lauantai 27. helmikuuta 2016

22. kierron suunnitelmia

Uusi kierto alkoi piinallisen odotuksen jälkeen.
Toivoin niin kovasti, että kierto olisi jo suunnilleen vakiintunut, mutta paskat! Niin se vain pahasti näyttää taas siltä, että meidän vauva se jaksaa odotuttaa taas vuoden eteenpäin.

Pääasia nyt kuitenkin, että saatiin uusi kierto alkuun (vaikka siihen 36 päivää menikin) ja päästään jatkamaan tätä meidän hoitopolkua eteenpäin.

Tässä kierrossa on tarkoitus _vihdoin_ tehdä munatorvien aukiolotutkimus! Luulisi, ettei sitä enää siirrettäisi, kun on jo aika ja esilääkkeet varattu, mutta eihän näistä tiedä... Tähän kiertoon on suunniteltu myös tehtäväksi ensimmäinen inseminaatio, mikä siis liitetään tähän Clomi-avusteiseen kiertoon.

Jännittää ihan kamalasti, mutta on tuo hyvä saada tehtyä alta pois. Mitä jos siinä selviääkin, ettei lasta ole kuulunut, koska tuubat ovat tukossa? Tai ainakin toinen? Mitä jos juuri se tuuba on auki, minkä puoleinen munasarja on vaikka suutari? Entä jos selviääkin, ettei inssiä kannata tehdä vaan joudutaan suoraan IVF-hoitoon? Voi minä olen niin täynnä kysymyksiä.

Huimaus jatkuu entisellään. Kävin kliinisessä rasituskokeessa polkemassa takapuoleni kipeäksi kuntopyörällä ja olin EKG:n pitkäaikaisseurannassa 24 tuntia ja kantelin piuhoja mukanani sen ajan. Näistä en ole saanut vielä lääkärin informaatiota ja päätin, etten tästä aiheesta tässä blogissa enempää jatkakaan.

Jatkukoon siis Clomifenin syönti ja piina taas hetken aikaa.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Joko saa luovuttaa?

Pari päivää sitten sain haalean punaisen viivan raskaustestiin. Sen jälkeen sitä ei ole näkynytkään. Niin tai näin, minulla olisi aika alkuraskauden ultraan maaliskuussa.
En vaan jotenkin jaksa uskoa että yhtäkkiä plussa taas ilmestyisi ja olisinkin raskaana vaan odotan uuden kierron alkua malttamattomana.

Tällä hetkellä suoraan sanottuna vituttaa odotella uutta kiertoa. Haluaisin vain, että uusi kierto alkaisi ja päästäisiin uuteen yritykseen. Voisin lopettaa turhan testailun ja nousta taas pikkuhiljaa täältä pettymyksen suosta.

Minua ei kiinnosta katsoa enää yhtään testiä, minkä ikkunassa paistaa tasan yksi viiva. Minua ei kiinnosta tuhlata enää yhtään rahaa testeihin, joita on pakko tehdä ennen kuin uuden kierron alkaessa voi lääkityksen taas aloittaa. Mietin syvästi vieväni kirpputorille ne vähätkin lastenvaatteet, joita olen höyrypäissäni käynyt hankkimassa "tulevaa lasta varten".





Haluaisin alkaa valmistautumaan siihen, jos meistä kahdesta ei koskaan tulekaan kolmea. Kysymys kuuluukin, kuinka sellaiseen voi valmistautua? Näiden muutaman negatiivisen testin jälkeen mietin, onko peli jo menetetty?

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Näitä on kokeiltu

Tässä kierron loppupuolella olen pohtinut mitä kaikkea olen tehnyt raskautumisen helpottamiseksi ja ajattelin listata ne asiat mitkä muistan.

Juonut punaviiniä
Lopettanut alkoholinkäytön
Vähentänyt alkoholin käyttöä
Ajatellut kaikkea muuta paitsi raskautumista
Ajoittanut sekä tiettyyn ajankohtaan
Mennyt tunteen mukaan
Kokeiltu kaikenlaisia "jumppa-asentoja"
Lopettanut särkylääkkeiden käytön (poislukien tutkimuksia edeltävät lääkkeet)
Jättänyt ylimääräisen sokerin ja makeutusaineet pois
Luopunut punaisesta lihasta
Lisännyt liikuntaa
Vähentänyt rankkaa liikuntaa
Syönyt monipuolisesti
Syönyt tasaisin väliajoin
Juonut enemmän vettä
Vaihtanut ruuan pääosin luomuun tai lähiruokaan  (siltäosin kun olen voinut vaikuttaa)
Olen vähentänyt omaa kemikaalikuormaani vaihtamalla yleispuhdistusaineet, rasvat, shampoot ja suihkusaippuat vähemmän kuormittaviin
Kokeillut Gelee Royale-kapseleita
Lisännyt ruokavaliooni lisäravinteilla mm. sinkkiä, biotiinia, c-vitamiinia, d-vitamiinia, magnesiumsitraattia ja folaattia
Kokeillut MSM- ja maca-jauheita
Syönyt acai-marjoja
Vaihtanut soijajuomat kaurajuomiin
Nukkunut enemmän
Lopettanut tupakoinnin
Päättänyt päästä elämässä eteenpäin
Suunnitellut myös lapsetonta tulevaisuutta
Pitänyt kodin siistimpänä
Ollut varovainen tyhjentäessä kissan jätöksiä
Rukoillut
Jättänyt muutaman esirukouspyynnön
Käynyt kirkossa
Varonut vatsaan kohdistuvia iskuja parhaani mukaan
Tuoksutellut kavereiden vauvoja
Kiinnittänyt enemmän huomiota suuni kuntoon
Poistanut vaatekaapistani epämääräistä materiaalia ja enimmäkseen muovia sisältävät vaatteet
Kiinnittänyt tarkemmin huomiota hankkimiini tavaroihin (etteivät sisällä outoja muoveja, hajusteita)
Tikuttanut ovulaatiota
Ollut tikuttamatta ovulaatiota (ettei tuntuisi suorittamiselta)
Käyttänyt Terolutia tasaamaan kiertoa
Käyttänyt Dostinexia alentamaan prolaktiinitasoa
Käyttänyt Letrozolia ja Clomifeniä ovulaation aikaansaamiseksi ja
Vähentänyt parhaani mukaan stressaavia asioita

Tulihan noita muutama! Mitä kaikkea teidän listoiltanne löytyy tai mitä olette kuullut auttavan raskautumisessa?
Tänne saa kertoa ideoita tai vaikka ihan vaan höpöjuttuja!  :)

perjantai 12. helmikuuta 2016

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

tiistai 9. helmikuuta 2016

Miten röntgenhoitaja kirjoitetaan?

Jos uskoisin jumalaan kiittäisin häntä siitä, että päädyttiin muuttamaan viimevuonna toiseen kaupunkiin.

Minulla oli aamulla kauan pelätty aika ammatinvalintapsykologin juttusille. Tapaaminen oli pelätty siksi, että aiemmin saamani ohjeet olivat luokkaa "no eipä tässä mitään, hyvin oot miettinyt asiat" ja sitten heihei. Mutta niin toisin on täällä! Valmistauduin tapaamiseen tekemällä AVO-testin (mikä mielestäni kaipaa päivitystä).

Vastassa oli tomeran tuntuinen nainen, ketä selvästi kiinnosti selvittää potentiaaliani niin opiskelun kuin työkin saralta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että minua tahdotaan auttaa löytämään omat polkuni! Kävimme läpi koulutusmahdollisuuksia ja otimme yhteyttä opiskelupaikkaan saadaksemme lisätietoa koulutusten valintakoetilaisuuksista.

Ensimmäistä kertaa minua rohkaistaan käyttämään ADHD-diagnoosiani saadakseni samanlaiset mahdollisuudet päästä kouluttautumaan mikä muillakin on!

Sain kiitosta positiivisesta tsempistäni vaikka on kaikenlaista emotionaalistakin haastetta ollut enemmän ja vähemmän. Niin paljon oli asiaa, että varattiin vielä uusi tapaaminenkin! Harvemmin sitä hymy korvissa ja sydän toivoa täynnä kävelee ulos työkkäristä.


lauantai 6. helmikuuta 2016

Lisää tutkimuksia tulossa

Perjantaina alle päivän varoitusajalla piti käydä aamulabrassa otattamassa verikokeet sekä EKG ennen yhdeksää, jotta ne ehtivät endokrinologin tulkittaviksi iltapäivään mennessä. Viisaana suunnittelin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa, että olen valmiina lähtöön seitsemään mennessä. Niin jäisi enemmän aikaa sairaalalle kävelyyn, jotta voin tarvittaessa pitää taukoja mahdollisen huteran olon takia. Suunnitelma toimikin erittäin hyvin - ajatuksen tasolla. Oikeasti aamu menikin aika hujauksessa.

Herästyskello aloitti soimaan ensimmäisen kerran pikkuhiljaa sointiaan voimistaen tasan klo 5.59, seuraavan "muutaman" torkutuskerran jälkeen kellon ääni ei enää ollutkaan niin miellyttävä ja nousin ylös 7.03. Omasta mielestäni nopea suihku kestikin puolisen tuntia ja en osannut päättää laitanko jalkaani lämpöpohjaiset nahkakengät vaiko lenkkarit. Tästä viimeisimmästä dilemmasta päästyäni (valitsin nahkaiset) matkani alkoi lopulta klo 8.05.

Lumisade oli loppumaisillaan ja kävelytiet aurattu, joten kävelyreissustani tuli suht esteetön. Koska kiire painoi, vältin turhia pysähdyksiä ja raahustin eteenpäin vaikka hetkittäin oli olemassa vain hengitykseni ja tie jolla kävelen. Tunsin sydämeni sykkeen ja turhauduin puuskutukseeni, kun ihminen toisensa jälkeen meni ohi katsomatta sen koommin taakseen. Olin hidas, vaikka ysäriradio yritti kappale kappaleelta tahdittaa matkaani.

Näytteenottoaulassa odottelin vuoroani kiltisti 8.40 alkaen ja jännitin ehdinkö ajoissa ja en muuten ehtinyt, heh. Tulokset verikokeista olivat onneksi ehtineet tulla ennen vastaanottoaikaani ja sain EKG-käyrät paperisina mukaani polille.

Jotta en enempää rasittaisi itseäni, jäin odottamaan poliaikaa sairaalan tiloihin muutamaksi tunniksi. Oli kieltämättä aika outoa viettää niin pitkä aika sairaalan tiloissa olematta töissä tai osastolaisena siellä. Jos en olisi ollut varustautunut ja ottanut mukaani (maailman parhaimpiin kuuluvaa) kirjaa, olisin varmasti repinyt hiukset päästäni odotellessa. Nyt aika kului sujuvasti ja hieman jopa jäi harmittamaan, että vastaanotolle piti lähteä kesken luvun.


Pitkän aikaa lääkäri kartoitti normaalitilannetta; liikuntataustaa, ruoat ja nesteet, lääkitykset, sydämen tykytykset ja verenpaineet. Käytiin läpi tilanteita jolloin huimausta tulee tai näkö ja/tai taju alkaa hämärtyä tai tulee epätodellinen olo. Paineltiin ja tutkittiin lihasten kuntoa, tehtiin motorisia harjoitteita ja naputeltiin refleksejä ja kuunneltiin sydäntä useampaan kertaan.

Lääkäri pysyi aiemmassa kannassaan, ettei huimauksen paheneminen voinut johtua lääkkeistä tai niiden annosteluista, eikä se ole kytköksissä kasvaimeenkaan. Kyse tuskin on asentohuimauksesta, koska huimausta tulee myös liikkeellä jo ollessa.

Lähdin vastaanotolta sen tiedon kanssa, että maaliskuun ajat on kaikki peruttu ja että huimaus voi olla sydänperäistä ja saan kutsun kokeisiin postitse. Kutsua odotellessa on hidastettava tahtia. Liikkumista on jatkettava, mutta "maalaisjärjen kanssa" eli siis suuremmat törmäilyt ja juoksut on jätettävä hetkeksi pois ja kehoaan on kuunneltava.

Kyllähän minä nyt sen tiedän, että sydämeni on jollain lailla "rikki", mutta että ihan oikeasti rikki? No way!

torstai 4. helmikuuta 2016

Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.