torstai 24. maaliskuuta 2016

Entä ensivuonna?

Tällasta tänään heti aamusta. Ei silti auta nyt muu, kun odotella vielä se negatiivinen verikokeen vastaus. En jaksaisi enää olla rikki. Henkisesti tässä odotellaan uuden kierron alkua ja seuraavaa inseminaatiota. Tämän myötä tämä vuosi on kuitenkin taputeltu. Meille ei synny vauvaa myöskään vuonna 2016.

*Verikoe meni kuten arveltu oli: hCG alle 1 - ei raskaana.*

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kun aalto...

Taas kerran plussa-aalto vyöryi tsunamin lailla niin palstoilla kuin blogeissa.
Taas kerran minä teen liudan negatiivisia testejä ja tuijotan niitä päivästä toiseen, _jos_ sattuisi se toinen viiva ilmestymään edes yhteen.

https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/236x/98/04/c1/9804c1cc8387b9525e47a35227eac190.jpg
Kuva Googlesta.


Itkettää ja vituttaa jo nyt, vaikka vasta huomenna on hCG-verikoe. En vain tahtoisi kuulla ääneen sitä jopa säälivää "testitulos on negatiivinen" lausetta. Voisipa joku muu kuulla ja käsitellä sen minun puolestani. Kuulla kaikki ne epätoivoiset ajatukset, joilla itseäni soimaan kun ei taaskaan tärpännyt. Joku muu voisi lähteä puolestani sukuloimaan pääsiäislomaksi, jotta minä voisin kissan kanssa rauhassa lukittautua vessaan sekä koittaa huutaa tämän kivun pois.

Miten helvetissä kävi näin? Mihin saakka meidän polku vie? Jos saan itse sanoa, niin on kyllä helvetin paska polku. Nousseita juuria ja liukumiinamutaa pullollaan. Välillä harmittaa, että tästä meidän polulta on hyvät näkymät rannalle. Edes silmien sulkeminen ei estä sitä suhinaa, mikä kuuluu kun aalto seuraa toistaan. Päätyykö meidän polku koskaan tuonne rantaan? Kerääkö aalto meidät sieltä mukaansa?

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Two week wait begins

Inseminaatio on nyt ohi. Sanoisin että on aika odottava olo. Yllätyksenä tuli että inseminaatio teki aika kipeää! Viiltävä kipu tuli samalla sekunnilla kun laitettiin levitin ja kamala paineen tunne kokoajan. Katetrin laitossa vaan vähän pisti, mutta sitten siittiöitä laittaessa paineen tunne levisi ja voimistui. Hetken aikaa piti toimenpiteen jälkeen istuskella ennen lähtöä.

Näillä viimeisimmillä käynneillä eli aukiolotutkimuksessa, follikkeliultrassa ja nyt tässä inseminaatiossa on ollut eri lääkäri kuin kehen olin jo ehtinyt tottua. Tuntuu jotenkin siltä että meillä ei jotenkin klikkaa, kun minä en ymmärrä sitä ja se joutuu toistelemaan asioita :D Uskon kyllä, että useammalla tapaamisella varmasti oppisin tavoille. Olen näiden kaikkien kolmen viimeisimmän polikerran jälkeen myös aina vuotanut verta. No onneksi on polille soittoaikoja millon voi soitella aina jos jotain epäselvää jää.

Mutta, mutta... Piinapäivät siis alkakoon!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

SE

Follikkeliultra numero en edes tiedä mones oli tänään. Oikeassa munasarjassa majailee järjetön määrä pikkufolleja ja vasemmasta löytyi parin pikkufollin lisäksi 19mm kokoinen johtofolli.

Kuva giftivf.com
Toiveet ovat korkealla, jospa tuossa olisikin SE solu, minkä sisälle SE siittiö tekisi kodin. Yhdessä niistä tulisi SE alkio, josta meille muotoutuisi lopulta lapsi. Sen verran uskallan paljastaa, että tällä viikolla tyypit laitetaan matkaan. Meidän ensimmäinen inseminaatiohoito on ihan tässä käsillä! Intopinkeänä odotan. Tämä on niin jännittävää!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Olipahan operaatio

Munatorvien aukiolotutkimus on useimmiten lähes kivuton tai ehkä hieman epämiellyttävä kokemus. Itselleni gynekologiset tutkimukset ovat aina olleet haastavia, eikä tämä tutkimus ollut poikkeus.

Kotoa lähtiessäni otin Panadolin, minkä lisäksi polilla sain kielen alle kiputabletin. Esilääkityksen vaikutusta pääsin odottamaan erilliseen huoneeseen, missä verenpaineeni ja happisaturaationi mitattiin. Rennosti nojatuolissa istuen ehdin hetken lueskella lehteä ja kuulostella lääkkeen vaikutusta ennen tutkimushuoneeseen menoa.

Minut pyydettiin tutkimushuoneeseen, käytiin läpi hoitosopimusjuttuja sekä tämänhetkinen kiertopäivä ja tehtiin selväksi, ettei mitään tehtäisi vasten tahtoani. Tuntui jotenkin oudolta, kun lääkäri toisteli kerta toisensa jälkeen tuota lausetta: "Muista ettei täällä tehdä mitään vasten sinun tahtoas". Jännitin siinä jo muutenkin, niin ei kamalasti helpottanut tuo lääkärin vakuuttelu, mutta annoin olla. Huoneessa oli kuitenkin koko tutkimuksen läpi positiivinen ilmapiiri ja kaksi hoitajaa (joista toinen opiskelija) ja minulla oli turvallinen olo.

Lääkityksestä ja positiivisesta ilmapiiristä huolimatta en pystynyt rentoutumaan tutkimuspöydällä. Valmisteluihin meni aikaa, lantioni oli kamalassa jännitystilassa ja tutkimusta varten piti kokeilun jälkeen ottaakin käyttöön vielä toisenlainen katetri. Alapääni oli kuin tulessa, tunsin viiltävää kipua ja ahdistuin. Kohdunkaulani päädyttiin lopulta puuduttamaan neljästä kohtaa. Kahden viimeisen piikityksen aikana kohdunkaula oli jo sen verran puutunut, etten tuntenut enää kipua, vaan painetta. Esilääkitys alkoi nousta päähän. Silloin, kun onnistuin puhumaan jotain tutkimusta valmistellessa oli puheeni aikamoista höpötystä ja unohdin normaalia enemmän sanoja. Rentoutumiseeni se ei valitettavasti auttanut vaikka vähän naurattikin.

En halunnut tietää mitä tapahtuu, sillä pelkään aivan mielettömästi vammautuvani pahoin ja käytin kaiken kapasiteettini rentoutumisyrityksiin. Hoitajat koittivat saada ajatukseni muualle puhumalla tatuoinneista ja niiden kivuliaisuudesta. Koska olen vuodesta toiseen kuullut tuota vertausyritystä sekä gyne- että verikoetutkimuksissa, ei paljoa enää naurattanut. Katetri saatiin paikoilleen ja tutkimus vihdoin alkoi kestäen peräti muutaman sekunnin. Molemmat munanjohtimet olivat auki. Olin kalpea, mutta onnellinen. Tutkimuksen jälkeen piti vielä hetki makoilla ja istuskella tutkimuspöydällä. Ilmeisesti kohdunkaulan puudutuksen takia minusta oli vuotanut aikamoinen määrä verta hyytymineen päivineen.

Kun olin peseytynyt ja pukenut, pääsin takaisin huoneeseen, missä odotin ennen tutkimusta. Huoneessa lepäillessäni tunsin vihdoin lääkkeen vaikutuksen, kun pahin jännitys väistyi. Jalkani tuntuivat painavilta ja olin erittäin väsynyt. Päätin lähteä mahdollisimman nopeasti kotiin lääkkeiden vaikutuksen ollessa vielä vahva. Sain ajan folliultraan ja lähdin taapertamaan miehen luo odotustilaan.

Kotiin päästyäni ehdin n. tunnin olemaan turvonnut, mutta täysin kivuton. Kellon lyödessä keskipäivän merkiksi olin täysin krampissa. Olin mytyssä riippumatossa ja huusin. Tämä kipu oli pahinta, mitä olin kokenut pitkään aikaan, vaikka kärsin endokivuista lähes jatkuvasti. Mies oli korvaamattomana tukena asettelemassa tyynyjä ja peittoja, samalla kaurapussia lämmittäen. Neljään tuntiin en pystynyt liikkumaan. Nukahtelin muutamiksi minuuteiksi ja olin kuin horroksessa kipukohtausten välissä. Toivoin kivun loppuvan pian, jotta uskaltaisin mennä vessaan.

Päivää myöhemmin vatsa tuntuu siltä, että se olisi täynnä mustelmia. Turvotus on tullut kramppien tilalle, eikä viiltävää kipua tunnu enää. Pahin vuotokin oli aamuun mennessä ohi. Ehkä jo illalla uskallan antaa kissan hypätä syliini.


Palatakseni kuitenkin vielä kivun vertaamiseen:
Minun puolestani tatuointikipuun vertaamisen voisi jättää terveydenhuollosta kokonaan pois. Vaikka kivun korkeus olisi samaa luokkaa toisen kivun aiheen kanssa, ei se silti tee siitä samaa kipua. Se, että olen joskus ottanut tatuoinnin ns. kivuliaaseen paikkaan ei tarkoita sitä, että se ei sattuisi yhtä paljon kuin aiemmin, jos sen joutuisi ottamaan uudelleen.

Jos ihmisellä on tatuointi tai pari, ei tarkoita sitä, että hän ei tunne kipua. Se tarkoittaa, että hän on halunnut tatuoinnin.

Olen itse vain iloinen, kun kuva on valmis ja kipu loppuu. Samaa koetan parhaani mukaan hyödyntää hoitotoimenpiteissäkin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mörkö nimeltään SSG

Olen ihan paniikissa! Huomenna on munatorvien aukiolotutkimus ja pelottaa aivan kamalasti. Sain ohjeeksi ottaa kotona Panadolin ja saan polilla esilääkkeenä ilmeisesti Abstralia. Pelkään tutkimustilannetta, kipua sekä varsinkin tutkimuksen tuloksia. Tiedän, ettei tarvitsisi pelätä tai ottaa tästä mitään stressin aihetta, mutta olen odottanut tätä tutkimusta jo pari vuotta. Näin päivää ennen h-hetkeä vaan jotenkin tajusin, että sitä muuten mennään nyt ihan oikeasti!

Tutkimuksen kulku on etukäteen tiedossa ja tujun esilääkityksen takia ei sairaalaltakaan tarvitse ihan ominpäin lähteä. Kaikki on siis hyvin. Silti jännittää niin että tärisen! Puhukaa nyt joku minulle järkeä :D