Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?
En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus- ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.
Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.
Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.
