Pian viisi kuukautta vauva-arkea takana. VIISI! Poitsun vauvavuosi on silmänräpäyksen päässä puolivälistä. Aika menee kuin siivillä, paitsi kiukuttelupäivinä ja -öinä.
Syy poitsun itkuisuudelle ja tiheälle syliäisyydelle löytyi muutama päivä ennen nelikuukautisneuvolaa. Huomasin ettei vaipat enää oikein istu ja piti ottaa käyttöön vanhat vaipat (meillä siis kestot eli en meinaa mitään paskavaippoja :D), poitsu nukkui huonosti, eikä lopulta jaksanut edes leikkiä ja nauraa. Menin käymään avoneuvolassa, jossa punnituksen jälkeen huomattiin poitsun painon pudonneen 200g alle kuukauden sisällä. Terveydenhoitaja ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, kun neuvolalääkärille oli enää muutama päivä aikaa, joten imetystä päätettiin tehostaa. Söin ja join itse kuin hevonen samalla kun imettelin lasta jopa n. tunnin välein. Nukuin aina kun pystyin. Maitoa tuli paljonkin ja lapsi söi, mutta ilmeisesti se ei nyt ollut tarpeeksi.
Kolme päivää myöhemmin neuvolalääkärin vastaanotolle päästessämme poitsun paino oli laskenut vielä 100g lisää, joten tehtiin syöttöpunnitus. Punnitus, jonka jälkeen kymmenen minuuttia imetystä per rinta ja taas punnitus. Painoa tuli tasan nolla grammaa. Siinä vaiheessa en enää edes yrittänyt pidätellä itkua, sillä tiesin, että meidän täysimetystaipaleemme oli nyt tässä. Lisämaidot oli aloitettava välittömästi kotiin päästyä.
Kaksi viikkoa mentiin osittaisimetyksellä, mutta se oli minulle liian raskasta. Joko poitsu hylki rintaa tai sitten pulloa ja pulloa oli pakko lisämaitojen takia antaa. Olin ihan hukassa, ja kaikki vauvan viestit mitkä luulin oppineeni, eivät enää täsmänneetkään. Kaikki piti opetella alusta. Itkin ja murehdin sitä, etten onnistunut imettämään, tunsin, että olin pitänyt lastani nälässä enkä ollut edes tajunnut sitä!!! Mietin vain, kuinka lapsi on huutanut nälkäänsä ja olen vastannut siihen, mutta vauvani vatsa ei ollut täyttynyt. Ajatus saa edelleen kyyneleet silmiin..
Koska olin naiivisti ajatellut vain imettäväni 6 kuukauden ikään saakka, ei pienessä mielessäni ollut käynytkään ajatus pulloruokinnasta. Siis voi luoja, kun pitää muutamassa minuutissa sisäistää pullojen huollot, steriloinnit, maitomäärät, korvikkeiden ominasuudet, maidon säilyvyys eri paikoissa, pullojen ominaisuudet ja vauvantahtinen pulloruokinta kaikkine stressiviesteineen, niin oli siinä kyllä tällä mutsilla aikamoinen stressiviestintä meneillään. Teki mieli vajota vaan maan alle ja heitellä jostain myyränkolosta ohikulkijoita niillä saamarin pulloilla!
Ratkaisematon dilemma on myös löytää kompakti vetoketjullinen kylmälaukku korviketta varten, jotta pääsisi seikkailemaan kodin ulkopuolelle vähän laajemminkin. Voin kertoo et ei ole helppo homma metsästää kylmälaukkua, kun kesäsesonki on ohitse. Kahden kaupungin kaupat nimittäin käyty jo läpi. Saa vinkata, jos tietää mistä löytyisi kivoja kylmälaukkuja tälleen lokakuun lopulla :D
Päätös lopettaa osittaisimetys ja siirtyä kokonaan pullolle, tuli täysin tarpeesta säilyttää oma järki tallella. Illat ja yöt ovat rauhoittuneet kummasti, kun ei ole tarvinnut säheltää kahden eri ruuanlähteen kanssa, vaan on voinut valmistautua käyttämään vain yhtä tapaa. Oma ahdistus imetyksen jatkuvuuden onnistumisesta kaikkosi myös, kun annoin itselleni tilaa ajatella, mikä olisi tässä tilanteessa paras kaikille. Itkevä ja stressaava äiti vai iloinen äiti?
Kun raskauduin, ilahtuneena ajattelin _tietenkin_ imettäväni, koska olihan kroppani luullut imettävänsä jo monta vuotta. Tässä onnistuisin varmasti, ajattelin jopa sektion jälkeen, kun sain poitsun rinnalle ensimmäistä kertaa vasta muutaman päivän ikäisenä ja imetystaipaleemme alkoi. Imetyksen päätyttyä olen käynyt päässäni läpi mantraa: Ensin ei meinannut tulla koko vauvaa, sitten se ei meinannut haluta edes syntyä, sitten se ei olisi halunnut sairaalasta kotiin ollenkaan ja sitten se ei halunnut syödäkään. Nyt se on muuttanut hieman muotoaan: Vauvaa ei meinannut tulla, kunnes tulikin, vauva oli mahassa ahdingossa ja siksi syntyessään kipeä ja ehkä meidän imetystaival nyt vain sattui poitsun kanssa olemaan tämänpituinen.
Imetyspettymys on valtava, mutta nyt kun olen nähnyt selkeän muutoksen poitsun olemuksessa ja jaksamisessa, sekä olen tottunut pullorumbaan, en ole enää niin katkera. Monta kysymysmerkkiä jäi miksi näin tapahtui, mutta ei voi enää mitään. Ehkä joskus saan vastauksia.
Toinen asia, minkä kanssa on pitänyt tehdä ajatustyötä ehkä enemmän mitä imetyspettymyksen kanssa, on ollut sen hyväksyminen, että tässä tapauksessa toisen, parisataakiloisen nisäkkään maito on lapselleni parempaa kuin omani. Vähän pelkään, että lapsestani kasvaa lehmä :D Juotan poitsulle korviketta koska on pakko, vaikka se sotii omia eettisiä arvojani vastaan. En enää koskaan tahdo olla siinä tilanteessa, että lapseni näkee nälkää. Harmi kyllä ettei Suomesta tällähetkellä saa kasvipohjaista äidinmaidonkorviketta lainkaan. Onneksi neuvolassa muistuttivat, että tämä korvikkeen käyttö on vain väliaikaista, kunnes kasvimaidot saa aloittaa. :)
Kirjoittelu on jäänyt em. syistä ihan tarkoituksella hetkeksi tauolle. Nyt koin vihdoin pystyväni kirjoittaa tästä kaikesta.
Mistä te haluaisitte kuulla juttua? :)
