Maaginen vuoden rajapyykki on ylitetty! Meillä asuu nykyään taapero ja temperamenttinen tapaus onkin. Kuulema äitiinsä tullut vaikkei äitinsä sitä aina myönnäkään..
Kun lapsen tekee mieli huutaa, niin sitten huudetaan ja kun puistosta ei haluta lähteä, niin sitten lankutetaan naama punaisena rattaisiin menoa vastaan. Väsymyksen ja turhautumisen iskiessä, kieritään sylissä kuin rasvattu ja paetaan keskellä kauppakeskusta kiireesti kontaten nuolemaan läheisen kenkäkaupan lattiaa. Aurinko häikäisee ja sitä pitää kovaan ääneen komentaa lopettamaan samalla, kun aurinkolasit lennähtää sen seitsämännen sadannen kerran silmiltä bussin lattialle.
Syliin on päästävä usein ja mieluiten heti, mutta oikeestaan ei huvitakaan olla sylissä kuin noin kaksi sekuntia kerrallaan. Halitaan paljon mutta usein. Märkiä pusuja tulee joka suunnalta. Joskus saatetaan kuitenkin erehtyä puraisemaan äitiä leuasta tai läiskäyttämään kaksin käsin päin näköä niin että silmälasit lentää. Halitaan niin innoissaan että alkaa tekemään mieli pomppia ja samalla unohtuu, että se haliote äidin tukasta tai isin parrasta olikin aika tiukka ja voi tehdä kipeää. Kiipeillään pitkin seiniä vaikka kielletään ja koitetaan repiä lamppu seinältä ja verhot ripustimistaan. Ruoat maistuvat vain tiettyjen musiikkikappaleiden soidessa ja satsumaviipaleet ja talkmurut tuntuvat maistuvan paremmin lattialta.
Vaikka hermo joskus palaa, niin ON TÄMÄ KYLLÄ IHANAA. Kuormittavaa joo, mutta en vaihtais. Paitsi ehkä vaippoja!
Vauvavuoden päättymisen kunniaksi olenkin päättänyt asettaa itselleni tavoitteen: Alan taas venytellä ja aion tehdä sillan vielä ennen vuodenvaihdetta. (Siis tiedättekö sen voimisteluliikkeen, eikä mitään sillanrakennusta, okei? :D)
Herättelen samalla vähän noita vatsalihaksia eloon iloon elämän.
Mitä tavoitteita teillä on?