Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.

Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.

Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?

Kasaan kurottu

Olen helvetin monta kertaa tehny itselleni selväksi, että tehdessäni abortin vuonna 2008, se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa oikea ratkaisu, vaikka se musersi minut lähes täydellisesti.

Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?

En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus-  ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.

Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.

Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.

14. joulukuuta - (mille) mä elän vieläkin

Taitaa olla hetki ihan realistisesti miettiä, mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Olen edelleen siinä vaiheessa, missä ainoa oikea tulevaisuuden näkymäni on olla äiti. Tässä vaiheessa kun yrityksessä on oltu jo kolminumeroinen määrä päiviä ja ollaan lähempänä tuhatta kuin nollaa, alkaa päässä pyöriä väkisinkin suunnitelmia ns. vaihtoehtoisen tulevaisuuden varalle. Harmi ettei näistä ideoista kovinkaan moni ole läpäissyt suodatintani olemalla toteuttamiskelpoinen.

Olen suunnitellut useita matkoja, kouluttautumisia ja työjuttuja, mutta asiat eivät ole ottaneet onnistuakseen. Kun kouluista tulee kirjeenä kielteinen päätös, eikä työhakemuksista kuulu minkäänlaista vastausta, alkaa kaikki pikkuhiljaa nakertaa sisältäpäin.

Tässä vaan ollaan menossa jonnekin liikkumatta minnekään.

Olisi aikaa matkustaa ja nähdä laajemmalti ympärilleen, mutta ei ole rahaa toteuttaa sitä. Koulutus- ja työhakemusten sekä treenien lomassa päivät täyttyvät kierron laskemisella, ovulaatio- ja raskaustestitikkuihin pissaamisella, poliklinikoille soittelemalla, kuukautisia odottelemalla ja varmaan turha sanoa millä hyvin oleellisella asialla.

Tuntuu jotenkin turhalta valittaa että ei jaksa tätä lapsettomuutta, mutta se on varsinkin näin työttömänä ollessa todella suuri osa elämää. Elän ja hengitän lapsettomuutta. Kasvavaa toivetta omasta lapsesta ei niin vain unohda tai sivuuta.

Uusia ihmisiä on vaikea tavata ilman koulu- tai työkytköksiä ja silloinkin joutuu jo etukäteen pelkäämään mitä kysymyksiä toinen esittää. Olen kysyttäessä useimmiten kertonut suoraan lapsitoiveen olemassaolosta, mutta näin ei ollut vielä esim. vuosi sitten. Ajattelemattomia kommentteja on tullut tasaiseen tahtiin, olin kertonut tai en.

Kun jollekin selviää minun olevan naimisissa ”noin nuorena”, joten ”teillä on varmaan sitten jo lapsia”. Ei, meillä on kissa. Teillähän kuitenkin ”on koko elämä aikaa” saada lapsi, kun ”ei ole mihinkään kiire”. Sitä paitsi ”kyllä se lapsi sieltä tulee kun lakkaa stressaamasta ja harrastaa seksiä ovulaation aikana” eikä mikään voi olla vikana ”kun olette vielä niin nuoria”.

Maailman parhaat neuvot koskaan ovat olleet kuitenkin ”nyt sitten vaan tekemään” ja ”lapset täytyy tehdä nuorena niin jaksaa niiden kanssa valvoa”.

Minulla ei ole lasta vaikka teen kaikkeni jotta olisi. En halua lapsettomuuskuorman lisäksi tuntea syyllisyyttä ja joutua perustelemaan haluani saada perhe vain koska olen nuori ihminen. Haluan olla ja elää, mutta mille?

12. & 13. joulukuuta - UV-bileet tässä tilanteessa? No ehkä kerran.

Omasta näkökulmasta hurja viikonloppu takana. Lauantaina vieteltiin seuraporukalla pikkujouluja. Tuli pelattua kaljaponkia ja tanssittua jalat rikki UV-bileissä.

Nyt voin kokemuksella kertoa, että olen liian hätäinen pelaamaan ponkia (heh) sekä olen valmis myymään kaikki korkeakorkoiset kenkäni. Miehelle sanoinkin baarista lähtiessä, että seuraavan kerran käytän korkeita kenkiä sitten linnan juhlissa. Tässä tosin voi käydä miten tahansa, sillä tulevaisuuden suunnitelmani ovat edelleen ihan auki. Ties vaikka joskus pääsisinkin pukujuhliin osallistumaan.

Sunnuntaina tehtiin miehen kanssa piparkakkuja. Kumpikaan ei ollut aiemmin tehnyt omin päin pipareita, mutta kahdesta pellillisestä vain toinen pääsi himpun verran kärähtämään. Ajateltiin myös koristella hienot teoksemme, mutta ilmeisesti pipareiden täytyy antaa hieman jäähtyä ennen tomusokeriseoksen laittoa. Ensimmäisistä kuvioista tuli nimittäin lähes läpikuultavia ja ne valuivat miten sattui. Tein omasta mielestäni hienon laukun yhdelle Muumimamma -piparille, mutta mieheltä kysyttäessä hän arveli sen olevan muovipussi. No.. Puolustuksekseen voin kertoa, että laukku oli valkoinen. Muuta yhteistä koristelulla ja muovipussilla ei sitten ollutkaan.

Viikonlopun saldo: Neonkeltaiset kissanviikset, kaksi pellillistä piparkakkuja, uusia tuttavuuksia, kipeät jalat, jatkuva jano, hylätyt maiharikorkkarit ja luomuovulaatio. Ilmeisesti munasarjat toimii kun niitä vähän heiluttelee musiikin tahtiin? *apuaminuunaurattaa*

2. joulukuuta - Mokomakin masennus

Masennus tuntuu taas tulevan meille kylään. Virneet kasvoillaan Pahat Ajatukset nostavat ilmoille sarvipäänsä kuukausien levon jäljiltä.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa. Kun saan vihdoin silmäni kiinni, kuuluu rappukäytävästä jonkun kiireiset askeleet päivän töitä kohti.

Mikään asento ei ole hyvä, minulla on ylimääräisiä käsiä ja painava pää. Peitto on kiertynyt ja kiristää, se tulee kasvoille niin ettei ole tilaa hengittää. Lämpötila vaihtuu laidasta laitaan ja puhelin vaatii huomiota välähdellen ja kilkahdellen tyhjänpäiväisyyksistä. Teen listaa tehtävistä asioista, vaikka tiedän jo valmiiksi tekeväni saman listan ensiviikollakin.

Sulkeudun kuoreeni ja koetan saada ajatukseni muualle. Kuuntelen toisen unta ja yritän tuudittautua samaan rytmiin. Toinen on liian lähellä, mutta usein aivan liian kaukana (pysy siinä suojana hipaisun päässä) ja olen liian väsynyt kurkottamaan nyt.

On muitakin huolia, enkä omillani tahdo toista uuvuttaa.

..en nousta vähään aikaan. Lämmin peitto koettaa pitää minut syvällä unessa, jottei tarvitsisi kohdata todellisuuden onttoa ja tyhjää oloa.

Oma saamattomuus ahdistaa ja itkettää, mutten pysty toimimaan. Kaikki ovet ovat kiinni ja ikkunat maalattu umpeen. Kello kulkee tunteja eteenpäin minun jäädessä paikoilleni makaamaan.

Vatsa huutaa ruokaa, mutta en tunne nälkää. Syön sitten myöhemmin.

Käännän kylkeä ja suljen tyynyn yksipuoliseen halaukseen. Tunnen itkun kerääntyvän ja nousevan ylöspäin, enkä onnistu tasoittamaan hengitystäni. Painan silmät entistä kovemmin kiinni, pyrkien kokoamaan itseni uuden päivän haasteita varten.

Kun saan vihdoin silmäni auki, on ulkona jo pimeää.

Noustessani sängystä päätin hakea keskusteluapua.

...yöllä aion lisätä sen listaani.

Kursivoidun tekstin sanat: Mokoma - Uni saa tulla, Stella - Hipaisun päässä

Jännittävä viikonloppu

Sain toimia hyvän ystäväni tukihenkilönä hänen synnytyksessään. Siis WAU!

Tunnen olevani etuoikeutettu ja hyvin kiitollinen saadessani tukihenkilön "tittelin". Sain kunnian leikata pikkuneidin napanuorankin!
 En ole doula, - tosin haluaisin kovasti kätilöksi - eikä minulla ole omakohtaista kokemusta synnyttämisestä, joten näin jälkikäteen koko ajatus tuntuu aivan uskomattomalta. Kiitos!

Nostan hattua ja kumarran vahvalle ystävälleni. Olet mahtava! <3

Meillä miehen kanssa tunteet ja ajatukset menevät ristiin rastiin. Emme ole vielä ehtineet kahden kesken keskustelemaan tästä ystäväpariskuntamme elämää mullistavasta asiasta. Itse olen ehtinyt käydä kävelyllä selvittääkseni ajatuksiani miehen pitäessä seuraa uudelle isälle.

Aikamoinen pyörremyrsky humisee sisälläni. Olen onnellinen ystäväni puolesta ja toimisin hänen (tai vaikka jonkun muunkin) tukihenkilönä koska vaan, mutta silti toivon seuraavan kerran olevani synnytyssalissa itse tositoimissa. Kukapa pidempään yrittänyt ei sitä toivoisi?

Mutta silti. Juuri tämän lapsen pitikin tulla juuri heille. Meidän aikamme on sitten myöhemmin. Elämä jatkuu taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Kierot kierrot

Eletään kummia aikoja. Ystävällä synnytys lähenee ja itsellä piinapäivät menossa, joten hypetän sekä jännitän vähän molempien puolesta. Jotenkin sitä vaan jaksaa omaan ihmeeseen uskoa ja kerätä toivonsa kasaan vaikka ovulaatiosta ei ole jälkeäkään. Pesunkestävä optimistiko täällä sittenkin asustaa?

Kierrot ovat hieman tasoittuneet, tosin lyhyenlänniksi ovat tuntuneet silti jäävän. Erinomaisella matemaattisella lahjakkuudellani olin laskenut edellisen kierron pituuden päivän liian pitkäksi.

Ei laskutoimitukset siis täysin päin honkia menneet - tarpeeksi kuitenkin sekoittaakseen ajatukset ja saaden sydämen jättämään lyönnin väliin - sillä tajusin tämän kierron vetelevän viimeisiään, jos kierto pysyy samana kuin edellinen. Tänään voisi siis lähteä uusi kierto taas käyntiin.

Ajatus ei pelota eikä masenna, oikeastaan olisin jopa helpottunut, jos uusi kierto jo alkaisi. Saisipahan sen sitten alta pois. Ei tarvitsisi itkeä kuukautisiaan enää kolmantena vierailukertana peräkkäin raskaana olevan ystävän luona. Voisi nauttia täysin rinnoin hänen seurastaan, ilman että joka paikkaan sattuu. Ilman jokaisella vessakäynnillä tulevaa muistutusta,  ettei meille vieläkään tule lasta.

Aiemmin jopa laskin, ettei kuukautiset varmasti sattuisi samalle viikonlopulle kuin vierailu, mutta mitäpä tämä keho ei tekisi saadakseen minut tuntemaan itseni täysin hyödyttömäksi. Heh.

Edellisen kierron ollessa 25 päivää on mielessä käynyt ovulaatioon liittyvä asia. Mitä jos ovulaatio tapahtuu, mutta luteaalivaihe jää vaan niin lyhyeksi, ettei mikään ehdi kiinnittyä? Saisikohan mahdollista luteaalivaihetta jotenkin kotikonstein pidennettyä? Ei taida vaan purjot ja parsat auttaa enää tässä tilanteessa. Helpompi olisi vaan pelailla, jos olisi hieman tarkemmat suuntimat kuin 23-55 päivää. Ollaan nyt kuitenkin onnellisia, että kierto on lyhentynyt. Milloin muuten voi sanoa kierron säännöllistyneen? Parin päivän heittoa niissä sai olla, mutta kuinka monen kierron jälkeen uskaltaisi omaa kiertoaan sellaiseksi sanoa?

Joka sunnuntai ennen prolaktiinin laskua varten olevan lääkkeen ottoa mietin myös sen vaikutusta raskautumiseen. Lääkeselosteessa kuitenkin erikseen mainitaan, että lääke tulee lopettaa kuukautta ennen mahdollista hedelmöittymistä. Entä jos se onkin alkanut estää raskautumisen?

kuva: fimea.fi

En saa keneltäkään vastauksia ennen marraskuun labroja, joten koetan nyt vain saada tuon ajatuksen karistettua pois. Samalla yritän pysyä järjissäni ja jättää suosiolla raskaustestit kaappiin pölyttymään ja odottelemaan parempia aikoja.

Musta menneisyys

Löysin itseni keskellä yötä lukemasta vanhoja päiväkirja- ja blogimerkintöjäni. Kirjoituksia on jopa kymmenen vuoden takaa.

Pahin teini-ikä on ollut sitä aikaa valloillaan, mutten silti osannut kuvitellakaan, kuinka synkkänä sen koin. Ajattelin aluksi kirjoitusten olevan samaa luokkaa kuin Mortified nationissa, enkä osannut olla varuillani mitä tuleman pitää.

Aluksi huomasin koko tuon kymmenen vuoden ajalta noin jokatoisen kirjoituksen liittyneen tupakkaan tai vielä täsmentääkseni; sen puutteeseen.

Mitä pidempään luin, sitä vähemmän jutut naurattivat. Muistin elävästi tilanteita ja koin samoja tunteita kuin alunperin kirjoittaessani.

Luin myös liian monia kirjoituksia, joista en nyt saanut lainkaan selvää tai en muistanut lainkaan kirjoittaneeni, vaikka kirjoitustyylistä tiedän olleeni itse asialla. Suurin osa noista kirjoituksista on tehty tämän jälkeen.

Kävin läpi kolmen vuoden ajalta lähes päivittäin kirjattuja tekstejä, joissa pääpaino on ollut humaltumisessa tai sen "tasottamisessa". Ihmettelin krapula-avautumisten vähäisyyttä, mutta syy onkin ollut siinä, etten kovin usein ole ehtinyt olemaan täysin selvinpäin.

Olen odottanut muiden maksavan oman alkoholinkäyttöni, kun minulla ei ole ollut siihen varaa ja näin on usein myös tapahtunut. Olen kirjoittanut ylös vihaisia puolustuksia alkoholinkäyttöni suhteen, kun useammat ihmiset ovat olleet asiasta huolissaan.

Lopulta olen ihmetellyt miten aina vain harvempi ja harvempi on jaksanut seuraani tai välittää tekemisistäni.

Ei ihmekään, että tuona aikana on tullut tilanteita, jolloin en ole enää itsekään kestänyt itseäni. En ole kestänyt, mutten ole osannut myöskään estää tilanteita, joissa minua on jollain tavoin hyväksikäytetty, mutta olen niistä tilanteista johtuen kokenut itse olevani jollain lailla oikeutettu käyttämään muita hyväkseni ja tehnyt kylmästi lähes mitä tahansa saavuttaakseni haluamani.

Toimin niin vuosien ajan, koska se oli ainut tapa osata toimia ja pystyin "perustelemaan" holtitonta käyttäytymistäni huonolla äitisuhteellani.

Todellisuudessa olin vaan niin paskana, että minulta puuttui empatiakyky kokonaan. Luulin olevani todella hauska ja hyvällä tavalla räiskyvä ihminen.

Tuntuu pahalta, etten ole tajunnut käydä näitä asioita läpi aikaisemmin ja kuunnella ihmisiä ympärilläni.
Suuren osan tuona aikana elämässäni olleista ihmisistä olen kylmästi vain leikannut pois.

Ehkä en halunnut heistä muistutusta siitä, kuinka kamala ihminen itse tuolloin olin?

Puhetta ystävyydestä ja tulevasta

Deksametasoni- ja IGF-kokeet ovat nyt takana. Seuraava kuukausi meneekin tuloksia odotellessa. Jännittää eikä tule uni, vaikka jatkuva väsymys vaivaa.

En olisi koskaan uskonut etsiväni sisätautien poliklinikalta apua lapsitoiveeseen, mutta niin siinä kuitenkin vain kävi. Naistentautien puolelta on turha odottaa mitään ennen syksyä, joten siihen asti olen ainoastaan sisujen asiakkaana. On vaan koetettava pitää yllä positiivinen ja avoin asenne ja koettaa nauttia kesästä.

Tänään nollasin ajatuksiani lajitellessani ystäväni kanssa hänen tulevan lapsensa vaatteita. Pienet sukat ja tossut veivät sydämeni mennessään, enkä malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen tutustumaan ystäväpiirimme nuorimpaan tulokkaaseen.

Olen erittäin kateellinen ystäväni raskaudesta, mutta myös todella onnellinen hänen puolestaan. On ihanaa, kun hän tavallaan ymmärtää mitä käyn läpi sekä koetan ymmärtää häntä parhaani mukaan. Aina ei ole helppoa, mutta kuten kaikissa ihmissuhteissa, tässäkin täytyy osata ottaa aikaa myös itselleen ja omille ajatuksilleen.

Onko teillä tullut ystävyyteen kompastuskiviä tai onko ystävyyteenne katkennut oman tai ystäväsi raskauden vuoksi?

tai kenties...

Onko ystävyytenne parantunut raskauden myötä?

Yhdessä on parempi

Kaiken tämän lapsettomuuspohdinnan ja prolaktinoomasta aiheutuneen sekoamisen keskellä unohduin täysin omiin maailmoihini enkä muistanut hoitaa meidän parisuhdetta. Keskityin kaikkeen muuhun, enkä ymmärtänyt minulla olevan aivan älyttömän ihana mies, joka myös tarvitsee minua.

Etsin vain tietoa tabletilta, puhelimesta tai tietokoneelta ja selailin lapsettomuusblogeja päivät pitkät. En halunnut mennä yöksi sänkyyn, koska olisin vain itkenyt huonoa (paskaa) tuuriamme ja hukutin ajatukseni Netflix-sarjoihin. Eristäydyin, vaikka minun olisi pitänyt avautua. Oikeastaan avauduinkin, mutta unohdin täysin, etten ole ainut joka tuntee ja tarvitsee kuuntelijaa.

Otin parisuhteen hyvinvoinnin itsestäänselvyytenä. Ajattelin olevani yksin tässä tilanteessa, koska MINÄ olen viallinen enkä siksi pysty saamaan lasta miehelleni. Alkuviikosta kävimme miehen kanssa kädenvääntöä muutamasta aiheesta ja totesin olleeni ihan kamalan itsekäs.

Olen viettänyt aikaa, mutten mieheni kanssa. Rajoitin keskustelujamme lapsettomuusaiheen ympärille - tutkimuksiin ja tuloksiin. Olen pelännyt puhua asioista, joista olemme aiemmin saaneet pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi, enkä yhtään tiedä miksi. Onneksi mies sai taottua minulle vähän järkeä ja opetellaan puhumaan uudelleen toinen toiselle.

Tarvitsen tukea, mutten ole ainut tuen tarvitsija. On (jo) aika(kin) olla tukena omalle puolisolle, jotta pysytään vahvoina molemmat. Ei talokaan pysy pystyssä ilman perustuksia.

Tästä viisastuneena päätin liittyä Simpukka ry:n jäseneksi. Saadaan sieltä molemmat vähän näkökulmaa. Niin lapsenkaipuuseen kuin parisuhteeseenkin.

Kuva

Me&I-kutsuilla lapsettomana

Eilen menin erään kynnyksen yli. Se ei ollut fyysisesti kovin korkea, mutta henkisesti se oli kuin olisin mennyt madonreiästä kohti suurta tuntematonta. Suomeksi sanoen: Osallistuin Me&I -kutsuille kaverini kotona.

Alku oli hankala. Laitoin ystävälleni viestillä epäilyksen omasta masokistisuudestani, koska tiesin kutsuilla olevan lapsia. Lähdin kotoa myöhässä, sekä meinasin ensin vain ajaa ohi kutsujenviettopaikasta ja mennä kotiin. Kuitenkin parkkeerasin autoni tien varteen ja saavuin kutsuille "tyylikkäästi" vartin myöhässä.

Paikka oli täynnä äitejä lapsineen, tuttuja ja tuntemattomampia ja minä olin yksin. Patisteluista huolimatta en uskaltanut mennä huoneen poikki kesken esittelyn vaan seurasin sitä sivusta.

Esittelyn lopuksi sain käteeni tilauslomakkeen. Oli aika mennä hypistelemään vaatteita. Katsoin lastenvaatteita vain silloin, kun joku mallasi niitä lapsilleen. Kokeilin naistenvaatteita ja söin tarjottavia. Tuntui kuitenkin siltä, etten kuulunut sinne.

Lapsia ja aikuisia kulki ohitseni sekä istui vieressäni, mutta minusta tuntui että olin hitaasti sulava mannerjää. Tuntui jotenkin "feikiltä" silitellä kaverin lapsen tukkaa, vaikka olin tehnyt niin useita kymmeniä kertoja aiemminkin. En kokenut osaavani keskustella lasten kanssa, enkä viihdyttää vauvoja, koska ne eivät olleet minun. Ne olivat minulle vieraita. Halusin olla lasten kanssa, keskustella lapsista ja arjesta. Mutta MISTÄ minä olisin puhunut? Arkeeni eivät kuulu unikoulut, sormiruokailut, vaipanvaihdot eikä muskarit.

Tapasin kutsuilla kuitenkin erään, jonka kanssa pystyin keskustelemaan tilanteestamme. Avauduin ja pystyin samaistumaan kaikkiin tunteisiin, mitä hän mainitsi. Pystyin kertomaan meidän tulevista tutkimuksistamme ja siitä kun en enää pystynyt töissä vastaamaan muistisairaille vanhuksille, miksei minulla ole lapsia. Oli ihanaa tietää, että joku muukin on sitä mieltä, että lapsettomuudesta vaietaan ihan turhaan, sillä se on osa niin monen ihmisen elämää. Kun saimme keskustelumme päätökseen, olivat kutsut jo lähes ohi.

Oli mukava saada hieman ajatuksia kasaan, joten kiitos Puuttuva palanen ajastasi! :)

Kaikesta alun pelosta ja jännityksestä huolimatta minulla oli todella hauskaa. Pystyin rentoutumaan ja nauramaan, vaikka tultuani luulin kuolevani häpeästä. Viihdyin kutsuilla vielä tunnin kuuntelemassa pienen porukan mammajuttuja, enkä tuntenut olevani lainkaan ulkopuolinen. Olin ihan onnellinen.

Viisi vuotta sitten..

..uutena vuotena aloin voimaan pahoin. Olin silloisen poikaystäväni luona ja aikomuksenamme oli lähteä hänen vanhempiensa kanssa ulos katsomaan ilotulituksia. Ennen lähtöä minä kuitenkin oksensin. Muistelen poikaystäväni äidin kysyneen olinko juonut, mihin totuudenmukaisesti vastasin kieltävästi. Kun vointini parani, lähdimme läheiseen rantaan. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa erään tuttavamme luo, joka kaverinsa kanssa rakensi kotitekoista ilotulitepommia. Kävimme myöhemmin räjäyttämässä sen jäälle. Muistan sellaisenkin yksityiskohdan, että tuttavan tietokoneessa ei ollut ääkkösiä ja nauratti kamalasti, kun sillä koetti kommentoida irc-galleriassa. Pahoinvointiani ei sen koommin mietitty.

Oli tammikuun puoliväli vuonna 2008 ja olimme ystäväni kanssa Haminassa koulutuksessa. Minulla oli tapani mukaan keskittymisvaikeuksia ja jonkin verran myös vatsakipua. Olin jokseenkin varma, että kuukautiseni alkaisivat. Linja-autossa matkalla takaisin kotiin iski kylmähiki ja aloin muistelemaan, milloin edelliset kuukautiseni olivat olleet, mitään kalenteria kun en pitänyt. Aloin taas voida pahoin. Kerroin huoleni ystävälleni. Olin tullut siihen tulokseen, että kuukautisten olisi pitänyt alkaa yli kaksi viikkoa sitten. Olin kuitenkin vahvasti siinä uskossa, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Jatkoin elämää vanhaan tapaan.

Helmikuu ja ystävänpäivä lähestyivät, mutta kuukautiset puuttuivat edelleen. Keräsin rohkeuteni ja kävin kaverini kanssa ostamassa kylän apteekista Apteekin oman raskaustestin. Tein sen illalla ystäväni luona, hänellä kun oli jo oma asunto. Kaverini sekä poikaystäväni odottivat olohuoneessa testin tulosta. Siinä vaiheessa kun näin testissä kaksi viivaa, olin iloinen ja jännittynyt. Otin puhelimellani kuvan testistä sekä kaveristani ja poikaystävästäni halaamassa iloisina. Kaikki muut muistot tuolta päivältä ovat jossain usvan takana. Päivä tai pari myöhemmin muistan kävelleeni poikaystäväni kanssa koulusta hänen luokseen kävelytietä pitkin ja kuulen hänen kertovan ettei halua tätä nyt. Ei lasta viisitoistavuotiaana ja kyllähän minä sen ymmärsin. En vain ymmärtänyt, että aika on rajallinen, enkä sitä, että lapsesta luopuminen olisi ainoa järkevä ratkaisu. En muista tarkkaan milloin erosimme, mutta muistan ystävänpäivänä kuulleeni hänen lähettämäsä rakkausterveiset koulun keskusradiosta, jolloin olimme jo eronneet. Pohdin siskoni kanssa kuinka kertoa vanhemmmilleni tästä maha"oliosta" ja hän jo uhkaili kertoa minun puolestani. Päädyin sitten kirjoittamaan heille kirjeen ja sen jälkeen olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vanhempani ottivat kirjeen luettuaan tottakai aiheen esille ja sanoivat, että minun täytyy itse päättää mitä haluan tehdä, että he tukevat minua - tein mitä tahansa. Samoja aikoja sain lähetteen laboratorioon, jossa raskaustesti otettiin verestä. Positiivinenhan se - edelleen.

Helmikuun 18. päivä odotusajan hammaslääkärikäynnillä sain lappuja käteeni, jossa painotettiin lapsen haluavan savuttoman äidin ja yritin pyrkiä edes siihen. Kävin opinto-ohjaajan kanssa keskusteluja, kuinka pärjäisin lapsen kanssa ja missä eläisimme. Olin suunnitellut kaiken tarkkaan, paitsi sen, kuinka kaikki nuo haaveet ja unelmat saisi siirrettyä realistiseen maailmaan.

Siskoni koetti parhaansa, jottai saisi puhuttua minulle järkeä, jotta suostuisin aborttiin. Toisaalta taas hänellä ei tuntunut olevan vaikeuksia kertoa raskaudestani ystävilleen (jotka varmasti kertoivat myös ystävilleen), enkä ollut kovin luottavainen omiin ystäviinikään, koska sain kyselyitä, että "ootko ** sisko, etkös sinä oo paksuna?" ja vaikka mitä. Osa "huhuista" saattaa olla "huhupuheita" ja niitä levitteli varmasti useampikin. Kuka näistäkään enää ottaa selvää? Tiedän toki, että siskoni yrittäessä puhua minulle järkeä, hän ajatteli minun parastani. Minulle jäi kuitekin sellainen tunne, että minua painostettiin aborttiin. Olen keskustellut kriisityöntekijän, opinto-ohjaajan, kolmen kouluterveydenhoitajan, kahden psykologin ja kahden psykiatrin, ainakin yhden erikoissairaanhoitajan ja naistentautien ja synnytysten lääkärin kanssa kaikesta tästä parhaani mukaan, mutta silti jokunen palanen puuttuu. Missä on minun päätökseni? Kai sen jossain tein?

Olen useita kertoja miettinyt, onko ko. lapsen isä ajatellut tätä asiaa sen koommin, kun päätti, ettei halunnut tuota lasta?

Olisiko kenties erilaisen ehkäisyn käyttö ollut parempi?

Olisiko tätä asiaa ollut helpompi käsitellä, jos syyllistäneet ihmiset olisivatkin saaneet sanotuksi jotain itsetuntoa tukevia sanoja?

Oliko tuo minun mahdollisuuteni omaan lapseen?

Kadunko tätä koko ikäni?

Olenko enää minkään arvoinen?

Raskaus päättyi aborttiin kaavinnalla raskausviikkojen ollessa 11+1. Tästä lähti tämän tytön elämän laitto risaseks. Pikkuhiljaa tämä alkoi tajuta laittaa palasia kasaan ammattiavuin vasta kolme vuotta tapahtuneesta erään itsemurhayrityksen jälkeen. Vakava masennus on jaksoittain seuranani edelleen.

Tästä aiheesta saattaa tulla vielä lisää myöhemmin... Mutta nyt. Kivittäkää.

PS. Jos joku henkilöllisyyteni tästä tekstistä tunnistaa, olkoon niin älykäs, että pitää sen omana tietonaan.