keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.


Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.


Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?