille, jotka tuntevat jääneensä kakkossijalle, kun olen koettanut purkaa ajatuksiani.

Tässä anteeksipyyntöni kaikille muille ihmisille, jotka eivät ole saaneet jakamatonta huomiotani viimeisen puolen vuoden aikana.

...koska yritetään.
...koska olen surullinen.
...koska en tajua.
...koska ei tunneta kovin hyvin.
...koska tuntuu ettei kukaan halua kuunnella.
...koska en sovi sisustukseen.
...koska en juo alkoholia.
...koska en aina osaa olla sosiaalinen.
...koska en jaksa vastailla kysymyksiin.
...koska ei ole puhuttavaa.
...koska ajatukset harhailevat.
...koska olen tyhjä.
...ja liuta muita selityksiä.

Ihmettelen

Hyvää kesän alkua! Oletetun uuden kierron seitsemäs päivä lähti tänään (2.6.) käyntiin. Mahassa on muljahdellut muutamaan otteeseen sekä se on ollut edelleen sekaisin useampanakin iltana.

Koska kuitenkin olen luulosairas ja hyvän mielikuvituksen omaava henkilö, jatkan raskausajatusten suhteen optimistisella linjalla edelleen. Tunti sitten tein taas One Stepin raskaustestin ja olin siinä näkevinäni haamua?! Testiajan sisällä vieläpä! Nyt en saa mielestäni että jos nuo pikkuruiset kuukautiset olisivatkin olleet niinsanotut valekuukautiset? Pitäisiköhän vähän ajautua raiteltaan ja testata myös ensi sunnuntaina ihan vaan varmuuden vuoksi?

Tänään jopa hymyilin kun katsoin itseäni peilistä vaikka normaalisti vain pesen kädet lavuaarissa ja katson kuinka vesi katoaa viemäriin. Alanko näkemään itseni erilailla? Johtuuko se tulevasta mahdollisesta raskaudesta? Tietääkö alitajuntani jotain, mitä se ei vielä pysty paljastamaan muualle ajatuksiin? Olenko vain kehittämässä pahimmanlaatuista valeraskautta itselleni? Edelliseen vastaus: Hope not.