Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.