Jos sanoisin, etten muista milloin minusta on viimeksi tuntunut näin pahalta niin valehtelisin. Vain 28 päivää sitten olin aivan yhtä paskana. Silloin ei voinut istua suihkun lattialla melkein tuntia ja itkeä ääneen. Silloin en voinut muuta kuin valittaa kivusta ja niistäkin vain silloin, kun en pystynyt olemaan hiljaa.
Lähes koko viimeyö meni valvoessa. Olin aivan varma raskautumisesta. Minulla oli vain sellainen "tunne" ja "oireenikin" olivat sellaisia, mitä ennen ei ollut ollut, joten senhän on pakko tarkoittaa raskautta eikö niin?! Päässäni pyöri mielikuvia siitä, kuinka yllätän miehen laittamalla testin hassusti johonkin ja kuinka kerron vanhemmille ja miten kummit pyydetään. En voi uskoa, että löydän itseni tästä tilanteesta aina uudelleen ja uudelleen. Eikö ihminen voi oppia virheistään? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että sitä lasta ei nyt vaan tule?!
Eilen tuli postissa viime kierron progesteroniarvo (43), joten ovulaatiokin tapahtui. Silti tänä aamuna hakkasin hyödytöntä vatsaani nyrkein ja pidin naapureille itkukonserttia. Kuinka kauan meidän pitää vielä yrittää?
Ensimmäinen inseminaatio on suunniteltu maaliskuulle. Meneekö tämä tosiaankin siihen?
Voi ei, mä niin tiedän tuon tunteen :/ Joka kierrosta sitä tuntee kaikenlaisia oireita ja alkaa haaveilemaan tulevasta elämästä raskaana, mutta joka kerta sitä joutuu pettymään :( Sitä aina sanotaan, että "sen kyllä tuntee, sitten kun on raskaana", mutta miten se sitten eroaa näistä luulo-oireista :D Ehkä sit kun on tosi kyseessä, niin ei oikeesti olekkaan mitään oireita, kunnes vasta sitten kun ne menkat ihan oikeesti on jo viikon myöhässä :) Mutta ei menetetä toivoa eihän!
VastaaPoistaEi menetetä toivoa <3 Päätin (tässäkin) kierrossa etten huomioi enää mitään mukaoireita vaikka minuu vastaan kävelis mammutti "olet raskaana"-kyltti kaulassa.
Poista<3
VastaaPoista:( Voimia!
VastaaPoista<3
Poista