torstai 28. maaliskuuta 2019

Kiitos

Hei kaikki lukijat ja matkallani varjelleet!

Olettekin varmaan huomanneet, että blogi on ollut pidemmän aikaa aika hiljainen. Siihen on ihan ymmärrettävä syy: Olen pitänyt blogia ennen kaikkea alustana purkaa ja jakaa lapsettomuuden kokemusta.

Sain hartaasti toivomani lapsen, enkä tiedä uskallanko ihan realistisesti edes unelmoida toisesta lapsesta, joten lapsettomuuden arvet eivät enää aktiivisesti punoita, vaan ovat muovautuneet ja haalenneet sitä mukaa, kun olen kasvanut tähän äitiyteen, joka yllättää edelleen joka päivä.

Täällä elellään tiiviisti ruuhkavuosia.

Nyt on aika keskittyä tähän olemassaolevaan perheeseen ja siihen, miten olla vahvempi ilman että unohtaa olevansa hauras ja hyväksyä itsensä ja kokemuksensa sekä ennen kaikkea keskeneräisyytensä.

Kiitos, että olitte osana tätä koko elämäni mullistanutta matkaa.

Olen ikuisesti kiitollinen kaikista näiden vuosien aikana tulleista kommenteista, tekstareista, puheluista, lenkkiseurasta, haleista, ymmärryksestä sekä vertaistuesta. ❤️

Terveisin, Annika Spukka

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Alamäki - ylämäki - tasainen

Paljon on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Olen saanut tunteeni hallintaan. Mietin jopa, että liekö tuo edellinen alamäki johtui ADHD-lääkkeen aloittamisesta, kun palikat etsivät vielä paikkojaan. Opin sanoittamaan ajatuksiani selkeämmin. Olo on taas paljon kevyempi ja päätin hakea töihinkin.

Poitsu kasvaa ja kehittyy ihan silmissä. Näyttää aivan isältään, mutta jutut on samalaisia kuin äidillä. Meillä nauretaan paljon, mutta meillä myös kiukutellaan. Maito tarjotaan väärästä kupista, eikä haluttaisi mennä pytylle vaikka on kamala vessahätä. Vaippaa haettaessa pissataan vaatehuoneen lattialle ja juostaan karkuun. Kiipeillään ja tasapainoitellaan.

Puhetta tulee vaikka millä mitalla, mutta suomea vasta muutama sana (isssiiiii, kankka ja eijeijei). Meillä tosin osataan viittoa mm. kiitos ja lisää ja syödään suht siististi haarukan lisäksi lusikalla. Jes!

Kakkahommista:
Poitsun kanssa on vessailtu 4,5kk iästä lähtien. Ollaan koitettu tarjota pottaa ja supistajaa, mutta ei suostu niissä istumaan. Neuvolasta sanottiin, että ei tarvitse opetella, jos lapsi ei siihen halua, kun pytyllä kuitenkin käy. Vietiin pottajutut nyt pois vessasta pölyyntymästä ja varastoon. Välillä oli lähes puolen vuoden jakso pytyltä kieltäytymistä, kunnes uusi herkkyyskausi alkoi.
Nyt voisi oikeastaan sanoa, että meillä ollaan kakkakuivia, sillä vahinkoa (eli en ole tajunnut viedä ajoissa vessaan) ei tapahdu enää edes viikottain. 99% kakoista päätyy pyttyyn. Wohoo! Vaipattomuus täältä tullaan!

Kun oma lääkitys saatiin kohdalleen ja sain vedettyä pääni pois perseestäni, saatiin myös kontaktia ulkomaailmaan. Poitsulla on ollut jo parit leikkitreffit ja aloitettiin viimeviikolla uusi harrastus. Huomaa miten toinen nauttii kun saa mennä, tutkia ja peuhata ja miten ylpeä on itsestään kun saa tehdä omia juttujaan. Niin ja on äidilläkin ollut mukavaa. Poitsusta on kuoriutunut myös erinomaisen mukava matkustuskumppani. <3

Kaikista suurin arjen helpotus oli, kun opeteltiin nukkumaan päiväunet omassa sängyssä. Tai ylipäätään jossain sängyssä ja sisätiloissa. Olen uskaltanut itsekin levätä.