keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Hyvä paha raha

Olen nyt muutamia kuukausia selannut Pinterestiä säästövinkkien toivossa. Blogi blogin perään kertoo "näitä lakkasin ostamasta ja säästin" sekä "näin tekemällä maksoin 100 tonnia lainaa kuukaudessa". Tosi innostavaa, osa onneksi jopa huumorilla tehty. Vinkkejä etsiessä vain turhauttaa, kun suurin osa on jo käytössä tai ei muutenkaan kuulu osaksi omaa elämää. Monissa esimerkiksi vinkataan lopettamaan noutokahvin juonti, lopettaa talouspaperien osto ja vaihtaa shampoot markettimerkkiin. Ei auta, kun en käytä. Jätä käymättä kampaajalla ja laita itse kyntesi. Ei osu ei.

Pääsen keskustelemaan meidän taloudellisesta tilanteesta jonkun sosiaali-ihmisen kanssa ja katsotaan mitä tälle tilanteelle voitaisiin nyt tehdä ennen kotihoidontuen alkua. Huh. Toivottavasti siitä olisi apua.

Pariviikkoa aikaa tehdä selkeä paperi, missä näkyy tulot ja menot, sekä laskea tulevat tulot kht:en alusta eteenpäin. Onneksi noita raapustuksia riittää, niin ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa puhtaaksi.

Onko teillä vinkkejä säästämiseen?

Tällä hetkellä meillä on varmaan jonkun mielestä suht askeettista:
- halvin hyvä asunto
- ruisjauhot shampoon tilalla (on aika halbaa ostaa 5kg säkki jauhoja vs. 750ml shampoota)
- palasaippuat käsille ja suihkuun
- ei meikkejä
- ei kampaajaa/hiustenvärjäystä tai -leikkausta
- ei autoa
- ruokakustannukset minimissä
- rattailla pääsee bussissa ilmaiseksi toinen saa opiskelija-alet
- ei syödä ulkona (no okei, itsenäisyyspäivänä syötiin)
- ei käydä elokuvissa tms. viihteellä
- ei tule lehtiä
- ei osteta vaatteita ellei ole pakko (ja silloinkin yleensä kierrätettyä)
- puhelin ja netti halvimmat toimivat
- harrastukset on jäähyllä, joten niihinkään ei mene rahaa
- tehdään ruoat itse
- kestovaippaillaan (paitsi öisin ja kaupungilla joskus kertsit)

...jotain varmasti jäi, mutta näin. Jostain voi aina karsia, ja en enää oikein löydä muuta vaihtoehtoa kun karsia vakuutuksista, kun ei ole oikein myytävääkään. Miten täältä sopasta pääsee elävänä pois?

perjantai 15. joulukuuta 2017

Liikaa liikkuvia osia

Taas on vierähtänyt miljoona vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Täällä elellään vauva-arkea. Vaihdetaan vaippaa, syötetään, leikitään, tanssitaan ja lauleskellaan. Nähdään mamma- ja vauvakamuja. Koitetaan selvitä arjessa, jossa perheen toinen vanhempi opiskelee. Ollaan äiti ja isä.

Minulla menee kaikki energia lapsen kanssa. Voin valita, käynkö kaupungilla tai ulkona vai pidänkö kodin siistinä, vaatteet ja astiat pestynä ja lapsen lisäksi muistaisin syöttää myös itseni.

Olen yrittänyt tsempata koulujutuissa ja kysellä mitä kuuluu, onko juotu vettä ja muistettu syödä. En kuitenkaan kysy sitä tarpeeksi? Vietän paljon aikaa puhelimella, koska tukiverkostoni on puhelimen päässä. Ei minulla kyllä energia riitä jokapäiväiseen treffailuun, eikä jokapäivä löytyisi seuraakaan, joten se siitä sosiaalisuudesta. Ajattelin kuitenkin pitää vaikka kuukauden tauon Facebookista (kuten vuonna 2015). Voisin luopua kuukaudeksi vaikka koko internetistä, ellei se tarkottaisi sitä, että yhteys tukiverkkoon katkeaisi.

Lapsen kanssa ei mitään ihmeitä, tässähän tämä. Olen onnellinen, että poitsu on meidän elämässä, vaikka nyt tehdäänkin hampaita ihan urakalla ja huudetaan, eikä vierestä saa poistua 1,5 metriä kauemmaksi. Unikoulukin on menossa.

Silti. Kaikki vaan vituttaa. Elämä on ihan paskaa. Olen ihan väsyksissä kaikesta ja silti saan ymmärtää, että en tee ja ole tarpeeksi. Unohtelen asioita, koska pelkästään lapsessa on sata ja kymmenen muistettavaa asiaa. Syön yleensä aamupalan klo 13 ja 17 välillä, odotan että lapsi saadaan nukkumaan, jotta pääsen istumaan ilman että sylissä on joku tai jotain pitää vahtia. En jaksa puhua. Kun pääsen aikuiseen seuraan, niin tekee mieli vain kirkua ja itkeä. Ei kotona kehtaa, etten siirrä stressiä toiselle enää enempää.

Kävin lääkärillä adhd-asioissa ja sain syyttävään sävyyn kommenttia, miksen ole lääkityksellä. Eihän se maksa kuukaudelta kuin 110 euroa. Siis anteeksi, mutta minä mietin tarkkaan astmalääkkeidenkin kanssa, että miten voin ottaa ne, jotta riittävät siihen saakka kunnes tulee taas rahaa (30€+9€, jos nyt kiinostaa). Pian olisi aika siirtyä kotihoidontuelle ja tulot putoavat vielä parisataa, mutta ei hätää, ennenkin on selvitty. Saan ilmeisesti apua rahatilanteen selvittämiseen, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä. Olen jatkuvasti karsinut menoja ja pitänyt nyt muutaman vuoden budjettia, minkä käyn läpi 1-2 kertaa kuukaudessa. Tällähetkellä ainoa "huvitus" on Netflix, ja sitäkin maksan vain jokatoinen kuukausi. Seuraava karsittava asia onkin omat vakuutukseni, ihan vaan siksi, jotta saadaan maksettua pakolliset menot. Joululahjoja hankin pitkin syksyä ja viimeiset hetki sitten alennuksista veronpalautuksilla.

Olen puun ja kuoren välissä. Jos kotihoidontuella ei pärjää, on lähdettävä jatkamaan ammatillista uudelleenkouluttautumista. Sitä ennen on saatava yhteys endokrinologille, aloitettava POTSin lääkitys (30€/kk) ja uusittava lääkärinlausunnot (tähän polimaksujen summa), selvitettävä minne pojan saa hoitoon, paljon se maksaa, miten sinne kuljetaan, miten ruokailut järjestyvät ja onnistuuko kestovaippailu. Entä varaulkovaatetus sitten.. Rahaa, rahaa, olematonta rahaa jakelen ympäriinsä.

Oon vaan niin vitun poikki. Ollaan lapsiperhetyöryhmässä ja oon vissiin ainut kenen mielestä siellä kannattaa käydä. Juoksentelen virastoissa viikon verran kuukaudesta. En jaksa ajatella enkä välittää. Lukittaudun lapsen kanssa tänne kotiin ja itken silmät päästäni. Oon ruma, mutta hyödytön paska. Kiitos kun jaksoit lukea.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Imetyspettymys

Pian viisi kuukautta vauva-arkea takana. VIISI! Poitsun vauvavuosi on silmänräpäyksen päässä puolivälistä. Aika menee kuin siivillä, paitsi kiukuttelupäivinä ja -öinä.

Syy poitsun itkuisuudelle ja tiheälle syliäisyydelle löytyi muutama päivä ennen nelikuukautisneuvolaa. Huomasin ettei vaipat enää oikein istu ja piti ottaa käyttöön vanhat vaipat (meillä siis kestot eli en meinaa mitään paskavaippoja :D), poitsu nukkui huonosti, eikä lopulta jaksanut edes leikkiä ja nauraa. Menin käymään avoneuvolassa, jossa punnituksen jälkeen huomattiin poitsun painon pudonneen 200g alle kuukauden sisällä. Terveydenhoitaja ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, kun neuvolalääkärille oli enää muutama päivä aikaa, joten imetystä päätettiin tehostaa. Söin ja join itse kuin hevonen samalla kun imettelin lasta jopa n. tunnin välein. Nukuin aina kun pystyin. Maitoa tuli paljonkin ja lapsi söi, mutta ilmeisesti se ei nyt ollut tarpeeksi.

Kolme päivää myöhemmin neuvolalääkärin vastaanotolle päästessämme poitsun paino oli laskenut vielä 100g lisää, joten tehtiin syöttöpunnitus. Punnitus, jonka jälkeen kymmenen minuuttia imetystä per rinta ja taas punnitus. Painoa tuli tasan nolla grammaa. Siinä vaiheessa en enää edes yrittänyt pidätellä itkua, sillä tiesin, että meidän täysimetystaipaleemme oli nyt tässä. Lisämaidot oli aloitettava välittömästi kotiin päästyä.

Kaksi viikkoa mentiin osittaisimetyksellä, mutta se oli minulle liian raskasta. Joko poitsu hylki rintaa tai sitten pulloa ja pulloa oli pakko lisämaitojen takia antaa. Olin ihan hukassa, ja kaikki vauvan viestit mitkä luulin oppineeni, eivät enää täsmänneetkään. Kaikki piti opetella alusta. Itkin ja murehdin sitä, etten onnistunut imettämään, tunsin, että olin pitänyt lastani nälässä enkä ollut edes tajunnut sitä!!! Mietin vain, kuinka lapsi on huutanut nälkäänsä ja olen vastannut siihen, mutta vauvani vatsa ei ollut täyttynyt. Ajatus saa edelleen kyyneleet silmiin..

Koska olin naiivisti ajatellut vain imettäväni 6 kuukauden ikään saakka, ei pienessä mielessäni ollut käynytkään ajatus pulloruokinnasta. Siis voi luoja, kun pitää muutamassa minuutissa sisäistää pullojen huollot, steriloinnit, maitomäärät, korvikkeiden ominasuudet, maidon säilyvyys eri paikoissa, pullojen ominaisuudet ja vauvantahtinen pulloruokinta kaikkine stressiviesteineen, niin oli siinä kyllä tällä mutsilla aikamoinen stressiviestintä meneillään. Teki mieli vajota vaan maan alle ja heitellä jostain myyränkolosta ohikulkijoita niillä saamarin pulloilla!

Ratkaisematon dilemma on myös löytää kompakti vetoketjullinen kylmälaukku korviketta varten, jotta pääsisi seikkailemaan kodin ulkopuolelle vähän laajemminkin. Voin kertoo et ei ole helppo homma metsästää kylmälaukkua, kun kesäsesonki on ohitse. Kahden kaupungin kaupat nimittäin käyty jo läpi. Saa vinkata, jos tietää mistä löytyisi kivoja kylmälaukkuja tälleen lokakuun lopulla :D

Päätös lopettaa osittaisimetys ja siirtyä kokonaan pullolle, tuli täysin tarpeesta säilyttää oma järki tallella. Illat ja yöt ovat rauhoittuneet kummasti, kun ei ole tarvinnut säheltää kahden eri ruuanlähteen kanssa, vaan on voinut valmistautua käyttämään vain yhtä tapaa. Oma ahdistus imetyksen jatkuvuuden onnistumisesta kaikkosi myös, kun annoin itselleni tilaa ajatella, mikä olisi tässä tilanteessa paras kaikille. Itkevä ja stressaava äiti vai iloinen äiti?

Kun raskauduin, ilahtuneena ajattelin _tietenkin_ imettäväni, koska olihan kroppani luullut imettävänsä jo monta vuotta. Tässä onnistuisin varmasti, ajattelin jopa sektion jälkeen, kun sain poitsun rinnalle ensimmäistä kertaa vasta muutaman päivän ikäisenä ja imetystaipaleemme alkoi. Imetyksen päätyttyä olen käynyt päässäni läpi mantraa: Ensin ei meinannut tulla koko vauvaa, sitten se ei meinannut haluta edes syntyä, sitten se ei olisi halunnut sairaalasta kotiin ollenkaan ja sitten se ei halunnut syödäkään. Nyt se on muuttanut hieman muotoaan: Vauvaa ei meinannut tulla, kunnes tulikin, vauva oli mahassa ahdingossa ja siksi syntyessään kipeä ja ehkä meidän imetystaival nyt vain sattui poitsun kanssa olemaan tämänpituinen.

Imetyspettymys on valtava, mutta nyt kun olen nähnyt selkeän muutoksen poitsun olemuksessa ja jaksamisessa, sekä olen tottunut pullorumbaan, en ole enää niin katkera. Monta kysymysmerkkiä jäi miksi näin tapahtui, mutta ei voi enää mitään. Ehkä joskus saan vastauksia.

Toinen asia, minkä kanssa on pitänyt tehdä ajatustyötä ehkä enemmän mitä imetyspettymyksen kanssa, on ollut sen hyväksyminen, että tässä tapauksessa toisen, parisataakiloisen nisäkkään maito on lapselleni parempaa kuin omani. Vähän pelkään, että lapsestani kasvaa lehmä :D Juotan poitsulle korviketta koska on pakko, vaikka se sotii omia eettisiä arvojani vastaan. En enää koskaan tahdo olla siinä tilanteessa, että lapseni näkee nälkää. Harmi kyllä ettei Suomesta tällähetkellä saa kasvipohjaista äidinmaidonkorviketta lainkaan. Onneksi neuvolassa muistuttivat, että tämä korvikkeen käyttö on vain väliaikaista, kunnes kasvimaidot saa aloittaa. :)

Kirjoittelu on jäänyt em. syistä ihan tarkoituksella hetkeksi tauolle. Nyt koin vihdoin pystyväni kirjoittaa tästä kaikesta.

Mistä te haluaisitte kuulla juttua? :)

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kuplaton ja katkera

Ugh.. Ei tullu sypelääkärille menosta mitään, kun laps oli kipeenä ja mies oli unohtanu koko lääkärin ja luvannu mennä talovahdiks kaverilleen, kun siellä oli remonttityypit. Koska ei ois ollu järkee mennä lääkärille lapsen kanssa, niin piti perua ja siirtää aikaa. Seuraava vapaa aika onkin sitten lokakuussa, jolloin lapsen syntymästä on jo 4 kuukautta. Vaikka lääkäriksi sattuisi sektion hoitanut lääkäri, on aikaa kulunut jo niin paljon, että tuskin hänkään siitä muistaa mitään. Ahdistaa ja mietin vaan, että taitaa olla turha reissu tulossa! Lääkäri lukee papereista ja kattoo ultralla haavan tai sitten ei. Tuskin tuossa vaiheessa ultraamisestakaan on mitään hyötyä. Entä jos joku kerros onkin kiinnittynyt väärään paikkaan, jos haavasta vetäisty lanka oli oikeasti ommelta? Pitääkö vatsa avata uudelleen?

Minusta ei kyllä ole normaalia, että yli kolme kuukautta sektiosta haava on päivittäin niin kipeä että on käytettävä särkylääkettä tai kylmäpussia. Tietyt asennot provosoivat kipuja, enkä pysty olemaan esimerkiksi vatsallaan lainkaan. Vauva syö vain kehtoasennossa ja jos syöminen kestää yli puoli tuntia, alkaa haavalla sykkivä ja viiltävä kipu. Alan olla aika loppu näiden kipujen kanssa ja haluaisin vain sen sypelääkärikäynnin pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin käsittelemään tätä kaikkea.

Missä on minun vauvakuplani? Päälimmäisenä tunteena ovat vain katkeruus ja ahdistus. Vauvan kanssa arki sujuu, vaikka väsyttääkin, mutta itsellä on kauhea riittämättömyydentunne. Ensin ei lasta meinannut tulla ollenkaan, sitten se ei halunnut syntyä ja nyt tuntuu etten riitä. Tämän viikkoa kestänyt tiheän imun kausi oikein ruokkii näitä omia syyllisyydentunteita. Tiedän että maitoa tulee, mutta miten vauvan kehitykselle käy, kun ei viihdy leikkimatolla eikä ehdi treenailla vatsallaan päänkannattelua, kun kaikki aika menee rinnalla tai itkiessä (tai rinnalla itkiessä)? Vauva ei nuku päiväunia oikeastaan ollenkaan vaikka kuinka nukuttaisi, eikä itsellekään jää päivällä lepoaikaa. Vauva nukkuu tasan sen ajan, mitä pysytään liikkeellä repussa, vaunuissa, pallolla, sitterissä tai keinussa. Onneksi yöt menee keskimäärin kahdella aamuyön heräämisellä vaikka kerralla syömisessä kestää yleensä tunti eli alkuyön saa itsekin vähän nukuttua.

Miehellä alkoi koulu, joten meillä alkoi oikea arki. Huomaa kyllä heti eron siinä miten oma aika rullaa. Ensin hoidetaan lapsi ja sitten jossain välissä syödään ja peseydytään itse. Miehen tullessa koulusta, pitää vielä opiskella ja tehdä läksyt.

TMI!
Vaikka toinen on päivät puhelimen päässä, niin ei tietenkään voi enää vaan ojentaa lasta toiselle et hei meen nyt paskalle nii viihdytä sinä tätä sillä aikaa :D Vessakamuihin on kissan myötä tottunut, mutta onhan se nyt eri kuin että pitää kissan seurailun lisäksi hytkyttää lasta ja lauleskella ja lukea samalla kun koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sieltä vessasta ulos! :D
TMI LOPPUI!

Onneksi psykakäynnit ovat jatkuneet  keskeytymättä nyt puolentoista vuoden ajan ja olen saanut sieltä paljon ohjeita jaksamiseen. Minuu oikeasti huvittaa miten itsellä tämä vauvan kanssa jaksaminen on enemmän omista ajatuksista ja unenmäärästä kiinni kuin vauvan mielialoista. BDI eli masennustestin tulokset ovat taas nousseet, mutta kun tihennettiin käyntejä, niin uskon (ja toivon) että pian ne taas laskevat. 11 vuotta masennuksen kanssa elellessä jaksaa silti aina uusi huono kausi yllättää eikä siihen ehdi varautua. Kun vihdoin on tämä vauva niin odotin, että kaikki lapsettomuuden aikainen paha olo ja riittämättömyys olisi mennyttä, mutta niinpä niin... Vituttaa kun aina on joku asia mikä jäytää tuolla takaraivossa ja painaa mielen matalaksi. Ajatukset on hyvä saada jäsenneltyä ennenkuin paska on jo räjähtänyt lautaselle. Onnea on hyvä hoitosuhde psykalle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Onko muita keillä puoliso on opiskellut vauva-arjen keskellä? Miten olette tsempanneet läksyhelvetin keskellä? Saako yhden lapsen vanhempi tunnustaa olevansa väsynyt? Päikkäreille tainnutuskeinoja kaipailen myös, eli nyt saa tuputtaa niitä ohjeita! Kaikki vertaistuki on tervetullutta. Haukkuja en tarvii, paskamutsi fiilis on jo muutenkin ✌

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Äitiyteen hukkunut

Hoplaa.. Kaksi ja puoli kuukautta on kulunut. Poika on saanut nimen ja itsestä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että alan toipua koko tuosta käynnistely- ja synnytysrumbasta. En tosin osaa ajatella synnyttäneeni, vaan edelleen tuntuu siltä, että meille on nyt vaan tämä poika syntynyt ja tässä sitä perheenä elellään.

Poika on kyllä aivan hurmaava! Alussa se oli vaan sellanen pieni ruttuinen mytty ja nyt hää onkin yhtäkkiä ihan oma persoonansa. Hyvin temperamenttinen pikku velmuilija. Kuukauden päivät ollaan jo hymyilty ja vähän kiukuttaa, että se ensimmäinen hymy osoitettiin neuvolalääkärille eikä meille vanhemmille. Jokapaikkaan pitäisi tarttua, lelut kiinnostaa ja nyrkki pitää olla kurkussa saakka 24/7 :D

Jaa sit se äitiys... No täällä ollaan likanen tukka pompulalla, liivit ja paidat maidossa, kaikennäköstä vuotoo vähän millon mistäkin. Kauhea turvotus ja haavakivut ovat läsnä päivittäin. Pari päivää sitten tein vielä tyhmästi, kun leipälautanen käsissäni humpsahdin sohvalle ja sektiohaavalla tuntui repäisevä kipu. Ei auta ibuprofeeni eikä parasetamoli (kylmäpussi onneksi auttaa hetken), eikä vitutus ainakaan helpota tässä paranemisprosessissa. Olen onneksi saanut käydä purkamassa tuota synnytyksen kulkua psykologisella sairaanhoitajalla, sy(nnytys)pe(lko)kätilöllä ja ensiviikolla olen menossa vielä sypelääkärille asian tiimoilta.
Olen edelleen todella ahdistunut ja katkera koko sairaalaepisodista ja siitä, kun omat muistikuvat sieltä on todella hataria ja että yksi hoitotapahtuma on jätetty kirjaamatta ja nyt tuntuu että kaikki siellä luulee et olen joku kukkelikuu, kun jauhan siitä asiasta kokoajan.

Hurjasta alusta huolimatta ollaan saatu imetys toimimaan ja poika onkin kolmen vuorokauden ikäisestä lähtien ollut osittaisimetyksellä ja viikon ikäisestä täysimetyksellä! Voittajafiilis! Oma aika on tosin rajoittunut lääkärikäynteihin, päiväuniin ja yhteen puolen tunnin kauppareissuun. Muutaman kerran on ihan itku tullut, kun lapsen kanssa oikeasti on nyt sen 24/7 (eli katson kun poika syö niitä nyrkkejään eiku.. :D) kun minä ja pumppu ei tehdä yhteistyötä. MUTTA: Sitten kun on saanut nukuttua ja poika on taas rinnalla ja nyhrää tissiä, vaatetta ja tukkaa, niin onhan tää vauva-aika nyt oikeesti niin lyhyt aika, että turha tässä on lopettaa. Jos miettii, että tässä on jo kohta kolme kuukautta imetetty ja tavoite on ainakin se puoli vuotta imettää, niin puoliväli häämöttää! Eikä sitä koskaan tiedä, jos poika vaikka huomenna itse päättääkin ettei tissi enää maistu, yhyy. Maidonkerääjillä olen saanut pienen maitoarsenaalin pakastimeen, joten periaatteessa voisin kyllä ottaa omaa aikaa vaikka pari tuntia, mut mihinkä sitä yksin kotoaan lähtisi?

Anteeksi taas kovasti, kun ette ole kuulleet tältä suunnalta mitään, mutta olen ollut todella väsynyt ja jatkuvasti pojan kanssa menossa. Varmasti ihan kamalaa luettavaa, kun lähinnä vaan oksentelen näitä sanoja tänne :D
Meillä ei ole vielä arki täysin muovautunut, sillä mieskin on ollut lomalla. Saas nähdä miten meillä menee, kun mies lähtee takaisin kouluun!

Mistä haluaisitte lukea?

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Poika on syntynyt

Moikka vaan kaikille!
Tiedän että odottelette innolla kuulumisia, mutta oon vaan nyt niin poikki etten jaksa alkaa vielä avaamaan synnytysjuttuja tahi arkihommia enempää.

Meille syntyi terve poika rv 41+0, kahden päivän epäonnistuneen käynnistysyrityksen, pidentyneen avautumisvaiheen ja synnytyksen pysähtymisen jälkeen kiirellisellä sektiolla vauvan sydänäänen laskujen takia ja sit tuli vielä kohtutulehdus vihreän lapsiveden takia ja vauvalle siitä infektio ja siitä sit pieni tehohoitoon. Lapsivesien menosta poitsun syntymään menikin lähes 33 tuntia ja vihreästä lapsivedestä mainittiin kätilölle kahdesti n. 12h ennen leikkuriin joutumista.

Poitsu on nyt karvan päälle 2 viikkonen ja oon edelleen tosi ahistunu koko asiasta, kaikesta huolesta vauvaa kohtaan ja omasta voinnista ja kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. Muistissa on paljon aukkoja, enkä oo oikein osannu vielä käsitellä koko asiaa. Tämä toipuminen on ollut ihan kamalaa, kun ei voinu ottaa tuota vauvaa aluks ees syliinkään tai mitään ja oma itseluottamus oli ihan nollissa.

Toki toinen on vielä myös sen verran pieni, että mitään tiettyä arkirutiinia ei ole syntynyt. Vauva nukkuu, kakkaa, syö, huutaa, pissaa ja itkee millon sitä huvittaa ja tällä hetkellä eletään sen mukaan. Koitan kovasti ymmärtää, että nyt hän on saapunut, mutta mielessä kalvaa aivan järkyttävä synnytyspettymys.
En oikein osaa ajatella synnyttäneeni, koska vauva leikattiin katon kautta pihalle, vaan puhun enimmäkseen vauvan syntymästä. Minun on vaikea yhdistää tätä lasta siihen, joka oli vatsassani ja välillä tulee tunne että "ihanaa mikä mussukka tätä onkaan", mutta välillä mietin että " kuka tuo on ja mistä kotoisin ja onko se tullut jäädäkseen". Me vasta tutustutaan. Imetys on kyllä auttanut jonkin verran tässä suhteen luomisessa, mutta senkin alkutaipale oli kivikkoinen, vaikka nyt täysimetyksellä mennäänkin.

Mitään tarkkaa synnytyssaagaa en tänne blogiin aio kirjoittaa, koska itsellänikään ei ole täysin hajua mitä on tapahtunut, milloin, miksi ja kenen toimesta, mutta ehkä suurpiirteittäin saattaisin saada jotain aikaan.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää niin pian kuin suinkin vain mahdollista!

- Spukka ja poika

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Viivyttelijä

Ei merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä ja pelot alkaa nousta. Vauvapalstat täyttyvät muiden vauvojen syntymäilmoituksista ja onnitteluja tulee kirjoitettua useampia jokapäivä. Nyt on alkanut jo tuntua vähän pahalta, kun Facebookin seinä on täynnä vauvojen kuvia. Onnittelen muita ja samalla pelkään, etten tule vieläkään itse saamaan niitä onnitteluita. Että joudun ilmoittamaan, ettei meille elävää lasta tullutkaan ja vastaanottamaan osanottoja. Jokainen päivä ilman vauvaa on liikaa. En pysty rentoutumaan, koska en voi luottaa kuin tuntoaistiini lapsen vointia arvioidessa. Liikelaskentaa suorittaessa mietin, mikä on tarpeeksi suuri liike laskettavaksi ja entä jos vain kuvittelin jonkun liikkeen. Huomenna käynnistetään synnytys, mutta koko ajatus tuntuu ihan absurdilta. Viimeyönä näin unta, että tulimme kotiin ilman vauvaa ja purimme tavarat pois, enkä nyt pääse tästä ajatuksesta eroon. Tule jo vauva!

maanantai 29. toukokuuta 2017

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Lapsettomien lauantain indentiteettikriisi

Tänä lapsettomien lauantaina sylini on edelleen tyhjä, mutta vatsani täysi. Onko minulla oikeus viettää lapsettomien lauantaita raskaana? Olenko oikeutettu viettämään äitienpäivää ihan vielä? Mikä riittää?

Aloin pitämään itseäni tahattomasti lapsettomana siitä hetkestä lähtien, kun lapsitoiveeni täyttymättömyys alkoi tuntua raskaalta ja vaikuttaa laajemmin elämääni. Vielä parin vuoden jälkeenkin minulta kysyttiin, että mikä tekee minusta lapsettoman ja kuinka voin pitää itseäni lapsettomana (milloin mistäkin syystä mm. olet nuori etc). Välillä jopa meidän kaksi ja puoli vuotta lyhyt yritys- ja hoitotaipaleemme alkoi nolottaa, sillä monella on takanaan paljon pidempi ja vaikeampi tie. Vaikka en ovuloinut lainkaan ilman lääketieteen apua, mietin usein, että tulinko liian helposti raskaaksi ollakseni tahattomasti lapseton? Olisiko pitänyt vaan tsempata kroppaansa pidempään ennen lääkäriin menoa? Luovutinko liian nopeasti luomuyrityksen suhteen? Oliko kaksi hormoniavusteista inseminaatiota liian kevyitä hoitoja? Voinko sanoa kokeneeni tahatonta lapsettomuutta, kun emme tarvinneet koeputkihedelmöityshoitoja? Saanko olla katkera, koska jouduimme turvautumaan hedelmöityshoitoihin saadaksemme lapsen? Saanko olla onnellinen, että onnistuin hoidoista raskautumaan?

Ennen raskautta tunsin olevani välitilassa. En kuulunut lapsiperheellisiin, enkä kuitenkaan osannut elää lapsettoman "nuoren aikuisen" elämääkään, sillä en lapsitoiveineni tuntenut kuuluvani enää sinnekään. Nyt raskaana tunnen olevani edelleen tuolla samaisessa välitilassa. Saanko kutsua itseäni äidiksi ja miestäni isäksi ennen kuin lapsi syntyy? Olemmeko vielä lapsettomia vaikka lapsemme voi syntyä hetkenä minä hyvänsä? Pääseekö lapsettomuuden tunteesta? Saako kokea olevansa lapseton, jos on tavalla tai toisella lopulta saanut lapsen?

Nyt pystyn katsomaan lasten leikkejä leikkipuistossa ja hymyilemään näille vatsaa ihmetteleville ihmistaimille bussissa. Yksi asia kuitenkin pyörii mielessäni päivittäin: Pystynkö antamaan vertaistukea ja toivoa muille lapsettomuutta kokeville? Miten viestittää särkyneille, että tiedän miltä heistä tuntuu? Kuinka kertoa, että täälläkin palat hajallaan ja korjaustyö kesken?

Mitä lähemmäs tulevaa synnytystä tullaan, sitä enemmän tunnen olevani täynnä kysymyksiä enkä usko että tahti on ainakaan hidastumaan päin. Miten tapahtuu muutos lapselliseksi lapsettomaksi?

- Spukka ja Tyyppi rv 38+0

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Odottavan aika on liian lyhyt

Pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä postauksesta ja aika kiitää vauhdilla!

Vauvalle on hankittu kaikki tarpeellinen. Vaatteet ja vaipat on pesty, lajiteltu koon mukaan ja viikkailtu odottelemaan vuoroaan lipastoon ja laatikoihin. Pinnasänky on koottu ja pedattu, samoin äitiyspakkauslaatikko.

Vaikka makuuhuoneen joka nurkka huutaa tavaroineen vauvaa, on ajatus vauvasta edelleen vaikea. Osaan kyllä hoitaa, mutta pelkään etten osaa olla äiti. Miten äidiksi tullaan? Synnytäänkö äidiksi samalla hetkellä, kun ensikohtaaminen lapsen kanssa tapahtuu?

Raskauden puolivälissä tajusin, ettei minulla ollut lainkaan perheellistä kaveripiiriä nykyisellä kotipaikkakunnalla ja tulisin luultavasti olemaan paljon yksin vauvan kanssa ellen tee asialle jotain. Onnekseni en ollut ainut! Loppuodotukseni onkin mennyt vauhdilla, kun ollaan pienen "mammaryhmän" kesken vaihdettu ajatuksia milloin mistäkin. Tämä voi ehkä olla osittaisena syynä myös blogipostauksien vähyyteen, kun asioita ei ole tarvinnut pohtia enää niin paljon yksin (ja olen laiskistunut availemaan tietokonetta). Luulin, etten ikinä osaisi tai edes saisi olla osana porukkaa joilla on lapsia. Haluaisin rakentaa samanlaisen yhteyden vanhoihinkin kavereihin keillä on jo lapsia, mutta koen edelleen kamalasti syyllisyyttä siitä miten huonosti olen pitänyt yhteyttä silloin kun aktiivisesti kipuilin lapsettomuuden kanssa.

Nykyään varsinkin aamuisin aktiivisesti unohdan olevani raskaana. Aprillipäivän aamuna pidättelin itkua, kun some oli taas täynnä raskaudella pilailua ja raskausuutisia. Olenko ainut kenen mielestä on ihan kamalaa tuskaa, kun joku postaa raskausuutisen aprillipäivänä ja vaikka menet postauksen ohi, mietit koko loppu vuorokauden onko uutinen tosi vai ei? Ilmeisesti raskauden ilmoittaminen aprillina ei ole varsinainen pila, jos on oikeasti raskaana (no eihän se olekaan), mutta jos ei voi olla varma ja vastauksena kyselyihin vaan hihitellään tai somessa isketään silmää niin antaa olla. Aiemmin olen lakannut seuraamasta tai poistanut yhteystiedoistani tällaiset henkilöt. Tänä vuonna tein poikkeuksen vaikka asia vaivaa edelleen. En vaan osaa suhtautua neutraalisti raskausuutisella "leikkimiseen", koska muistan elävästi sen kivun mitä raskausuutinen aiheutti kaikkina muina 364 päivänä vuodesta vaikka onnellinen toisen puolesta olikin. Jos on jo raskaana, niin miksi niistä kaikista raskauden n. 280 päivästä, juuri aprillipäivä on paras aika julkaista tieto? Laitoin someen muistutteluja siitä että elkee nyt perkele pilailko vakavalla asialla ja sitten löin päätäni seinään, kun aktiivisin tykkääjä julkaisi raskautensa aprillipäivänä. Duh.

Erittäin usein tuntuu turhauttavalta edes yrittää levittää tietoutta siitä kuinka yleistä tahaton lapsettomuus on, kun vuodesta toiseen lapsia " vaan tehdään" ja jos mainitset, ettei se ihan niin mene, niin "otetaan lapsettomuuskortti esille". Valitettavasti vilauttelen "tätä korttia" sitä useammin, mitä useammin joku päättää kertoa, miten lapsia tulee kun lakkaa stressaamasta, harrastaa seksiä jokapäivä/jokatoinen päivä/ovulaation aikaan viikon/päällään seisoen/pidättäen hengitystä/koiran hankkimalla/adoption aloittaessa/lakkaa yrittämästä saada lasta (miten?). Kyllä minä niin mieleni pahoitan ja heittelen ihmisiä (napalmilla eiku) naamapalmuilla.

Jotta ei nyt menisi ihan avautumiseksi, niin viimekuussa hankittiin vihdoin turvakaukalo. Pyöriteltiin todella pitkään parin vaihtoehdon välillä, vaikka olevinaan paljoa ei kaukalolta vaadittu. Meillä ei ole omaa autoa, joten kaukalon pitää sopia erilaisiin autoihin ja olla mahdollisimman turvallinen lapselle. Selailtiin turvaistuintestejä ja nettikauppoja ja päädyttiin turvallisuuden perusteella hankkimaan Besafe iZi Go Modular i-Size uutena. Bonuksena: Kaukalolla on erittäin pieni kemikaalikuorma, väärinasennus lähes mahdotonta, jos osaa hahmottaa kuvia sekä kaukalo on kuitenkin suht kevyt käsiteltävä. Eli minäkin keskittymisvaikeuksineni osaan käyttää tuon kaukalon ominaisuuksia. Jes!

Koitan kirjoitella taas tässä lähiaikoina, ettei tule kamalasti kirittävää :)

- Spukka ja Pööpötin 35+3 :o

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Vauvakamapostaus!

Hankinnat.. Niitähän löytyy :D Ensimmäiset vauvanvaatteet on hankittu jo muutama vuosi ennen plussaa. Hattu, parit sukat ja muutama body eksyi kaappiini erään Ruotsin risteilyn jälkeen vuonna 2013. Joitain omia lapsuusajan leluja ja kirjoja olen varastoinut jo siitä lähtien, kun muutin pois kotoa lähes kymmenen vuotta sitten. Olen aina halunnut olla äiti, joten miksipä ei saisi olla varovaisen optimistinen?

Tästä tulee kyllä erittäin kuvapitoinen postaus, mikä ei ole yhtään tapaistani, mutta what the hell. Olen jo pessyt ja lipastoinut lähes kaikki hankinnat, sillä en jotenkin osaa olla rauhassa, jos tiedän, että vaatteita ja tavaroita on säilötty ja ne ovat olleet jonkun toisen kotona. On siis pakko saada pestyä kaikki omalla pesuaineella ja laittaa omaan järjestykseensä. Olen hankkinut uutena ehkä kahden käden sormilla laskettavan määrän tavaraa, sillä uskon (ja tiedän) että käytettynäkin voi löytää lähes uudenveroisia tavaroita. Vauvavuosi on kuitenkin lyhyt ja ylimääräistä rahaa ei taida olla nykyään kellään, joten en halua käyttää pikkulapsiaikaa siihen, että murehtisin rahan takia enemmän kuin on pakko. Meillä on vaatteita pääpiirteittäin koko ensimmäiseksi vuodeksi. Pyjamia sekä ihan pienimpiä vaatteita vielä puuttuu jonkin verran. Päätettyämme Päätettyäni siitä, että aiomme hoitaa vaippapolitiikan kestoilemalla, rahahuolet pienenivät lähes olemattomiin. Tuntuisi oudolta käyttää vauvalla kertsijuttuja, kun en niitä suosi itsekään, joten kestoilun valinta oli jopa jollain lailla itsestäänselvyys.

Raskausajan ensimmäiset hankinnat olivat rv 6+6 varhaisraskauden ultraäänen jälkeen tehdyltä kirpparikierrokselta. Kassillinen uusia ja lähes uudenveroisia vaatteita löytyi seitsemällä eurolla! Lupasin itselleni, etten innostu kymmentä euroa enempää, jos vaikka käykin huonosti. Samoihin aikoihin sain isot kasat äitiysvaatteita kavereilta, ja varsinkin nyt talvella olen ollut todella kiitollinen, ettei ole tarvinnut lähteä nakkisiltaan tuonne pakkaseen. Omat farkut eivät nimittäin menneet enää rv 7-8 jälkeen jalkaan turvotuksen takia!

Niskaturvokeultran jälkeen tuli sopivasti veronpalautukset ja black friday, joten ajattelin, että onhan vauvan mukava jotain uuttakin saada. Aluksi olin sitä mieltä, etten osallistu koko kulutusjuhlaan, mutta koska kyseessä ei ollut mikään kertakäyttöhankinta vaan tarkoitus on hankkia jotain pitkäikäistä, löysin itseni Royal Kestojen verkkosivuilta ihailemasta Pilvi-kestovaippojen ihania kuoseja.
N. viikko tilauksesta, meille kotiutui kolme suloista Pilvi-one size kestovaippaa, muutamat nopeat ja hitaat imut, harsoja sekä über ihania kosteussulullisia kestoliivinsuojia.
Muistaakseni rv 14 kävimme Lastentarvikkeessa tutkailemassa millainen suo on "oikeiden" vaunujen löytäminen. Olin suunnitellut, että meille tulisi Brion (nykyinen Britax) vaunut. Ennen tutkimusmatkalle menoamme teimme listan ominaisuuksista joita tarvitsemme vaunuilta. Jouduin kuoppaamaan haaveeni Britaxeista, sillä malli, joka muuten olisi istunut täysin tarpeisiimme, olisi ollut aivan liian massiivinen julkisissa matkustukseen. Koeajoimme varmaan kaikkia vaunuja, mitkä liikkeestä löytyivät. Meille sopivimmat kaikilta ominaisuuksiltaan olivatkin lopulta Emmaljungan Super Nitrot. Tähän tietoon tyytyväisinä lähdimme kotia kohti.
Bussissa mies selaili Toria ja itse googlettelin silmä kovana kokemuksia vaunuista, kun miehen silmiin osui ilmoitus vm. 2014 Super Nitroista, jotka sattuivat olemaan kaupan vanhassa kotikaupungissamme. Niin siinä sitten kävi, että samana viikonloppuna meille kotiutuivat rakkaudella kohdellut Emmaljungan Super Nitro rattaat irroitettavalla vaunukopalla sekä hoitolaukku. Käytönjälkeä vaunuista löytyy oikeastaan vain renkaista ja säilytystilasta sekä lisäksi tuo kuvassakin näkyvä (poistettava) liimajälki :)

Vaunut odottelemassa vauvaa, heijastimia ja tuunausta :)

Iiiiiiiiso kasa kestovaippoja kotiutui meille tammikuussa, kun vähän vahingossa osui yhteen kahden ihmiset tarpeet: Toisella luopua vaippakauden vaipoista ja toisella tarve vaipoille. Valehtelematta taidetaan pärjätä koko vaipatuskausi näillä vaipoilla mitä nyt omistetaan. Vaikuttaa kyllä vähän siltä, että kuosirakkaus saattaa vaikuttaa vielä meidän vaippamäärään :D
Ison paketin lisäksi olen saanut kestovaippoja lahjoituksena sekä parit villavaippahousut postikulujen hintaan. Hups!
Kestovaipat säilyttävät myös myyntiarvonsa hyvin, jos niistä pitää hyvin huolta. Jos joku vaippa ei käykään, no worries! Vaippa voi käydä myöhemmin tai omalle vauvalle epäsopivat vaipat saa myytyä hyvinkin helposti eteenpäin :) Jokainen peppu on erilainen.

Kuosirakkautta parhaimmillaan <3 Söpöt TSI-sisävaipat päälimmäisenä edustamassa :)

Uutena hankittiin hoitolipasto. Kissan takia avoin hoitopöytä jäi oikeastaan heti pois laskuista, joten kiinnitin huomioni sittemmin vain lipastoihin. Ikean Hemnes-lipasto kävi tarpeisiimme hyvin, eikä romuttanut budjettiamme. Ajattelin, että hoitoalustan olisi saanut poikittain liapston päälle, mutta emme löytäneet lipastoa, mikä olisi ollut tarpeeksi syvä, jotta sen päälle olisi saanut hoitoalustan pysymään nätisti. Hoitoalusta on kuitekin usein n.50cm leveä ja vaikka esimerkiksi Hemnesin kriittisissä tiedoissa kerrotaan lipaston syvyyden olevan 50cm, jokaisen liikkeessä esillä olleen syvyydestä, sekä meille kotiutuneesta yksilöstä puuttui sentti. Voin kertoa, että oli hermoromahdus lähellä. Hemnes-lipastoon on joskus ollut myynnissä myös hoitotaso, mutta enää se ei ole valikoimissa. Harmi, sillä Ikean omat hoitopöydät olivat joko kiikkeriä tai niihin ei saanut turvallisesti käden ulottuville niitä tavaroita, joita ajattelin tarvitsevani. Lähes kaikissa malleissa hoitotaso blokkaa ulottuvuuden alla olevaan säilytystilaan, jolloin sinne on pakko ns. sukeltaa alle. En uskaltanut hankkia sellaista meille. :/

Onneksi tuleva ukki on kätevä käsistään ja lupasi tehdä meille lipastoon sopivan hoitotason :) Suunnitelmana on laittaa hoitotasosta tulevat "ylimääräiset" sentit lipaston takapuolelle, jotta pääsy laatikoille ei esty ja lisäksi lipaston taakse saa lisää säilytystilaa.

Hoitolipaston esittelyä. Hoitoalusta ja riepu Jollyroomista. Ihaa-taulu omasta pikku stäshistäni ja toinen taulu miehen peruja.
Kuvat otettu ennen uusinta mylläystä, kun tavarat vielä etsivät luonnollisesti paikkaansa.

Kissa tutustumassa vauvan vaatelaatikkoon, josta pienimmät vaatteet jo odottelevat käyttäjäänsä saapuvaksi.
 
Osa isommista vaatteista ja vaipoista miehen vanhassa pinnasängyssä odottelemassa pääsyä oikeaan säilytyspaikkaansa ennen käyttöönpääsyä :) Vasemmalta pilkistää myös miehen valitsema suloinen mobile <3

Jos näistä kuvista voi jotain päätellä, niin meidän makuuhuone on tällä hetkellä hallitun kaaoksen vallassa. Huonekalut vaihtavat paikkaa ja vaatteet ja vaipat seilaavat milloin missäkin. Kunhan pieni keväällä kotiutuu, tulee varmaan vielä uusi postaus näistä kamppeista.

- Spukka ja Pallo-Masi 24+4 <3


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Liikkeet ja tunteet

Anteeksi päivityslaiskuuteni, mutta olen ollut niin hämilläni koko tämän raskauden kanssa, että olen lähinnä nukkunut, ihmetellyt ja ottanut kuvia tuosta vatsasta. Blogi on ollut mielessäni päivittäin, mutta jotenkin tuntuu hankalalta pukea näitä tunteita sanoiksi.

Raskaus on ylittänyt puolivälin ja vatsa on alkanut näkymään. Jostain syystä minusta silti tuntuu, etten olisi tarpeeksi "raskaana" ollakseni oikeasti raskaana. Tunteet pyörivät pitkin pitäjiä. Olen tavallaan jakaantunut kahtia. Toinen puoli minusta laittelee lipastoa hoitopöydäksi, kokoaa pinnasängyn, ostaa ammeen ja hamstraa niitä pienen pieniä vaatekappaleita mistä saa. Silittelee vatsaa samalla höpötellen, sekä filmaa kovimmat kamikazemöyrinnät puhelimen muistitikulle. Toinen puoli taas tuijottaa koottua pinnasänkyä kauhuissaan ja nieleskelee entä jos jotain tapaahtukin -itkua, on huolissaan omasta osaamisestaan toimia äitinä ja möyrintöjen ja potkujen tullessa ajattelee kauhuissaan, että siellä mahassahan on oikeasti joku. Liekö tämä kaikki on kuitenkin ihan normaalia raskauden aikaista tunnehöyryilyä.

Raskausviikolla 17 tehty varhainen rakenneultra kesti pitkään ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten lapsivesipunktiota ei tehty. Edelleen sieltä vai yksi napavaltimo löytyi, kuten niskaturvotusultrassakin. Melkein parin tunnin makailun jälkeen minulle tuli kipukohtaus, mikä alkoi rinnasta ja heijastui siitä selkään. Saimme samantien lähetteen ylävatsan ultraääneen, jossa katsottiin munuaisten ja sappirakon(?) tilanne. Olimme kaikenkaikkiaan nelisen tuntia sairaalassa, mistä ajasta puolet vain odottelimme, että paastotunnit tulisivat täyteen, jotta ylävatsan ultraääni pystyttiin tekemään. Kun lopulta pääsin puhtain paperein pois sairaalasta, olin niin huonossa kunnossa, että skippasin koulupäivän ja menimme Raxiin syömään. Pitikin sitten samana iltana tehdä pienet selkäjumpat, jotta saisi noita kropan jännitystiloja hieman avattua ja nytpä niitä kipuja ei ole sitten ollutkaan.

Olin siinä uskossa, että tunnen ensimmäiset liikkeet ehkä viikolla 24, jos silloinkaan, mutta samalla viikolla varhaisen ru:n kanssa tuntuivatkin sitten ensimmäiset liikkeet! Meillä oli siivouspäivä ja pitkään huhkittuani piti hetkeksi saada jalat oikaistua sohvalle. Säikähdin suoraan sanottuna ihan saatanasti. Liike tuntui lähinnä sähköiskulta ja olin jo valmiina soittamassa naisten akuuttiin, että mikä on vikana. Sain hieman hillittyä itseäni ja kysyin asiaa kuitenkin tutusta odotusryhmästä, missä kaikki vakuuttelivat niiden olevan vain vauvan liikkeitä. Seuraavan viikon samanlaiset tuntemukset jatkuivat, kunnes rv 17+6 liikkeet tuntuivat jo kädelle saakka ja viikon päästä siitä, niitä alkoi bongaamaan jo vatsan ulkopuoleltakin katsottuna. Liikkeet ovat kokoajan vahvistuneet ja ne ovat tuoneet omanlaistansa toivoa tämän raskauden jatkumiseen sekä helpottaneet mahdollisia hermoromahduksia. Muutaman kerran tyyppi on ollut kuitenkin niin aktiivinen, ettei nukkumisesta ole tullut oikein mitään. Ilmeisesti zumbatreeneissä on ollut vapaata vain yön tunteina.. Alkaneet liitoskivut eivät näitä zumbatreenejä myöskään kovin suopeasti ole katselleet.

Maanantaina rv 20+2 meillä oli virallinen rakenneultra. Käytiin saman hommat läpi kuin varhaisessa rakenneultrassa, mutta käynti ei kestänyt läheskään niin pitkään. Ultraaja ei nähnyt tälläkään kertaa tarvetta lapsivesipunktiolle. Jes! Sain myös ensimmäisen ajan synnytyspelkopolille tähän tammikuun loppuun.

Jostain syystä aina ennen ultraamista jännitän niin että tärisyttää. Edelleen tulee pohdittua, että onko siellä mahassa ketään, vaikka liikkeet tuntuvatkin päivittäin. Ihan kun tässä yli puolen välin sieltä toinen jotenkin mystisesti "katoaisi" mihinkään. :D Jännitys onneksi häipyy sen siliän tien, kun tyypin takamus ilmestyy näytölle että "he-hei, täällä ollaan!".

Onko teillä toiveita mistä haluaisitte minun kirjoittavan? :)

- Spukka & Pikku-Popo 21+1