keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.


Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.


Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?

9 kommenttia:

  1. Oletko puhunut miehelle tuosta, että pelkäät hänen lähtevän toisen matkaan? Tuo on kyllä hyvin tuttu tunne... Myös se on tuttua, ettei mies koe lapsettomuutta niinkään paljoa omaksi ongelmakseen. Edelleenkin tuntuu, ettei mies ymmärrä millään tasolla, kuinka iso asia lapsettomuus minulle on ja oli (tai ylipäätään kukaan muu kuin toinen lapseton). Kai nämä asiat koetaan niin erilailla, ettei saisi kamalasti vertailla tunteita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mies otti tuona iltana asian puheeksi. Ilmeisesti lukee tätä blogia? :D Mutta joo, tuntuu nyt jälkikäteen tosi tyhmältä, että miksei vaan yrittäny ja yrittäny kertoo miltä tuntuu, koska eihän se kumppani voi ajatuksiakaan lukea.
      Ensin tuli vähän paha mieli, mutta oli tosiaan vissiin molemmille ihan hyvä hetki käydä vähän asioita läpi :)

      Poista
  2. Yritä jaksaa. Onneksi teillä on vielä tehokkaita hoitoja kokeiltavana. Onko teille puhuttu ivf/icsistä? Milloin teillä olisi mahdollisuus siirtyä ns. tehokkaampiin hoitokeinoihin? Voin myös lämpimästi suositella yksityistä sektoria lapsettomuushoidoissa. Uskon, että lopulta kaikki on ollut sen arvoista. Itsekkin odotan ihmettä, kyllä se joskus tulee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas liputan etenkin noiden kovien hoitojen kohdalla julkista puolta. Hinta jää niin pieneksi, ja jos jonon ajan jaksaa odottaa, niin sen jälkeen ainakin meillä hoito oli erittäin hyvää. Punktion teko sairaalassa rauhoitti ainakin minun mieltä. Pelkäsin, että hoitotoimenpiteet on liukuhihnamaisia, mutta IVF-hoidossa ei ollut mitään valittamista ja kiireestä huolimatta minut otettiin yksilöllisesti vastaan. :) Toisaalta onhan nämä mielipideasioita ja jos rahaa olisi rajattomasti niin en kyllä olisi alkanut odottelemaan.

      Poista
    2. Hoitohenkilöstön puolelta ei ole vielä IVF/ICSI-hoitoja ehoteltu, kun on vielä yksi inssi jäljellä. Hassusti sitä vaan toiveet herää että entä jos nyt onnistutaankin ennen isompia hoitoja.

      Yksityinen ei meille ainakaan tällä hetkellä ole vaihtoehto.

      Miustakin julkinen ollu tosi hyvä ja siellä saa myös antaa oman mielipiteensä ja ainakin itestä on tuntunu että kuunteleevat hyvin eikä oo yhtään liukuhihnamainen olo ollut (ainakaan vielä :D)

      Mietin myös, että vaikka sitä rahaa olis rajattomasti, niin varmaan siltikin oltaisiin julkisella niin pitkään kuin vaan on mahollista, koska siellä on jo tutut ihmiset ja no.. miksei?

      Poista
  3. Hei sä oot arvokas ihan itsenäsi ja saat olla mitä tahansa miltä just sillä hetkellä tuntuu. Älä vielä kaiken muun murheen lisäksi murehdi, että olisit riittämätön tai tylsä tai mitään. Kuulostit osassa tekstiä niin miulta ja mitä ite koen/tunnen, että yritä muistaa ettet oo yksin, ikinä. Koita jaksaa, kyl vielä tulee niitä parempia päiviä (tääkin kyllä niin klisee eikä yleensä sanat auta yhtään, mut..) Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin "parempana" päivänä tähän vihdoin vastatessa:

      KIITOS <3

      Olkoot klisee, tää oli just se mitä miun pitikin tajuta tuolloin :)

      Poista
  4. Pelkään itsekkin mieheni jossain vaiheessa kyllästyvän ja lähtevän. Hän on vielä jotenkin niin optimistinen ja elää pumpuli pilvessä ja uskoo että se napsahtaa minä hetkenä hyvänsä. Itse olen taas periaatteella "pessimisti ei pety" liikeenteessä. En usko että lapsi putkahtaa maailmaan tuosta vaan. Entä sitten kun hänkin huomaa, että tässähän saatetaan elää loppu elämä kahdestaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten sie tuet häntä ja annat käydä läpi ne omat tunteet. Kaikki käsittelee asiat omalla tavallaan.

      Kannustan keskustelemaan miehen kanssa näistä asioista vaikka olis miten vaikee alottaa. <3

      Poista