Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

Tragediaa pilvilinnoituksessa

Täällä ollaan, täällä ollaan!

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle alkuraskauden huonovointisuuden, stressin, väsymyksen, koulun ja ehkä hieman tyhjän paperin kauhunkin takia. En kyllä tiedä voiko tyhjän paperin kauhuksi sanoa hetkeä, kun tajuaa kuinka paljon kirjoitettavaa olisi eikä tiedä mistä aloittaa ja hieman ahdistuu.

Koetan kuria tätä epävirallista blogitaukoa hieman kasaan, mutta asioita on pakko jaella vähän osiin jottei hommat mene ihan sekasotkuksi. Tässä ensimmäinen osa.

10+ raskausviikolla minulla oli jatkuvaa vihlonnantunnetta pitkin alavatsaa sekä halusin käydä katsomassa onko tyyppi tuolla vatsassa vielä elossa. Yksityisen lääkärin vastaanotolla tehdyssä ylimääräisessä ultraäänessä olikin viikkojaan vastaava pikkuinen, jonka niskan- ja vatsanseutu olivat kovasti turvoksissa. Sydän sykki, mutta lääkäri keskittyi mittaamaan turvotuksia huolissaan: Turvotusta löytyi 2,9mm-4,8mm ympäri kehoa.

Lääkäri oli hyvin huolestuneen oloinen turvotuksen määrästä ja kertoili meille kuinka tällaiset raskaudet tulevat yleensä menemään kesken ja jos lapsi on tyttöpuoleinen, tulee hänellä olemaan Turnerin oireyhtymä. Useita kertoja lääkäri toisteli ja voivotteli, että pitää miettiä haluaako raskautta jatkaa sekä pyöritteli ajatuksia mahdollisista ongelmista ja haasteista. Me lähinnä istuimme, nyökyttelimme ja odotimme, että pääsisimme lähtemään vastaanotolta.

Kovan turvottelun johdosta saimme lähetteen vanhaan tuttuun paikkaan naistentautien poliklinikalle tarkempaan syyniin. Vatsanseudun kivut luultavasti johtuivat endometrioosista ja sen vaikutuksista kohdun kasvuun(?) ja kohdun kasvukivut ilmeisesti ovat tavallisestikin kivuliaita endometrioosipotilailla.

Lähtiessämme ultraäänestä olimme lähinnä huolissamme lääkärin jaksamisesta ja meistä tuntui siltä, että olimme siellä lohduttamassa häntä, eikä hän meitä. Paskanmaku jäi suuhun lähinnä potilaan kohtaamisesta ja huomioonottamisesta, mitkä ovat mielestäni asioita, jotka _jokaikisen_ lääkärin tulisi osata. Ainoat iloiset asiat siltä käynniltä olivat lähete polille, sekä tieto siitä, että lapsi on vielä hengissä.

Välttelimme vauva-aihetta parhaamme mukaan seuraavat kaksi viikkoa, kunnes edessä oli virallinen niskaturvotusultraääni.

Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.

Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.

Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?

Kova herätys kesään

Ei nyt varmaankaan mikään uusi uutinen, mutta ei vauvaa tästäkään kierrosta tarttunut matkaan ja elämä kahden hengen (plus kissan) perheenä jatkuu.

Kivut oli pitkästä aikaa aivan sietämättömät. Heikotti ja meinasi lähteä jalat alta kipujen takia heti aamusta. Yritin selviytyä aamutoimista, mutta käsiä pestessä piti nojata lavuaariin ja puuron teko jäi vedenkeittoon. Tai no.. Sain nostettua lautasen kaapista pöydälle ennen kuin voimat loppui, enkä pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Pääsin viereisen huoneen ovelle kysymään puolisolta apua jotta sain syödäkseni.

Se oli kamalaa.

Vaikka toinen huomasi, että oli hätä ja tuli heti ottamaan syliin ja apuun, niin jo pelkkä muisto siitä miten avuton olin saa minut nolostumaan. Eihän parikymppisenä pidä olla riippuvainen toisesta päivittäisissä asioissa. Lonkat, lantio, vatsa, selkä, polvet, nilkat... Kaikki olivat kuin tulessa ja minä vain itkin. Pyörin, hyörin ja itkin. Tällaiset kivut ei ole uutta, mutta kun luulin kokeneeni jo kipujen korkeimman tason ja tottumaan siihen, niin nämä tullessaan iskivät päin näköä. Hävettää vieläkin, että jouduin näyttämään kipuni. En tahdo olla heikko.

Pahimmista kivuissani toivoin vain että tämä kaikki loppuisi. Kun kivut alkoivat hieman helpottaa ja ajatus kulkea, mietin luopumista lapsihaaveesta, suunnittelin ehkäisyn aloitusta ja kohdun poistoa. Tuntuu niin pahalta että tuntuu pahalta eikä kipu tunnu koskaan loppuvan. Se on aina hetken poissa, mutta palaa aina takaisin eikä paluupäivää voi ennustaa koskaan, joten täytyy olla aina varuillaan. Tälläkin kerralla kierto kesti vaivaiset 24 päivää!

Meillä alkoi nyt tosissaan kesän mittainen hoitotauko ja alkusyksystä on sitten suunnitteilla seuraava inseminaatio ellei tämän tauon aikana jotain luomuihmettä tapahdu.

Kesän aikana ei siis luultavasti ole mitään uutta kirjoitettavaa, mutta jos sinulla on mielessä jotain mistä haluaisit että kirjoitan, niin heitä kommenttia tai vaikka sähköpostia. :)

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta jännittävää kutinaa vatsanpohjalla, nimien mietintää ja suunnitelmia tulevaisuudesta perheenä.
Kaksi vuotta toivosta epätoivoon oravanpyörässä, elämäntapojen muuttamista ja parisuhteen lujittamista.
Kaksi vuotta toive lapsesta, asunnot läheltä päivähoitopalveluita ja kouluja sekä lyhyt matka leikkikentille.
Kaksi vuotta ylimääräinen asumaton huone, käyttämättömiä vauvanvaatteita ja lastenkirjoja odottamassa lukijaansa.
Kaksi vuotta jatkuvia kipuja, jojoilevan vatsan silittelyä ja rukoilua "joko nyt".
Kaksi vuotta tyhjää syliä, kaipausta ja sydänsurua.
Kaksi vuotta itselleen ja muille todistelua, ettei tämä ole niin iso asia.
Kaksi vuotta jarrut pohjassa.
Kaksi vuotta tunteiden patomista.

Vain kaksi vuotta - jo kaksi vuotta.
Vaikka kaksi vuotta on lyhyt aika, minusta tuntuu että olen kulkenut tässä sumussa koko elämäni. Pelkään kuinka pitkään tämä jatkuu.

Entä ensivuonna?

Tällasta tänään heti aamusta. Ei silti auta nyt muu, kun odotella vielä se negatiivinen verikokeen vastaus. En jaksaisi enää olla rikki. Henkisesti tässä odotellaan uuden kierron alkua ja seuraavaa inseminaatiota. Tämän myötä tämä vuosi on kuitenkin taputeltu. Meille ei synny vauvaa myöskään vuonna 2016.

*Verikoe meni kuten arveltu oli: hCG alle 1 - ei raskaana.*

Kun aalto...

Taas kerran plussa-aalto vyöryi tsunamin lailla niin palstoilla kuin blogeissa.
Taas kerran minä teen liudan negatiivisia testejä ja tuijotan niitä päivästä toiseen, _jos_ sattuisi se toinen viiva ilmestymään edes yhteen.

Kuva Googlesta.

Itkettää ja vituttaa jo nyt, vaikka vasta huomenna on hCG-verikoe. En vain tahtoisi kuulla ääneen sitä jopa säälivää "testitulos on negatiivinen" lausetta. Voisipa joku muu kuulla ja käsitellä sen minun puolestani. Kuulla kaikki ne epätoivoiset ajatukset, joilla itseäni soimaan kun ei taaskaan tärpännyt. Joku muu voisi lähteä puolestani sukuloimaan pääsiäislomaksi, jotta minä voisin kissan kanssa rauhassa lukittautua vessaan sekä koittaa huutaa tämän kivun pois.

Miten helvetissä kävi näin? Mihin saakka meidän polku vie? Jos saan itse sanoa, niin on kyllä helvetin paska polku. Nousseita juuria ja liukumiinamutaa pullollaan. Välillä harmittaa, että tästä meidän polulta on hyvät näkymät rannalle. Edes silmien sulkeminen ei estä sitä suhinaa, mikä kuuluu kun aalto seuraa toistaan. Päätyykö meidän polku koskaan tuonne rantaan? Kerääkö aalto meidät sieltä mukaansa?

Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.

Hetkinen - elämä jatkuu hetkisen päästä

Olipa kerran päivä, jolloin treeneissä meinasi taju lähteä. Siis en voi käsittää!

Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista, että päivittäiset huimaukset ja näkökentän kavenemiset ja voimattomuus ilmenesivät vain kotioloissa tai vähintäänkin sellaisessa paikassa ja ajassa, että saisin pitää itsellisyyteni. Työttömänä päivät kuluvat useimmiten neljän seinän sisällä, joten en tahtoisi tämän vaikuttavan siihen vähään, mitä uskallan kodin ulkopuolella harrastaa.

En lainkaan pidä siitä, että joudun istumaan kentän laidalla, kun kaikki ympärillä hämärtyy tai joudun jäämään kotiin, koska pää tuntuu painavan tonneja. Ja ainoa asia mihin pystyy, on tuijottaa tyhmänä eteensä tai puristaa silmät tiukasti kiinni. Ei auta muu kuin painaa pää käsiin. Vituttaa ja hävettää kun ei pysty. Menee hyvin siihen asti kunnes ei enää menekään. Sitten ei todellakaan mene mikään.

Haluaisin lähteä ulos ilman astmalääkettäni ja heittää parin kilometrin lenkin ilman yhtäkään hönkäystä. Tahtoisin elää viikon ilman yhtään ainutta tablettia tai sumutetta. Matkustaa ilman reseptejä ja alkuperäispakkauksia ja jättää lääkkeiden hinnat pois kuukausibudjetista. Ennenkaikkea tahtoisin unohtaa lääkärit ja jännityksen mikä vallitsee määrättyinä soittopäivinä: Onko puhelimessa virtaa, entä muistiinpanovälineet valmiina? Entä jos lääkäri ei soitakkaan? Mitä jos en kuule puhelinta? Uskallanko esittää väliin kysymyksiä ja minkähän kokoinen lasku tästäkin tulee?

Olen väsynyt ja kiukkuinen kaiken aikaa, joka solua särkee ja päässä humisee. Joka hetki on se hetki kun mikään ei mene perille. Kysymyksiä ja asioita on niin paljon ettei mitään tule ulos. Olen vain niin väsynyt. Väsynyt. Tosin jos joku kysyy, niin ei tässä mitään, alkaa olla jo parempi olo. Oikeasti minä halkean ja jatkan elämääni kahtena toisilleen välinpitämättöminä osina. Voinko lakata kantamasta itseäni harteillani ja jättää lojumaan vaikka tienposkeen? Jos saisin edes hetken kerätä voimiani jossain minne kukaan ei yllä. Olisin pienen hetken olemattomissa.
 

Huomenna soitan sisupolille ja kysyn mitä helvettiä nyt pitää tehdä? Lääkärin aika on vasta maaliskuussa. Pidän elämääni tauolla siihen saakka? Laitan lapun luukulle ja näyttöön kuvan kalasta ja tekstin missä sanotaan "hetkinen", koska siltä minusta juuri nyt tuntuu. Hetkinen - se kestää ikuisesti.

Eikä mitään

Jos sanoisin, etten muista milloin minusta on viimeksi tuntunut näin pahalta niin valehtelisin. Vain 28 päivää sitten olin aivan yhtä paskana. Silloin ei voinut istua suihkun lattialla melkein tuntia ja itkeä ääneen. Silloin en voinut muuta kuin valittaa kivusta ja niistäkin vain silloin, kun en pystynyt olemaan hiljaa.

Lähes koko viimeyö meni valvoessa. Olin aivan varma raskautumisesta. Minulla oli vain sellainen "tunne" ja "oireenikin" olivat sellaisia, mitä ennen ei ollut ollut, joten senhän on pakko tarkoittaa raskautta eikö niin?! Päässäni pyöri mielikuvia siitä, kuinka yllätän miehen laittamalla testin hassusti johonkin ja kuinka kerron vanhemmille ja miten kummit pyydetään. En voi uskoa, että löydän itseni tästä tilanteesta aina uudelleen ja uudelleen. Eikö ihminen voi oppia virheistään? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että sitä lasta ei nyt vaan tule?!

Eilen tuli postissa viime kierron progesteroniarvo (43), joten ovulaatiokin tapahtui. Silti tänä aamuna hakkasin hyödytöntä vatsaani nyrkein ja pidin naapureille itkukonserttia. Kuinka kauan meidän pitää vielä yrittää?

Ensimmäinen inseminaatio on suunniteltu maaliskuulle. Meneekö tämä tosiaankin siihen?

Itkuitkuitku

Se on taas se aika kuukaudesta, kun joutuu jännittämään progesteronikokeen tulosta. Keho tuntuu kyllä jo valmistautuvan seuraavaa kiertoa varten. Alavatsaa kuumottaa ja kramppaa ja minä pillitän silmät päästäni Arttu Wiskarin SuomiLOVE-esityksen, Celine Dionin hedelmöityshoitojen ja Alan Rickmanin kuoleman takia. Pillitän ehkä jonkin verran myös kylmän ja väärin täytetyn pitsan takia.

Saan pohtia pääni puhki, alkaako uusi kierto nyt vai heti vai ensiviikolla, kun ei tästä paskasta ota selvää vaikka kuinka monta kiertoa on seurannut ja merkannut ylös. Tässäkin kuussa käytin raskauslaskuria selvittääkseni lasketun ajan. Siitä on tainnut tulla jonkinlainen tapa, kun elää näissä pienissä sykleissään.

Joka kerta uuden kierron alkaessa, mietin miten helvetin myrkyllinen tuo minun kohtuni oikein on, kun sinne ei mikään kiinnity?! Ei nuo munakoneet taida aiheuttaa mitään muuta kuin kipua. Olen niin kyllästynyt tähän! Ja mikä hauskinta: Me ollaan yritetty vasta niin vähän aikaa että ihan nolottaa nämä purkaukset, kun jollain on aina joku asia huonommin. Koen kuitenkin olevani oikeutettu omiin tunteisiini. Minun kehoni on rikki.

Joko siis voisin siirtyä seuraavaan kiertoon ja kuopata taas nämä turhat alitajuntaiset toiveet raskautumisesta? Kohdata pelon ja menetyksen tunteet kahdenkymmenennenyhden kerran peräkkäin ja jatkaa elämääni (millainen se sitten onkin)? Voisinko elää loppuelämäni nousematta sängystä? Maailma tuntuu olevan taas niin kaukana. Täällä minä taas olen pimeässä.

Miltä lapsettomuus tuntuu? - Kuin merihevoset

Parin kuukauden päästä me ollaan yritetty saada kahden vuoden ajan lapsi. Ennen tätä yrityksen aiheuttamaa tunneskaalaa luulin tunteneeni kaiken, nii ilot kuin surut. Aallon harjat ja pohjat.
Ehkä liiankin usein tunsin meren pohjan selkääni vasten, enkä nähnyt pinnalla hyräilevää valon kajastusta. Taisin pitää silmiäni kiinni. Nyt hieman viisaampana voin kertoa teille miltä minusta tuntuu päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Viimeisen vuoden aikana, olen tuntenut harvemmin olevani meren pohjassa. Olen tuntenut pohjan selkäni alla, koskettanut kädelläni sen karheaa hiekkaa yrittämättäkään työntää itseäni kohti pintaa. Kaikkialla on ollut pimeää vaikka olen varma silmieni olevan auki.

Ajan kuluessa meret syvenevät. Kerta kerralta kestää pidempään nousta pintaan. Kierrosta toiseen pohdin: Kuinka kauan pystyy elämään ilman happea? Enkä edes tahdo ajatella. Tunnen hukkuvani, mutta tiedän keuhkojeni harjaantuneen jatkuvasta sukeltelusta.

Matkoillani veden alla saatan jäädä puoleen väliin syvyyttä tai joskus jopa lähelle pintaa. Olen pystynyt näkemään delfiinejä ilosta kieppuen, kauniita korallin värejä ja jopa merihevosia perheineen. Silloin olen yhtynyt heidän iloonsa ja ihmetellyt kuinka kaunista siellä voikaan olla! Mutta sitten kehoni alkaa taas painaa, enkä jaksa uida enää pysyäkseni ilakoinnin keskellä.

Vajotessani koetan aina kurkottaa, jospa joku tarttuisi käteeni ja saisi nostettua minut pintaan - tai edes lähemmäs sitä. Olen nähnyt monia käsiä, mutta yksikään niistä ei ole saanut lyötyä alitajuntaani avokämmenellä kasvoihin ja käskenyt nousta pintaan. Ehkä tarvitsen siihen oman käteni?

Minä haluan olla onnellinen niinkuin merihevoset. Tahdon nähdä veden kimmeltävän auringon paisteessa. Haluan katsoa veneestä alas kohti pimeyttä ja näyttää sille keskisormea, laittaa moottorin käyntiin ja lähteä kohti rantaa. Päästä kauemmaksi Mariaanien haudan loppumattomasta pimeydestä.

19. joulukuuta - maho(ja)

Viime joulukuun päätin olla poissa somemaailmasta, ettei tuntuisi pahalta nähdä toisten joulutonttuja ja valmistautumista perhejouluihin. Vielä viimekuussa olin sinut asian kanssa, että tänä vuonna ei tarvitse tehdä vastaavanlaisia erityisjärjestelyjä somen suhteen ja jatkan samaa rataa mitä muinakin kuukausina ja annan vain peukalon skrollata perheenlisäysonnitteluiden ja pienten käsien, nenien ja jalkojen ohitse.

Olen piilottanut tykkäyksien takia varmasti useita kymmeniä ellen satoja ihmisiä ja heidän päivityksiään, koska myös kaverien kavereiden viattomien elämänalkujen ensimmäiset haukotukset ovat tulleet koristamaan uutisvirtaani.

Joskus sattuu hetkiä, kun joutuu piilottamaan useamman päivityksen melkein liukuhihnalta. Piilotat osan omista kavereista, osan kaverin kavereista ja sitten vielä eri ryhmistä ja toivot parasta. Kun huokaisee helpotuksesta ja luulee urakan olevan ohi niin mahakuvat alkavat ja ahdistus kasvaa. Haluan vain huutaa: "Lopettakaa, lopettakaa!" Paljaita vatsoja, vatsoja mekossa, maalattuja vatsoja you name it! Kerran sattui jopa niin, että eräässä kehonmuokkauksiin erikoistuneessa ryhmässä oli kuva vauvasta tutti suussa ja postauksessa kysyttiin tyyliin voiko ottaa tatuointia, kun vielä imettää (Ei). Heitin siinä sitten loppuillan naamapalmua, että luulikohan ko. henkilö että lapsen ulkonäöllä on väliä siinä voiko sitä tatuointia tehdä vai ei. Pitää varmaan minunkin nyt ruveta laittamaan oman kissani kuva jokaiseen postaukseeni aiheesta riippumatta.

Taidan pitäytyä ensijoulun poissa somesta, jos ei tässä lähiaikoina ala plussaa kuulumaan tai liekö vaikka siitä huolimatta. Tuntuu vaan, että mitä useampia mahoja näen, sitä isommalta maholta minusta tuntuu.

Jos olet raskaana tai sinulla on lapsia, niin hienoa! Pidä heistä kiinni ja postaa kuvia minne haluat. En vihaa teitä, en vain osaa käsitellä asiaa että teillä on jotain mitä minä kuollakseni haluan. Osaan piilottaa juttunne aikajanaltani, jos satutte siellä näkymään ja minusta tuntuu pahalta. Kun pääsen itseni yli, osaan myös laittaa teidän asianne uudelleen näkyviksi. Mutta nyt minä tarvitsen aikaa.

2. joulukuuta - Mokomakin masennus

Masennus tuntuu taas tulevan meille kylään. Virneet kasvoillaan Pahat Ajatukset nostavat ilmoille sarvipäänsä kuukausien levon jäljiltä.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa. Kun saan vihdoin silmäni kiinni, kuuluu rappukäytävästä jonkun kiireiset askeleet päivän töitä kohti.

Mikään asento ei ole hyvä, minulla on ylimääräisiä käsiä ja painava pää. Peitto on kiertynyt ja kiristää, se tulee kasvoille niin ettei ole tilaa hengittää. Lämpötila vaihtuu laidasta laitaan ja puhelin vaatii huomiota välähdellen ja kilkahdellen tyhjänpäiväisyyksistä. Teen listaa tehtävistä asioista, vaikka tiedän jo valmiiksi tekeväni saman listan ensiviikollakin.

Sulkeudun kuoreeni ja koetan saada ajatukseni muualle. Kuuntelen toisen unta ja yritän tuudittautua samaan rytmiin. Toinen on liian lähellä, mutta usein aivan liian kaukana (pysy siinä suojana hipaisun päässä) ja olen liian väsynyt kurkottamaan nyt.

On muitakin huolia, enkä omillani tahdo toista uuvuttaa.

..en nousta vähään aikaan. Lämmin peitto koettaa pitää minut syvällä unessa, jottei tarvitsisi kohdata todellisuuden onttoa ja tyhjää oloa.

Oma saamattomuus ahdistaa ja itkettää, mutten pysty toimimaan. Kaikki ovet ovat kiinni ja ikkunat maalattu umpeen. Kello kulkee tunteja eteenpäin minun jäädessä paikoilleni makaamaan.

Vatsa huutaa ruokaa, mutta en tunne nälkää. Syön sitten myöhemmin.

Käännän kylkeä ja suljen tyynyn yksipuoliseen halaukseen. Tunnen itkun kerääntyvän ja nousevan ylöspäin, enkä onnistu tasoittamaan hengitystäni. Painan silmät entistä kovemmin kiinni, pyrkien kokoamaan itseni uuden päivän haasteita varten.

Kun saan vihdoin silmäni auki, on ulkona jo pimeää.

Noustessani sängystä päätin hakea keskusteluapua.

...yöllä aion lisätä sen listaani.

Kursivoidun tekstin sanat: Mokoma - Uni saa tulla, Stella - Hipaisun päässä

Muttakun minä en pärjää

Olen ollut hereillä kaksi tuntia, eikä mistään meinaa tulla mitään. En tahdo enää nähdä unia, enkä herätä. Viimeöinen uni sai minut tolaltani.

Unessa olin sairaalassa potilasvaatteet päällä ja odotin aulan lattialla labratuloksia ja itkin. Jossain vaiheessa teini-aikainen poikaystäväni ilmestyi taakseni sohvalle istumaan, laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi rohkaisevasti "Kyllä sie pärjäät". Tajusin, että olin odottelemassa hCg-tulosta, mikä tulisi olemaan negatiivinen.

Heräsin samaan epätoivon tunteeseen, mitä unessa tunsin. Menin kylpyhuoneeseen laittaen oven kiinni perässäni. Tein negatiivisen raskaustestin, minkä kohtalona oli päätyä suoraan roskiin ilman enempiä tiirailuja. Laskin suihkuverhon alas ja valahdin samaa matkaa itse lattialle. Käänsin suihkun päälle ja itkin. Muttakun minä en pärjää.

Olen jo iso tyttö ja tilanne on nykyään täysin erilainen kun keskeytyksen aikaan. Miksen saa noita haamuja kaikkoamaan? Haluan olla rauhassa ja surra, enkä halua harteilleni enää menneisyyden kipuja. Ne on käsitelty jo!!

Kipeästi korkealta

Otsikosta voi varmaan päätellä toivon taas ehtineen nousta uusiin sfääreihin; tälläkin kertaa vain linkaistakseen meidät takaisin tänne kylmän, pian roudan peittämän maan pinnalle.

Ajatus ensikäynnin ultraäänessä löytyvästä alkion alusta kuulostikin liian hyvältä ollakseen totta. Nyt on siis mentävä täysin eri olosuhteissa, mutta oltava onnellinen siitä että yrityskierto numero 17 sai alkunsa "normaalin" rajoissa. Tekeeköhän ne nyt edes sitä ultraa - saati sisätutkimusta - kun uusi kierto on vasta alkanut? Voi sisätutkimuksen tekeminen olla aikamoinen homma vielä kramppien ollessa pahimmillaan.. argh.

 Tällä hetkellä mm. paikallaan oleminen, liikkuminen, seisominen, istuminen, rentoutuminen,  silmien auki pitäminen, puhuminen, tämän postauksen kirjoittaminen yms. on lähes mahdotonta. Toivon, että huomenna on hyvä päivä.

Viimekierrossa olin aivan varma sen hetkisen kipujen olevan yhtä hirveät, mitä minulla on kivut olleet teini-iästä siihen hetkeen kunnes kipuihin kokeiltiin Orgametrilia (sammuttamaan hormonitoiminnan?) vuonna 2013. Tämän kierron kipujen tullessa tuntui siltä, että mukana olisi tullut muistijälkiä vuosien takaa. Ensimmäisen aallon tullessa olin varma tämän elämän olevan tässä. Selvisin kuitenkin taas seuraavaan ja sitä seuraavaan, niinkun ennenkin. Jotenkin tähän vain tottuu, kunnes uusi aalto taas tulee rylläämään. Voimat on vähissä, mutta kunhan tästä selviää, niin sitten ehtii voimia taas ainakin kuukauden päivät keräillä.

Miksi minä en toimi?

Tänään on aamusta lähtien ollut mieli apeana. Ajatus ei kulje normaalisti ja flunssa vaivaa. Päätin kuitenkin aamulla lähteä töihin, mikä ei lopulta ollutkaan hyvä idea, sillä kuumehan  sieltä nousi.

Ehdin kuitenkin matkaa hiljakseen talsiessani käydä läpi asioita. En sinällään päässyt puusta pitkälle, sillä päällimmäisenä tunteena velloi turhautuneisuus.

Olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti kipeänä! Tuhisin ja nurisin itsekseni kuulokkeet punkkia pauhaten - eikö tämä jo riitä?! Masennusta ja eri lääkevalmisteiden kanssa pelailua vuodesta 2006 lähtien. ADHD diagnoosi kuusi vuotta sitten ja eri lääkevalmisteisiin totuttelut.

Lääkekorvattavuuksien kanssa taistelua sillä lopputuloksella, että päätin olla käyttämättä yhtään mitään hoitoon vaikuttavia lääkkeitä. Korvauksen eväämisen jälkeen sopivalle valmisteellekin jäädessä yli parisataa euroa hintaa. Eihän tällainen huithapeli niitä muistaisi edes ottaa! Psykiatrian lääkäri oli kuitenkin eri mieltä ja piti jopa hieman utopistisena päätöstäni suorittaa kokonainen ammattitutkinto ilman ADHD-lääkitystä (mihin kuitenkin pystyin ;)).

Häiden ja valmistumisen jälkeen alkoivat lapsitoive asiat olla ajankohtaisia. Vatsa-, selkä- ja nivelkipujen ollessa jo arkipäivää. Särkylääkkeitä ja vatsan aluetta rauhoittavia lääkkeitä meni päivittäin.

Heitettiin endometrioosi kortilla.
Heitettiin vulvodyniakortilla.
Heitettiin ovuloimattomuuskortilla.
Heitettiin kuukautishäiriökortilla.
Heitettiin PCO-kortilla.
Heitettiin hyperprolaktiinikortilla.

Heiteltiin pitkin poikin. Psykapuoli eiku terveyskeskuspuoli eiku naistentautien puoli eiku endokrinologin puoli! Eikueikueiku.

Väsyin pitkin matkaa kaikkeen ja hakeuduin ongelmissani useita kertoja paikalliseen Kriisikeskukseen, kun sekä omat että puolison voimavarat alkoivat olla lopussa. Sain puhua ja ongelmiini etsittiin ratkaisua pelkän lääkityksen sijaan ja jätinkin kaikki särkylääkkeet pois. Kriisikeskuksen tarjoama tuki on kuitenkin kriisikeskeistä eikä siten tarkoitettu pitkäaikaista tukea varten, joten olin jonkin ajan päästä taas omillani - elämä jatkui.

Tuli meidän toinen hääpäivä, josta yli tunti vietettiin magneettikuvauksessa missä tehtiin mikroadenooma löydös. Sairaalalta lähtiessään sitä jo oikeastaan tiesi, että jotain siellä päässä on. Lääkärin puhelusta varmistuksen saatuani, oli pakko miettiä taas lääkitysasioita ja aloittaa ensin päivittäinen ja sitten viikottainen lääke adenooman ja prolaktiiniarvon pienentämiseen. Sitten vielä se deksametasonikoe... Jossa onneksi ei ollut mitään erityistä.

En ole vähään aikaan tuntenut oloani kotoisaksi. En tunne kehoani. Tiedän sen toiminnasta sen verran ettei se toimi. Out of order. Mission failed.

Silti kaikista näistä ajatuksista suurin on se, etten tiedä mikä toiminta juontaa juurensa masennukseen, mikä mahdolliseen endoon, mikä ADHD:iin ja mikä tuohon aivolisäkekasvaimeen ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Onko joku noista syynä toisen asian syntyyn? Miksi kehoni on päättänyt alkaa toimimaan itseään vastaan? Onko minun pakko sietää näitä hyödyttömiä sirpaleita, kun muiden aivot ovat ehyttä kristallia? Miksi aivoni ovat päättäneet olla kiusaksi eivätkä hyödyksi?

Jatkuvien kipujen ja arkisten ponnistelujen keskellä kuume laukaisi viimeisen niitin. Miksi minä en toimi?

Musta menneisyys

Löysin itseni keskellä yötä lukemasta vanhoja päiväkirja- ja blogimerkintöjäni. Kirjoituksia on jopa kymmenen vuoden takaa.

Pahin teini-ikä on ollut sitä aikaa valloillaan, mutten silti osannut kuvitellakaan, kuinka synkkänä sen koin. Ajattelin aluksi kirjoitusten olevan samaa luokkaa kuin Mortified nationissa, enkä osannut olla varuillani mitä tuleman pitää.

Aluksi huomasin koko tuon kymmenen vuoden ajalta noin jokatoisen kirjoituksen liittyneen tupakkaan tai vielä täsmentääkseni; sen puutteeseen.

Mitä pidempään luin, sitä vähemmän jutut naurattivat. Muistin elävästi tilanteita ja koin samoja tunteita kuin alunperin kirjoittaessani.

Luin myös liian monia kirjoituksia, joista en nyt saanut lainkaan selvää tai en muistanut lainkaan kirjoittaneeni, vaikka kirjoitustyylistä tiedän olleeni itse asialla. Suurin osa noista kirjoituksista on tehty tämän jälkeen.

Kävin läpi kolmen vuoden ajalta lähes päivittäin kirjattuja tekstejä, joissa pääpaino on ollut humaltumisessa tai sen "tasottamisessa". Ihmettelin krapula-avautumisten vähäisyyttä, mutta syy onkin ollut siinä, etten kovin usein ole ehtinyt olemaan täysin selvinpäin.

Olen odottanut muiden maksavan oman alkoholinkäyttöni, kun minulla ei ole ollut siihen varaa ja näin on usein myös tapahtunut. Olen kirjoittanut ylös vihaisia puolustuksia alkoholinkäyttöni suhteen, kun useammat ihmiset ovat olleet asiasta huolissaan.

Lopulta olen ihmetellyt miten aina vain harvempi ja harvempi on jaksanut seuraani tai välittää tekemisistäni.

Ei ihmekään, että tuona aikana on tullut tilanteita, jolloin en ole enää itsekään kestänyt itseäni. En ole kestänyt, mutten ole osannut myöskään estää tilanteita, joissa minua on jollain tavoin hyväksikäytetty, mutta olen niistä tilanteista johtuen kokenut itse olevani jollain lailla oikeutettu käyttämään muita hyväkseni ja tehnyt kylmästi lähes mitä tahansa saavuttaakseni haluamani.

Toimin niin vuosien ajan, koska se oli ainut tapa osata toimia ja pystyin "perustelemaan" holtitonta käyttäytymistäni huonolla äitisuhteellani.

Todellisuudessa olin vaan niin paskana, että minulta puuttui empatiakyky kokonaan. Luulin olevani todella hauska ja hyvällä tavalla räiskyvä ihminen.

Tuntuu pahalta, etten ole tajunnut käydä näitä asioita läpi aikaisemmin ja kuunnella ihmisiä ympärilläni.
Suuren osan tuona aikana elämässäni olleista ihmisistä olen kylmästi vain leikannut pois.

Ehkä en halunnut heistä muistutusta siitä, kuinka kamala ihminen itse tuolloin olin?

Pitkäperjantai tosissaan..

Yhdessä on parempi

Kaiken tämän lapsettomuuspohdinnan ja prolaktinoomasta aiheutuneen sekoamisen keskellä unohduin täysin omiin maailmoihini enkä muistanut hoitaa meidän parisuhdetta. Keskityin kaikkeen muuhun, enkä ymmärtänyt minulla olevan aivan älyttömän ihana mies, joka myös tarvitsee minua.

Etsin vain tietoa tabletilta, puhelimesta tai tietokoneelta ja selailin lapsettomuusblogeja päivät pitkät. En halunnut mennä yöksi sänkyyn, koska olisin vain itkenyt huonoa (paskaa) tuuriamme ja hukutin ajatukseni Netflix-sarjoihin. Eristäydyin, vaikka minun olisi pitänyt avautua. Oikeastaan avauduinkin, mutta unohdin täysin, etten ole ainut joka tuntee ja tarvitsee kuuntelijaa.

Otin parisuhteen hyvinvoinnin itsestäänselvyytenä. Ajattelin olevani yksin tässä tilanteessa, koska MINÄ olen viallinen enkä siksi pysty saamaan lasta miehelleni. Alkuviikosta kävimme miehen kanssa kädenvääntöä muutamasta aiheesta ja totesin olleeni ihan kamalan itsekäs.

Olen viettänyt aikaa, mutten mieheni kanssa. Rajoitin keskustelujamme lapsettomuusaiheen ympärille - tutkimuksiin ja tuloksiin. Olen pelännyt puhua asioista, joista olemme aiemmin saaneet pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi, enkä yhtään tiedä miksi. Onneksi mies sai taottua minulle vähän järkeä ja opetellaan puhumaan uudelleen toinen toiselle.

Tarvitsen tukea, mutten ole ainut tuen tarvitsija. On (jo) aika(kin) olla tukena omalle puolisolle, jotta pysytään vahvoina molemmat. Ei talokaan pysy pystyssä ilman perustuksia.

Tästä viisastuneena päätin liittyä Simpukka ry:n jäseneksi. Saadaan sieltä molemmat vähän näkökulmaa. Niin lapsenkaipuuseen kuin parisuhteeseenkin.

Kuva