Näytetään tekstit, joissa on tunniste rohkeus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rohkeus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantain runoilut


Tänään on lapsettomien lauantai. Tätä lapsettomien omaa päivää vietetään tänävuonna 23. kerran. Tämä on minulle kolmas vuosi tahattomasti lapsettomana ja toinen vuosi, jolloin vietän lapsettomien lauantaita.

Viimevuonna mietin, kuinka sitä lapsettomien lauantaita oikein vietetään ja maalailin mielessäni kuvia äitiydestä. Maalaamani kuvat ovat jo haalistuneet, lähes värinsä menettäneet, mutta ainakin tiedän kuinka vietän lapsettomien lauantaita tällä kertaa.
Aion osallistua Tyhjän sylin messuun!

En kuulu kirkkoon, enkä usko minkään sortin jumaliin, mutta toivon saavani tilaisuudesta  lohtua. Saan tilan ja ajan surra menetettyä, sekä vielä olemassa olematonta lasta. Saan hetken, jossa näyttää sieluni muruset ja jakaa tämän kaiken läheiseni kanssa. Jännittää pikkuisen.

Tähän loppuun tein teille lapsettomien lauantain kunniaksi runon, minkä sain aikaan kun vain ajattelin tulevaa tiistaita ja äidinkielen kurssille suoritettavan runoanalyysin deadlinea. Olkoon tämä samalla pahoitteluni suht pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta, josta kerron lisää myöhemmin.

Joko teille tulee lapsia

Tyhjä syli, lyijyn raskas,
menee sinne minne minäkin.
Painoa laskea en voi alas,
sinne katoaisin itsekin.

Yhtä ja samaa minä ja maha,
vuodesta toiseen muuttumattomana.
Saan raskausarpia vaan en lapsia,
hormoneja täytyy tuhansia napsia.

Joku kysyy: "Joko teille tulee lapsia?"
ja mielessäni hiljaa toivon kysyjälle pukamia,
en saksia.

MIELEKÄSTÄ LAPSETTOMIEN LAUANTAITA KAIKILLE!

Terkuin,
#yksiviidestä :-*

perjantai 12. helmikuuta 2016

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

maanantai 14. joulukuuta 2015

12. & 13. joulukuuta - UV-bileet tässä tilanteessa? No ehkä kerran.

Omasta näkökulmasta hurja viikonloppu takana. Lauantaina vieteltiin seuraporukalla pikkujouluja. Tuli pelattua kaljaponkia ja tanssittua jalat rikki UV-bileissä.



Nyt voin kokemuksella kertoa, että olen liian hätäinen pelaamaan ponkia (heh) sekä olen valmis myymään kaikki korkeakorkoiset kenkäni. Miehelle sanoinkin baarista lähtiessä, että seuraavan kerran käytän korkeita kenkiä sitten linnan juhlissa. Tässä tosin voi käydä miten tahansa, sillä tulevaisuuden suunnitelmani ovat edelleen ihan auki. Ties vaikka joskus pääsisinkin pukujuhliin osallistumaan.

Sunnuntaina tehtiin miehen kanssa piparkakkuja. Kumpikaan ei ollut aiemmin tehnyt omin päin pipareita, mutta kahdesta pellillisestä vain toinen pääsi himpun verran kärähtämään. Ajateltiin myös koristella hienot teoksemme, mutta ilmeisesti pipareiden täytyy antaa hieman jäähtyä ennen tomusokeriseoksen laittoa. Ensimmäisistä kuvioista tuli nimittäin lähes läpikuultavia ja ne valuivat miten sattui. Tein omasta mielestäni hienon laukun yhdelle Muumimamma -piparille, mutta mieheltä kysyttäessä hän arveli sen olevan muovipussi. No.. Puolustuksekseen voin kertoa, että laukku oli valkoinen. Muuta yhteistä koristelulla ja muovipussilla ei sitten ollutkaan.

Viikonlopun saldo: Neonkeltaiset kissanviikset, kaksi pellillistä piparkakkuja, uusia tuttavuuksia, kipeät jalat, jatkuva jano, hylätyt maiharikorkkarit ja luomuovulaatio. Ilmeisesti munasarjat toimii kun niitä vähän heiluttelee musiikin tahtiin? *apuaminuunaurattaa*

perjantai 11. joulukuuta 2015

11. joulukuuta - jatkuvaa oppimista

Lääkärin puhelun jälkeen eilisen treenit tuntuivat menevän ihan reisille. Kasetti meni ihan solmuun ja ohjeet olivat hepreaa. Kesken alkulämmittelyjen unohdin mitä tehdä ja miten, vaikka näin parinkymmenen muun tekevän samaa liikettä ja voisin ottaa heistä oppia. Pääni päätti kuitenkin toisin ja lopetti raajojeni ohjaamisen. Teki mieli itkeä. Tein silti kuten aiemminkin ja menin takaisin jonoon odottamaan vuoroani uutta tehtävää varten. Luovutin mutten luovuttanutkaan.

Sama jatkui koko treenien ajan. Lähdin suoritukseen onnistuakseni ja suorituksen lopussa oli mieli maassa. Olin niin väsynyt epäonnistumiseen, että teki mieli hakea juomapullo ja lähteä kotiin. Kerran apuvalmentajan kysyessä minne haluan juosta, vastasinkin että vaikka kotia. Silti olin ja jäin.

Tein paljon asioita väärin, mutta luultavasti myös oikein. Tein niin hyvin kuin siinä hetkessä pystyin. Useammin pallo lensi ohi tai kopahti jäämättä haltuun ja takapuoli ei pysynyt tarpeeksi alhaalla. Tästä kaikesta silti opin ja pyrin toimimaan seuraavalla kerralla toisin - edes hipun verran paremmin kuin edellisellä kerralla.

Harrastan oppiakseni uutta ja opin tullakseni paremmaksi. Tulen paremmaksi kun en lakkaa oppimasta. Aina on aloitettava jostain. Ensimmäisenä koitan kitkeä "olen tyhmä, en tajua, en pysty, en osaa" -mantran pois oppimaan oppimisen tieltä.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Tunteileva

Kävin viikko sitten Lahdessa sukuloimassa.
Luppoajalla päätin käydä katsomassa hieman ympärilleni.


Löysin ihanan syksyisen puistotien kirkon kupeesta..



...sekä tällaisen surullisen porukan teatterin pihamaalta.

Tämä patsas/veistosrykelmä on ollut ajatuksissani koko viikon, enkä voinut jättää postaamatta aiheesta. En tajunnut katsoa teoksen ympäristöä, kun jäin tuijottamaan sitä suu auki vain teatterinpuoleisesta suunnasta, mutta siksi kysyisinkin tärkeän kysymyksen.

Onko tämä Olavi Lanun käsialaa?!

Tätä teosta katsoessani en voi muuta kuin heittää itkunaurut ilmoille ja ihmetellä, kuinka joku ihminen pystyy saamaan niin paljon tunteita yhteen kivirykelmään. En ole nimittäin vieläkään perillä, mikä oli se tunne joka tuosta tuli. Sille ei vain ole sanaa.

En olisi edes huomannut tätä koko teosta, elleivät kengännauhani olisi auenneet teatterin liepeillä. Onneksi aukesivat. Sateen jälkeen maan ollessa vielä kostea, tämä sai minussa tunteen aikaan. Melkein jopa vähän nolottaa koko liikutus.

Saako ihminen näyttää suruisatkin tunteensa ollessaan yksin kaupungilla keskellä päivää?

Oletko koskaan nähnyt oikeassa elämässä jonkun tuntemattoman aikuisen ihmisen itkevän ilman selkeää syytä? Selvinpäin? Yksin? Niin ettei hän puhu samalla puhelimeen?
Mitä silloin ajattelit?

Minä suoraansanottuna pidin itseäni hiukan vinksahtaneena ja minua hävetti, mutta miksi? Kyse ei kuitenkaan ollut mistään huutoitkusta tai tahallisesta häiriköinnistä.

Jatkoin urheasti matkaani urheilukentälle.
Olisin kuvannut mielelläni Litti -patsaankin, mutta sen luona oli juuri silloin ruuhkaa koulun liikuntatunnin vuoksi. Samaisesta syystä en myöskään kehdannut jäädä sinne odottelemaan. Ehkä se siellä jaksaa odottaa.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Jännittävä viikonloppu

Sain toimia hyvän ystäväni tukihenkilönä hänen synnytyksessään. Siis WAU!

Tunnen olevani etuoikeutettu ja hyvin kiitollinen saadessani tukihenkilön "tittelin". Sain kunnian leikata pikkuneidin napanuorankin!
 En ole doula, - tosin haluaisin kovasti kätilöksi - eikä minulla ole omakohtaista kokemusta synnyttämisestä, joten näin jälkikäteen koko ajatus tuntuu aivan uskomattomalta. Kiitos!

Nostan hattua ja kumarran vahvalle ystävälleni. Olet mahtava! <3

Meillä miehen kanssa tunteet ja ajatukset menevät ristiin rastiin. Emme ole vielä ehtineet kahden kesken keskustelemaan tästä ystäväpariskuntamme elämää mullistavasta asiasta. Itse olen ehtinyt käydä kävelyllä selvittääkseni ajatuksiani miehen pitäessä seuraa uudelle isälle.

Aikamoinen pyörremyrsky humisee sisälläni. Olen onnellinen ystäväni puolesta ja toimisin hänen (tai vaikka jonkun muunkin) tukihenkilönä koska vaan, mutta silti toivon seuraavan kerran olevani synnytyssalissa itse tositoimissa. Kukapa pidempään yrittänyt ei sitä toivoisi?

Mutta silti. Juuri tämän lapsen pitikin tulla juuri heille. Meidän aikamme on sitten myöhemmin. Elämä jatkuu taas yhtä kokemusta rikkaampana.


torstai 20. elokuuta 2015

Miksi minä en toimi?

Tänään on aamusta lähtien ollut mieli apeana. Ajatus ei kulje normaalisti ja flunssa vaivaa. Päätin kuitenkin aamulla lähteä töihin, mikä ei lopulta ollutkaan hyvä idea, sillä kuumehan  sieltä nousi.

Ehdin kuitenkin matkaa hiljakseen talsiessani käydä läpi asioita. En sinällään päässyt puusta pitkälle, sillä päällimmäisenä tunteena velloi turhautuneisuus.

Olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti kipeänä! Tuhisin ja nurisin itsekseni kuulokkeet punkkia pauhaten - eikö tämä jo riitä?! Masennusta ja eri lääkevalmisteiden kanssa pelailua vuodesta 2006 lähtien. ADHD diagnoosi kuusi vuotta sitten ja eri lääkevalmisteisiin totuttelut.

Lääkekorvattavuuksien kanssa taistelua sillä lopputuloksella, että päätin olla käyttämättä yhtään mitään hoitoon vaikuttavia lääkkeitä. Korvauksen eväämisen jälkeen sopivalle valmisteellekin jäädessä yli parisataa euroa hintaa. Eihän tällainen huithapeli niitä muistaisi edes ottaa! Psykiatrian lääkäri oli kuitenkin eri mieltä ja piti jopa hieman utopistisena päätöstäni suorittaa kokonainen ammattitutkinto ilman ADHD-lääkitystä (mihin kuitenkin pystyin ;)).

Häiden ja valmistumisen jälkeen alkoivat lapsitoive asiat olla ajankohtaisia. Vatsa-, selkä- ja nivelkipujen ollessa jo arkipäivää. Särkylääkkeitä ja vatsan aluetta rauhoittavia lääkkeitä meni päivittäin.

Heitettiin endometrioosi kortilla.
Heitettiin vulvodyniakortilla.
Heitettiin ovuloimattomuuskortilla.
Heitettiin kuukautishäiriökortilla.
Heitettiin PCO-kortilla.
Heitettiin hyperprolaktiinikortilla.

Heiteltiin pitkin poikin. Psykapuoli eiku terveyskeskuspuoli eiku naistentautien puoli eiku endokrinologin puoli! Eikueikueiku.

Väsyin pitkin matkaa kaikkeen ja hakeuduin ongelmissani useita kertoja paikalliseen Kriisikeskukseen, kun sekä omat että puolison voimavarat alkoivat olla lopussa. Sain puhua ja ongelmiini etsittiin ratkaisua pelkän lääkityksen sijaan ja jätinkin kaikki särkylääkkeet pois. Kriisikeskuksen tarjoama tuki on kuitenkin kriisikeskeistä eikä siten tarkoitettu pitkäaikaista tukea varten, joten olin jonkin ajan päästä taas omillani - elämä jatkui.

Tuli meidän toinen hääpäivä, josta yli tunti vietettiin magneettikuvauksessa missä tehtiin mikroadenooma löydös. Sairaalalta lähtiessään sitä jo oikeastaan tiesi, että jotain siellä päässä on. Lääkärin puhelusta varmistuksen saatuani, oli pakko miettiä taas lääkitysasioita ja aloittaa ensin päivittäinen ja sitten viikottainen lääke adenooman ja prolaktiiniarvon pienentämiseen. Sitten vielä se deksametasonikoe... Jossa onneksi ei ollut mitään erityistä.

En ole vähään aikaan tuntenut oloani kotoisaksi. En tunne kehoani. Tiedän sen toiminnasta sen verran ettei se toimi. Out of order. Mission failed.

Silti kaikista näistä ajatuksista suurin on se, etten tiedä mikä toiminta juontaa juurensa masennukseen, mikä mahdolliseen endoon, mikä ADHD:iin ja mikä tuohon aivolisäkekasvaimeen ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Onko joku noista syynä toisen asian syntyyn? Miksi kehoni on päättänyt alkaa toimimaan itseään vastaan? Onko minun pakko sietää näitä hyödyttömiä sirpaleita, kun muiden aivot ovat ehyttä kristallia? Miksi aivoni ovat päättäneet olla kiusaksi eivätkä hyödyksi?

Jatkuvien kipujen ja arkisten ponnistelujen keskellä kuume laukaisi viimeisen niitin. Miksi minä en toimi?


keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Harrastuksena kontaktilaji

Enkä nyt tarkoita mitään nettitreffikontaktijuttuja "hahaha"! Löysin nimittäin amerikkalaisen jalkapallon pari kuukautta sitten!

kuva: uthinkido.com

Alusta lähtien minua on jännittänyt aina kierron puolivälistä lähtien raskauden mahdollisuus. Olen miettinyt; Onko haitallista olla vastaanottamassa iskuja ja lennellä pitkin lattioita, jos onkin jo raskautunut eikä se vain vielä testissä näy? Ei siis sillä että olisin tähänkään päivään mennessä vielä raskautunut, mutta kai ymmärrätte mitä tarkoitan?

Meillä on harjoitukset kahdesti viikossa ja se aika mikä on toisen ja ensimmäisen treenin välissä, menee raskaustesteillä testaillessa. Tästä asiasta on siis muotoutunut kunnon päähänpinttymä. Kyllähän Eva Wahlströmkin onnistui raskautumaan ja jäämään tauolle nyrkkeilykehästä, niin kai se pitäisi itseltäkin onnistua jos sen aika tulee? Mistään ei oikein ole löytynyt neuvoja kuinka yhdistää raskautuminen ja jatkuva altistuminen ryminälle.

Meidän sekalaisesta seurueesta on alkanut muotoutumaan joukkue. Muutama porukasta tietääkin meidän taipaleesta jo ja omanlaistaan vertaistukea on ollut saatavilla. Tämä laji itsessäänkin on jo aikamoista terapiaa! En silti tahtoisi huoleni heijastuvan treeneihin ja niissä suoriutumiseen (tosin viimetreenit huhhuh mikä *tutus), enkä haluaisi selitellä poissaolojani, jos vaikka hoidot joskus alkaisivat.
Jos kuitenkin raskaudun ja joudun siksi jäämään heti alussa pois treeneistä, kuinka tekisin sen ilman, että paljastaisin suoraan olevani raskaana?

Onko teillä jollain samanlainen dilemma menossa?

Onko täällä kontaktilajin harrastajia, jotka ovat tässä tilanteessa olleet?

Kuinka olette yhdistäneet raskaushaaveet ja kontaktilajin?

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Me&I-kutsuilla lapsettomana

Eilen menin erään kynnyksen yli. Se ei ollut fyysisesti kovin korkea, mutta henkisesti se oli kuin olisin mennyt madonreiästä kohti suurta tuntematonta. Suomeksi sanoen: Osallistuin Me&I -kutsuille kaverini kotona.

Alku oli hankala. Laitoin ystävälleni viestillä epäilyksen omasta masokistisuudestani, koska tiesin kutsuilla olevan lapsia. Lähdin kotoa myöhässä, sekä meinasin ensin vain ajaa ohi kutsujenviettopaikasta ja mennä kotiin. Kuitenkin parkkeerasin autoni tien varteen ja saavuin kutsuille "tyylikkäästi" vartin myöhässä.

Paikka oli täynnä äitejä lapsineen, tuttuja ja tuntemattomampia ja minä olin yksin. Patisteluista huolimatta en uskaltanut mennä huoneen poikki kesken esittelyn vaan seurasin sitä sivusta.

Esittelyn lopuksi sain käteeni tilauslomakkeen. Oli aika mennä hypistelemään vaatteita. Katsoin lastenvaatteita vain silloin, kun joku mallasi niitä lapsilleen. Kokeilin naistenvaatteita ja söin tarjottavia. Tuntui kuitenkin siltä, etten kuulunut sinne.

Lapsia ja aikuisia kulki ohitseni sekä istui vieressäni, mutta minusta tuntui että olin hitaasti sulava mannerjää. Tuntui jotenkin "feikiltä" silitellä kaverin lapsen tukkaa, vaikka olin tehnyt niin useita kymmeniä kertoja aiemminkin. En kokenut osaavani keskustella lasten kanssa, enkä viihdyttää vauvoja, koska ne eivät olleet minun. Ne olivat minulle vieraita. Halusin olla lasten kanssa, keskustella lapsista ja arjesta. Mutta MISTÄ minä olisin puhunut? Arkeeni eivät kuulu unikoulut, sormiruokailut, vaipanvaihdot eikä muskarit.

Tapasin kutsuilla kuitenkin erään, jonka kanssa pystyin keskustelemaan tilanteestamme. Avauduin ja pystyin samaistumaan kaikkiin tunteisiin, mitä hän mainitsi. Pystyin kertomaan meidän tulevista tutkimuksistamme ja siitä kun en enää pystynyt töissä vastaamaan muistisairaille vanhuksille, miksei minulla ole lapsia. Oli ihanaa tietää, että joku muukin on sitä mieltä, että lapsettomuudesta vaietaan ihan turhaan, sillä se on osa niin monen ihmisen elämää. Kun saimme keskustelumme päätökseen, olivat kutsut jo lähes ohi.

Oli mukava saada hieman ajatuksia kasaan, joten kiitos Puuttuva palanen ajastasi! :)

Kaikesta alun pelosta ja jännityksestä huolimatta minulla oli todella hauskaa. Pystyin rentoutumaan ja nauramaan, vaikka tultuani luulin kuolevani häpeästä. Viihdyin kutsuilla vielä tunnin kuuntelemassa pienen porukan mammajuttuja, enkä tuntenut olevani lainkaan ulkopuolinen. Olin ihan onnellinen.

lauantai 23. elokuuta 2014

Makroprolaktiini edessä

Sain torstaina kolmen jälkeen uuden puhelun naistenpolilta, jossa hoitaja kertoi toisen lääkärin haluavan ottaa minusta vielä makroprolatiinikokeet noiden prolaktiiniarvojen heittelyiden takia. Maanantaina suuntaan siis uudemman kerran keskussairaalan laboratorioon neulottavaksi. Tämä viikonloppu menee siis mm. seksittömästi, teettömästi, kahvittomasti, tisseihin ja alapäähän koskematta ja koettaen olla stressaamatta. Toivottavasti ei myöskään kurvaa täti kylään, koska sitten pitäisi siirtää laboratorioaikaa ties minne saakka.

Toissapäiväisen romahduksen jälkeen sain koottua itseni ja kävin "tuoksuttelemassa" kaverin vauvaa kokonaiset _kolme_ tuntia. Mieliala kohosi uusiin lukemiin ja sain uutta uskoa tähän meidän "projektiin". Luultavasti sain myös kaverini mielialaa hieman kohoamaan tasokkailla jutuillani.

Edellisessä postauksessa mainitsemallani neuvojalla kävin meidän paikallisessa Kriisikeskuksessa. Sain hieman purettua asioitani ja saimme jatkot sovittua. Yhtä suuressa osassa vauvakuumeilun kanssa on taloudellinen tilanne sekä työtilanne murhetta tuottamassa ja niitä lähdetään purkamaan ensiviikolla. Tapaan maanantaina etsivän nuorisotyöntekijän sekä tiistaina pääsen keskustelemaan tutun äitiysneuvolan terveydenhoitajan kanssa. Usko omaan pärjäämiseen alkaa taas olla hyvissä lukemissa.

Hyvää viikonloppua kuitenkin!

maanantai 26. toukokuuta 2014

Stressivatsa/vauvavatsa?

Tämä päivä alkaa muuttua jo illaksi ja minulla on edelleen sellainen olo, että olisin vasta herännyt ja noussut ylös sängystä. Työpäivä on kuitenkin jo pulkassa ja nyt pitäisi rauhoittua kotiin. Stressi ei kuitenkaan tunnu vähenevän ja se tuntuu varsinkin vatsassa. Vatsaa onkin nipistellyt koko päivän ja odottelen, että uusi kierto lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei. Johan tässä on 53 päivää odoteltu, mutta edelleenkään ei mitään. Alkaa usko loppumaan, kun pää ei toimi, joten ei ilmeisesti kehokaan.

Siinä vaiheessa, kun lakkaa edes yrittämästä niin peli on menetetty. Ihan sama minkä asian suhteen. Varmaan tuon ajatuksen takia olen aina noussut pohjamudista. Kunhan en nyt vain lähtisi uudelleen vajoamaan.

Tai jos tämä nipistely onkin vain stressiä. Voisin rauhoittua jos edes jotain tapahtuisi!