Rakas Stella

Itkettää. Hetki sitten luin, että Stellan Marja Tahvanainen on kuollut.

Kymmenen vuotta sitten maaliskuun kolmas päivä, menin raskaudenkeskeytykseen. Olin 15-vuotias. Sen jälkeen elämä meni enemmän ja vähemmän päin helvettiä. Koitin painaa asiaa villaisella ja olla kuin ei mitään olisi ollutkaan, mutta samalla en oikein syönyt, en nukkunut, enkä käynyt koulussa. Lopulta kävi niin että lähinnä nukuin tai join alkoholia ja pyörin milloin missäkin. Millään ei tuntunut olevan väliä, eikä varmaan ollutkaan. Halusin samaan aikaan olla elossa ja kuolla. Lakata olemasta ja olla tuntematta mitään.

Muistan aina, kun juttelin siskon kanssa mesessä ja hän koitti parhaansa mukaan olla tukena ja linkitti minulle Stellan kappaleen Kuuntelija. Se sai aina hetkeksi jatkamaan, kun oli joku kuka oikeasti osoittaa että välittää ja haluaa tietää onko kaikki ihan okei, eikä kysele kuulumisia vain kertoakseen viimeisimmät mehevät jutut pitkin kyliä ja naureskella miten jollain menee niin huonosti.

Viimeisellä lääkärikäynnillä ennen keskeytystä näin ultrakuvan, mikä syöpyi verkkokalvoilleni. Muistan edelleen miten vauvanalku siinä köllötti, vaikka poitsun kanssa jouduttiinkin ravaamaan usein ultrassa ja olen nähnyt monia kuvia sen jälkeen. Kotona kuuntelin Stellaa ja piirsin ultrakuvasta kuvan, jonka yläpuolelle kirjoitin sanat "Kestänkö kaiken sen mitä vaaditaan?" Ajattelin, että olisin ottanut siitä tatuoinnin, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Piirros on kuitenkin edelleen tallessa.

Kun itsetunto ja omanarvontunto oli pohjalukemissa, Korkokengät koitti liinoihin kääriä, parantaa.

Masennuskauden ollessa pahimmillaan, usein joko kuuntelen Stellaa, tai luen kappaleiden sanoja ja pääsen aina hetken taas eteenpäin. Kuulin Stellaa ensimmäisen kerran vuonna 2005 Aamunkuiskauksen muodossa koulun aamunavauksessa. Lapsettomuuskriisin aikana Hipaisun päässä antoi voimaa, että ehkä vielä on meidänkin vuoro. Meidän häissä bändi ei vetänyt Stellaa, koska tabulatuureja ei löytynyt, mutta muutama kappale soi tietokoneelta. Häävuoden joulukuussa käytiin häämatkalla Tukholmassa ja laivalla lauloin Häävalssin karaokessa. Lauloin poitsulle Stellaa ensimmäisen kerran, kun hän oli parin viikon ikäinen, eikä laulamisesta meinannut tulla mitään, kun itku otti vallan lähes jokakerta.

Stella on näytellyt erittäin suurta osaa siinä, että minä olen täällä edelleen. Elän, hengitän ja olen toiveikas ja ehkä vähemmän peloissani. Aikaa sitten rikkirevitty ja epäkunnossa, mutta varaosin korjattuna. Menen läpi hangen ja roudan. Itseni ja perheeni takia, sekä tietysti hyvittääkseni Stellalle sen, mitä se on antanut minulle.

Kiitos Stella ja lepää rauhassa Marja Tahvanainen ❤

Haluan lukittautua jonnekin ja olla yksin

En olisi jaksanut nousta sängystä mutta oli pakko. Kaikki ahdistaa. Olen pahoillani lapseni puolesta, koska olen tällainen. Olen surullinen, että hän joutuu katsomaan itkevää äitiä. Väsynyttä, ahdistunutta ja surkeaa äitiä. Kukaan ei ymmärrä ahdistustani tai ajatuksiani ja yhteisistä ongelmista on tullut minun ongelmiani, koska en osaa käsitellä asioita tai koska haluan ja yritän käsitellä asioita. En ole pian kymmeneen kuukauteen oikeastaan ollut tuntia pitempää aikaa täysin yksin. Kaipaan yksinoloa ja sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti läsnä ja sitä ettei kukaan ole iholla. Kaikki kosketus ahdistaa, koska en tunne olevani omassa nahassani. Ihoni ei tunnu omaltani. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen, enkä tiedä kuinka voisin aloittaa etsinnät. Anteeksi että haluan hengittää.

Liikaa liikkuvia osia

Taas on vierähtänyt miljoona vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Täällä elellään vauva-arkea. Vaihdetaan vaippaa, syötetään, leikitään, tanssitaan ja lauleskellaan. Nähdään mamma- ja vauvakamuja. Koitetaan selvitä arjessa, jossa perheen toinen vanhempi opiskelee. Ollaan äiti ja isä.

Minulla menee kaikki energia lapsen kanssa. Voin valita, käynkö kaupungilla tai ulkona vai pidänkö kodin siistinä, vaatteet ja astiat pestynä ja lapsen lisäksi muistaisin syöttää myös itseni.

Olen yrittänyt tsempata koulujutuissa ja kysellä mitä kuuluu, onko juotu vettä ja muistettu syödä. En kuitenkaan kysy sitä tarpeeksi? Vietän paljon aikaa puhelimella, koska tukiverkostoni on puhelimen päässä. Ei minulla kyllä energia riitä jokapäiväiseen treffailuun, eikä jokapäivä löytyisi seuraakaan, joten se siitä sosiaalisuudesta. Ajattelin kuitenkin pitää vaikka kuukauden tauon Facebookista (kuten vuonna 2015). Voisin luopua kuukaudeksi vaikka koko internetistä, ellei se tarkottaisi sitä, että yhteys tukiverkkoon katkeaisi.

Lapsen kanssa ei mitään ihmeitä, tässähän tämä. Olen onnellinen, että poitsu on meidän elämässä, vaikka nyt tehdäänkin hampaita ihan urakalla ja huudetaan, eikä vierestä saa poistua 1,5 metriä kauemmaksi. Unikoulukin on menossa.

Silti. Kaikki vaan vituttaa. Elämä on ihan paskaa. Olen ihan väsyksissä kaikesta ja silti saan ymmärtää, että en tee ja ole tarpeeksi. Unohtelen asioita, koska pelkästään lapsessa on sata ja kymmenen muistettavaa asiaa. Syön yleensä aamupalan klo 13 ja 17 välillä, odotan että lapsi saadaan nukkumaan, jotta pääsen istumaan ilman että sylissä on joku tai jotain pitää vahtia. En jaksa puhua. Kun pääsen aikuiseen seuraan, niin tekee mieli vain kirkua ja itkeä. Ei kotona kehtaa, etten siirrä stressiä toiselle enää enempää.

Kävin lääkärillä adhd-asioissa ja sain syyttävään sävyyn kommenttia, miksen ole lääkityksellä. Eihän se maksa kuukaudelta kuin 110 euroa. Siis anteeksi, mutta minä mietin tarkkaan astmalääkkeidenkin kanssa, että miten voin ottaa ne, jotta riittävät siihen saakka kunnes tulee taas rahaa (30€+9€, jos nyt kiinostaa). Pian olisi aika siirtyä kotihoidontuelle ja tulot putoavat vielä parisataa, mutta ei hätää, ennenkin on selvitty. Saan ilmeisesti apua rahatilanteen selvittämiseen, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä. Olen jatkuvasti karsinut menoja ja pitänyt nyt muutaman vuoden budjettia, minkä käyn läpi 1-2 kertaa kuukaudessa. Tällähetkellä ainoa "huvitus" on Netflix, ja sitäkin maksan vain jokatoinen kuukausi. Seuraava karsittava asia onkin omat vakuutukseni, ihan vaan siksi, jotta saadaan maksettua pakolliset menot. Joululahjoja hankin pitkin syksyä ja viimeiset hetki sitten alennuksista veronpalautuksilla.

Olen puun ja kuoren välissä. Jos kotihoidontuella ei pärjää, on lähdettävä jatkamaan ammatillista uudelleenkouluttautumista. Sitä ennen on saatava yhteys endokrinologille, aloitettava POTSin lääkitys (30€/kk) ja uusittava lääkärinlausunnot (tähän polimaksujen summa), selvitettävä minne pojan saa hoitoon, paljon se maksaa, miten sinne kuljetaan, miten ruokailut järjestyvät ja onnistuuko kestovaippailu. Entä varaulkovaatetus sitten.. Rahaa, rahaa, olematonta rahaa jakelen ympäriinsä.

Oon vaan niin vitun poikki. Ollaan lapsiperhetyöryhmässä ja oon vissiin ainut kenen mielestä siellä kannattaa käydä. Juoksentelen virastoissa viikon verran kuukaudesta. En jaksa ajatella enkä välittää. Lukittaudun lapsen kanssa tänne kotiin ja itken silmät päästäni. Oon ruma, mutta hyödytön paska. Kiitos kun jaksoit lukea.

Virallinen NT-ultra

 Mitä tapahtui blogitauon aikana: Toinen osa.

Viikolla 12+ tuntui siltä kuin olisi(mme) saaneet pitkästä aikaa taas hengittää. Virallinen niskaturvotusultraääni oli heti alkuviikosta terveyskeskuksessa.

Hetken odottelun jälkeen hoitaja otti meidät vastaan. Ultraääni tehtiin vatsan päältä ja huvittuneena summailin miten outoa on olla ultrattavana housut jalassa, sillä olinhan joutunut viimeiset pari vuotta lähes automaattisesti riisumaan housuni vastaanotolle tullessa. Ei sillä.. Oli ihan mukavaa vaihtelua :D

Eloisa tyyppi saatiin nopeasti hyvin näkyviin ja niskaturvotus oli lähes tiessään! Virallisen niskaturvotuksen mitattiin olevan 1,2mm eli normaali. Huokaistiin helpotuksesta ja itkukin pääsi. Olin ollut niin huolissani, etten ollut sitä itse edes tajunnutkaan.

Kerrottiin ultraavale hoitajalle edellinen ultratarinamme, mikä aiheutti kovasti ihmetystä. Oliko viimeksi varmasti mittailtu niskaturvotusta eikä esimerkiksi vahingossa vaikka sikiöpussia? Yksityisellä otetut ultrakuvat kuitenkin lähetettiin polille, jossa olisi vielä saman viikon lopulla toinen nt-ultra, joten tähänkin saisimme vastauksen.

Emme jääneet asiaa sen enempää terveyskeskuksella spekuloimaan, vaikka mieleni teki kirota se yksityisellä ollut ultraajalääkäri maanrakoon ja läiskiä itseäni avareilla naamaan siitä, että sinne koko ylimääräiseen ultraan oli ihan PAKKO päästä.

Näitä kuitenkin sattuu, mutta ohjeeni teille muille hätähousuille: Odottakaa niitä virallisia ultria, niin voitte säilyä edes hetken sydänsuruilta ja vaan keskittyä siihen odotukseen ja pesänrakenteluun. Nyt on kamala homma kiriä sitä muutamaan viikkoa "tuhlattua" aikaa takaisin ja saada taas aivot siihen pinkit lasit-moodiin. Koulukin kärsi, sillä keskittymiseni tunneilla oli onnetonta osin huonovointisuuden, mutta osin myös turvotuksen syiden pohtimisen takia.

Kasaan kurottu

Olen helvetin monta kertaa tehny itselleni selväksi, että tehdessäni abortin vuonna 2008, se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa oikea ratkaisu, vaikka se musersi minut lähes täydellisesti.

Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?

En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus-  ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.

Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.

Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.

Lapsettomien lauantain runoilut

Tänään on lapsettomien lauantai. Tätä lapsettomien omaa päivää vietetään tänävuonna 23. kerran. Tämä on minulle kolmas vuosi tahattomasti lapsettomana ja toinen vuosi, jolloin vietän lapsettomien lauantaita.

Viimevuonna mietin, kuinka sitä lapsettomien lauantaita oikein vietetään ja maalailin mielessäni kuvia äitiydestä. Maalaamani kuvat ovat jo haalistuneet, lähes värinsä menettäneet, mutta ainakin tiedän kuinka vietän lapsettomien lauantaita tällä kertaa.
Aion osallistua Tyhjän sylin messuun!

En kuulu kirkkoon, enkä usko minkään sortin jumaliin, mutta toivon saavani tilaisuudesta  lohtua. Saan tilan ja ajan surra menetettyä, sekä vielä olemassa olematonta lasta. Saan hetken, jossa näyttää sieluni muruset ja jakaa tämän kaiken läheiseni kanssa. Jännittää pikkuisen.

Tähän loppuun tein teille lapsettomien lauantain kunniaksi runon, minkä sain aikaan kun vain ajattelin tulevaa tiistaita ja äidinkielen kurssille suoritettavan runoanalyysin deadlinea. Olkoon tämä samalla pahoitteluni suht pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta, josta kerron lisää myöhemmin.

Joko teille tulee lapsia

Tyhjä syli, lyijyn raskas,
menee sinne minne minäkin.
Painoa laskea en voi alas,
sinne katoaisin itsekin.

Yhtä ja samaa minä ja maha,
vuodesta toiseen muuttumattomana.
Saan raskausarpia vaan en lapsia,
hormoneja täytyy tuhansia napsia.

Joku kysyy: "Joko teille tulee lapsia?"
ja mielessäni hiljaa toivon kysyjälle pukamia,
en saksia.

MIELEKÄSTÄ LAPSETTOMIEN LAUANTAITA KAIKILLE!

Terkuin,
#yksiviidestä :-*

Entä ensivuonna?

Tällasta tänään heti aamusta. Ei silti auta nyt muu, kun odotella vielä se negatiivinen verikokeen vastaus. En jaksaisi enää olla rikki. Henkisesti tässä odotellaan uuden kierron alkua ja seuraavaa inseminaatiota. Tämän myötä tämä vuosi on kuitenkin taputeltu. Meille ei synny vauvaa myöskään vuonna 2016.

*Verikoe meni kuten arveltu oli: hCG alle 1 - ei raskaana.*

Kun aalto...

Taas kerran plussa-aalto vyöryi tsunamin lailla niin palstoilla kuin blogeissa.
Taas kerran minä teen liudan negatiivisia testejä ja tuijotan niitä päivästä toiseen, _jos_ sattuisi se toinen viiva ilmestymään edes yhteen.

Kuva Googlesta.

Itkettää ja vituttaa jo nyt, vaikka vasta huomenna on hCG-verikoe. En vain tahtoisi kuulla ääneen sitä jopa säälivää "testitulos on negatiivinen" lausetta. Voisipa joku muu kuulla ja käsitellä sen minun puolestani. Kuulla kaikki ne epätoivoiset ajatukset, joilla itseäni soimaan kun ei taaskaan tärpännyt. Joku muu voisi lähteä puolestani sukuloimaan pääsiäislomaksi, jotta minä voisin kissan kanssa rauhassa lukittautua vessaan sekä koittaa huutaa tämän kivun pois.

Miten helvetissä kävi näin? Mihin saakka meidän polku vie? Jos saan itse sanoa, niin on kyllä helvetin paska polku. Nousseita juuria ja liukumiinamutaa pullollaan. Välillä harmittaa, että tästä meidän polulta on hyvät näkymät rannalle. Edes silmien sulkeminen ei estä sitä suhinaa, mikä kuuluu kun aalto seuraa toistaan. Päätyykö meidän polku koskaan tuonne rantaan? Kerääkö aalto meidät sieltä mukaansa?

SE

Follikkeliultra numero en edes tiedä mones oli tänään. Oikeassa munasarjassa majailee järjetön määrä pikkufolleja ja vasemmasta löytyi parin pikkufollin lisäksi 19mm kokoinen johtofolli.

Kuva giftivf.com

Toiveet ovat korkealla, jospa tuossa olisikin SE solu, minkä sisälle SE siittiö tekisi kodin. Yhdessä niistä tulisi SE alkio, josta meille muotoutuisi lopulta lapsi. Sen verran uskallan paljastaa, että tällä viikolla tyypit laitetaan matkaan. Meidän ensimmäinen inseminaatiohoito on ihan tässä käsillä! Intopinkeänä odotan. Tämä on niin jännittävää!

Miten röntgenhoitaja kirjoitetaan?

Jos uskoisin jumalaan kiittäisin häntä siitä, että päädyttiin muuttamaan viimevuonna toiseen kaupunkiin.

Minulla oli aamulla kauan pelätty aika ammatinvalintapsykologin juttusille. Tapaaminen oli pelätty siksi, että aiemmin saamani ohjeet olivat luokkaa "no eipä tässä mitään, hyvin oot miettinyt asiat" ja sitten heihei. Mutta niin toisin on täällä! Valmistauduin tapaamiseen tekemällä AVO-testin (mikä mielestäni kaipaa päivitystä).

Vastassa oli tomeran tuntuinen nainen, ketä selvästi kiinnosti selvittää potentiaaliani niin opiskelun kuin työkin saralta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että minua tahdotaan auttaa löytämään omat polkuni! Kävimme läpi koulutusmahdollisuuksia ja otimme yhteyttä opiskelupaikkaan saadaksemme lisätietoa koulutusten valintakoetilaisuuksista.

Ensimmäistä kertaa minua rohkaistaan käyttämään ADHD-diagnoosiani saadakseni samanlaiset mahdollisuudet päästä kouluttautumaan mikä muillakin on!

Sain kiitosta positiivisesta tsempistäni vaikka on kaikenlaista emotionaalistakin haastetta ollut enemmän ja vähemmän. Niin paljon oli asiaa, että varattiin vielä uusi tapaaminenkin! Harvemmin sitä hymy korvissa ja sydän toivoa täynnä kävelee ulos työkkäristä.

Hetkinen - elämä jatkuu hetkisen päästä

Olipa kerran päivä, jolloin treeneissä meinasi taju lähteä. Siis en voi käsittää!

Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista, että päivittäiset huimaukset ja näkökentän kavenemiset ja voimattomuus ilmenesivät vain kotioloissa tai vähintäänkin sellaisessa paikassa ja ajassa, että saisin pitää itsellisyyteni. Työttömänä päivät kuluvat useimmiten neljän seinän sisällä, joten en tahtoisi tämän vaikuttavan siihen vähään, mitä uskallan kodin ulkopuolella harrastaa.

En lainkaan pidä siitä, että joudun istumaan kentän laidalla, kun kaikki ympärillä hämärtyy tai joudun jäämään kotiin, koska pää tuntuu painavan tonneja. Ja ainoa asia mihin pystyy, on tuijottaa tyhmänä eteensä tai puristaa silmät tiukasti kiinni. Ei auta muu kuin painaa pää käsiin. Vituttaa ja hävettää kun ei pysty. Menee hyvin siihen asti kunnes ei enää menekään. Sitten ei todellakaan mene mikään.

Haluaisin lähteä ulos ilman astmalääkettäni ja heittää parin kilometrin lenkin ilman yhtäkään hönkäystä. Tahtoisin elää viikon ilman yhtään ainutta tablettia tai sumutetta. Matkustaa ilman reseptejä ja alkuperäispakkauksia ja jättää lääkkeiden hinnat pois kuukausibudjetista. Ennenkaikkea tahtoisin unohtaa lääkärit ja jännityksen mikä vallitsee määrättyinä soittopäivinä: Onko puhelimessa virtaa, entä muistiinpanovälineet valmiina? Entä jos lääkäri ei soitakkaan? Mitä jos en kuule puhelinta? Uskallanko esittää väliin kysymyksiä ja minkähän kokoinen lasku tästäkin tulee?

Olen väsynyt ja kiukkuinen kaiken aikaa, joka solua särkee ja päässä humisee. Joka hetki on se hetki kun mikään ei mene perille. Kysymyksiä ja asioita on niin paljon ettei mitään tule ulos. Olen vain niin väsynyt. Väsynyt. Tosin jos joku kysyy, niin ei tässä mitään, alkaa olla jo parempi olo. Oikeasti minä halkean ja jatkan elämääni kahtena toisilleen välinpitämättöminä osina. Voinko lakata kantamasta itseäni harteillani ja jättää lojumaan vaikka tienposkeen? Jos saisin edes hetken kerätä voimiani jossain minne kukaan ei yllä. Olisin pienen hetken olemattomissa.
 

Huomenna soitan sisupolille ja kysyn mitä helvettiä nyt pitää tehdä? Lääkärin aika on vasta maaliskuussa. Pidän elämääni tauolla siihen saakka? Laitan lapun luukulle ja näyttöön kuvan kalasta ja tekstin missä sanotaan "hetkinen", koska siltä minusta juuri nyt tuntuu. Hetkinen - se kestää ikuisesti.

Eikä mitään

Jos sanoisin, etten muista milloin minusta on viimeksi tuntunut näin pahalta niin valehtelisin. Vain 28 päivää sitten olin aivan yhtä paskana. Silloin ei voinut istua suihkun lattialla melkein tuntia ja itkeä ääneen. Silloin en voinut muuta kuin valittaa kivusta ja niistäkin vain silloin, kun en pystynyt olemaan hiljaa.

Lähes koko viimeyö meni valvoessa. Olin aivan varma raskautumisesta. Minulla oli vain sellainen "tunne" ja "oireenikin" olivat sellaisia, mitä ennen ei ollut ollut, joten senhän on pakko tarkoittaa raskautta eikö niin?! Päässäni pyöri mielikuvia siitä, kuinka yllätän miehen laittamalla testin hassusti johonkin ja kuinka kerron vanhemmille ja miten kummit pyydetään. En voi uskoa, että löydän itseni tästä tilanteesta aina uudelleen ja uudelleen. Eikö ihminen voi oppia virheistään? Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että sitä lasta ei nyt vaan tule?!

Eilen tuli postissa viime kierron progesteroniarvo (43), joten ovulaatiokin tapahtui. Silti tänä aamuna hakkasin hyödytöntä vatsaani nyrkein ja pidin naapureille itkukonserttia. Kuinka kauan meidän pitää vielä yrittää?

Ensimmäinen inseminaatio on suunniteltu maaliskuulle. Meneekö tämä tosiaankin siihen?

Muutoksiin mukautuminen

Olen törmännyt useamman kerran tilanteeseen, missä minulta pyydetään anteeksi raskautumista tai pelkoa raskautumisesta tai jopa ajatuksia abortista.

Ei minulta tarvitse pyytää anteeksi asioita ja tilanteita joissa olette tai saatatte joskus olla. Te teette niin kuin teidän elämäntilanteeseenne parhaiten sopii.

Se mitä minun päässäni liikkuu, voi olla mitä vain maan ja taivaan väliltä, mutta noin 98% ajasta sanon kyllä suoraan miltä minusta tuntuu.
Siltikään se miltä minusta tuntuu EI saa vaikuttaa siihen, mitä sinä mahdollisesti teet tai olet tekemättä. Vaikka sinua voi pelottaa kertoa minulle jotain, koska pelkäät että minusta tuntuu pahalta niin kerro silti. Voi olla että reaktioni onkin jotain aivan muuta.

Voin olla katkera joistain asioista, mutta olen oppinut käymään tilanteita läpi niin, että yritän ajatella asioita sinun näkökulmastasi ja elämäntilanteeseesi sopien niillä tiedoilla jotka olet minun kanssani jakanut. Lakkaa pyytämästä anteeksi, sillä sinä elät elämääsi ei kukaan muu.

Minä voin vain olla kiitollinen siitä, että olen saanut sinut osaksi elämääni.
Siis kiitos - ei anteeksi.

Ihana päivä - saatanan kepakko

Päätin etten enää käy kaupassa ikinä. IKINÄ! Tulee vaan paha mieli kun ensin ali- ja sitten ylianalysoi kaiken ympärillään olevan. Jos aiemmin ei ollu pää sekaisin ja jumissa niin nyt on! Pilalle menneen kauppareissun jälkeen lenteli kissan pelletit pitkin vessaa ja unohdin miksi kutsutaan kissan jätösastiaa ja vitutus vaan nousi sitä mukaa kun sanoja ja asioita unohtui. Mies koitti saada minut paremmalle tuulelle, mutta ei oikein onnistunut.

Kaiken riehumisen ja siivoilun jälkeen väsyin sohvalle ja itku alkoi kerääntyä. Kysyin sitten mieheltä tai oikeastaan totesin, että mihin minusta on, kun ei minusta ole mihinkään ja mitä minä oikein tulen tekemään. Sain neuvon kääriytyä riippumattoon ja kirjoittaa blogia.
Ärsytys on nyt hieman laantunut ja meillä on vieraita, joten kai se on oltava ihmisiksi tästä eteenpäin.

Kaikki alkoi siitä, että kävin vaihtamassa huonon suolakurkkupurkin uuteen ja summailin kassalla onko kaikki varmasti mukana ja huokaisin helpotuksesta että pääsen kaupasta pian pois enkä tajunnut taakseni tulleen ihmisiä. Välikepakko jäi laittamatta. Saako nyt jälkeenpäin huutaa että:

"Anteeksikunminullaeioleselässäsilmiäenoleennustaja
enkäuseimmitenmyöskääntajuamistäänmitään
niinettäjosunohtuukepakkoeikäsitätajualaittaa
niinsenvoisittenottaasieltäitseeikäkyräilläjamulkoilla
kunminäkinolenvainihminen!!"

Päätin nyt myös sen, että kun kaikki ärsyttää, niin jätän suosiolla menemättä yleisille paikoille, ettei huono päiväni tartu muihin, niinkuin nyt tarttui minuun. Minullakin siis OLI ihan hyvä päivä. Tiedän siis kyllä että moka oli minun, kun en ensin muistanut kepakkoa laittaa, mutta olisihan tuon tilanteen nyt voinut aikuisemminkin hoitaa - ilman mielensä pahoittamista.

15. joulukuuta - PAM ja raskaaksi!

Törmäsin Facebookissa ihanaan uutiseen, missä vauvan adoptoinut pariskunta saikin yllättäen oman biologisen lapsen. Pariskunta oli läpikäynyt useita lapsettomuushoitoja tuloksettomina ja päätyneet kolmen vuoden yrittämisen jälkeen adoptioon. Menin hämilleni, kun uutisesta kävi ilmi, että lapsettomuus olisi aiheutunut naisen steriiliydestä ja kovasta stressaamisesta, sillä alkuperäisen videon mukaan pariskunta kärsi selittämättömästä lapsettomuudesta.

Uutisen linkki mihin törmäsin, oli siis sisällöltään täyttä kuraa. Silti suurimmat tunteenpurkaukset aiheutuivat vasta, kun luin ihmisten kirjoittamat kommentit siitä. Varsinkin, kun osalta näytti unohtuneen katsoa video josta "uutinen" kertoi.

Kommentoijista suurimmalla osalla oli kertomansa mukaan tietämystä tai tuttavapiiriä, jossa adoptoidun lapsen tai adoptiopäätöksen jälkeen oli saatu biologinen lapsi tai useampi. Muutaman mielestä pitää vain lopettaa väkisin yrittäminen ja luopua toivosta niin ihme tapahtuu. Joillain taisi olla kokemusta omakohtaisesti myös siitä, että stressin hävittyä on raskauduttu ja saatu useampi lapsi. Luonto ilmeisesti myös osaa hoitaa hommansa, jos on huonot selviytymismahdollisuudet.

Videon lääkäri toteaa, että kyseessä EI OLE yleinen ilmiö, että adoptiopäätöksen tehnyt raskautuisi. Hänen mukaansa alle 10% lapsen adoptoineista raskautuu - mikä on oikeastaan sama kuin ei tekisi päätöstä lainkaan - ja pitää pariskunnan suurimpana lapsettomuuden aiheuttajana naisen kuukautisten puuttumista. Toinen lääkäri on vakaasti sitä mieltä, että naisen stressaaminen on voinut olla erittäin suuressa osassa pariskunnan lapsettomuuden aiheuttajana.

Samaa mieltä jälkimmäisenä mainitun lääkärin kanssa on myös ohjelmaan haastateltu psykologi, jonka mielestä lapsettomuus aiheuttaa kokijalleen yhtä paljon stressiä ja ahdistusta kuin syöpä. Siitä huolimatta hän kertoo lapsettomuudesta johtuvan/lapsettomuutta aiheuttavan stressin olevan helposti hoidettavissa mm. rentoutumisharjoituksin ja stressinhallintakeinoin, jolloin on mahdollista palauttaa hedelmällisyys normaalille tasolle. Lisäksi hän kehoittaa myös lopettamaan tupakoinnin, sekä alkoholin ja kofeiinin käytön. Ennen kaikkea psykologi kuitenkin kehoittaa lapsettomuuden kanssa kamppailevia puhumaan asiasta ja kertomaan tunteistaan jollekin.

Olen psykologin kanssa samaa mieltä lapsettomuudesta johtuvan ahdistuksen ja masentuneisuuden kuormittavuudesta sekä siitä, että puhuminen auttaa keventäen sitä kuormaa. Toki tupakoimattomuus ja alkoholin ja kofeiinin kohtuukäyttö/lopetus on ehdottoman tärkeitä asioita nekin!

En silti ymmärrä, miten hoitoalan ammattilainen voi sanoa niinkin suurien asioiden, kuin stressin, ahdistuksen tai masennuksen olevan HELPOSTI HOIDETTAVISSA!? Anteeksi Caps Lockini, mutta kun on tuosta masennuksesta yli kymmenen vuoden henkilökohtainen kokemus, eikä siitä eroon pääseminen ole millään tavalla helppoa. Olisin toivonut myös jonkinlaista tilastotietoa siitä, että mainituilla opeilla on saatu hedelmällisyys palautettua.

Mitä noihin kommentoijiin tulee, olen suhteellisen moniprosenttisen varma, ettei monella heistä ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta yhtään missään muodossa. Olen vaakalaudalla koittaakko kepillä jäätä ja yrittää levittää heille tietoa lapsettomuudesta vai etsiäkkö lähimmän nyrkkeilysäkin mihin purkaa tätä turhautumista ihmisten tietämättömyyteen ja lapsellisuuteen. Taidan olla kuitenkin liian turhautunut jaksaakseni kumpaakaan.

12. & 13. joulukuuta - UV-bileet tässä tilanteessa? No ehkä kerran.

Omasta näkökulmasta hurja viikonloppu takana. Lauantaina vieteltiin seuraporukalla pikkujouluja. Tuli pelattua kaljaponkia ja tanssittua jalat rikki UV-bileissä.

Nyt voin kokemuksella kertoa, että olen liian hätäinen pelaamaan ponkia (heh) sekä olen valmis myymään kaikki korkeakorkoiset kenkäni. Miehelle sanoinkin baarista lähtiessä, että seuraavan kerran käytän korkeita kenkiä sitten linnan juhlissa. Tässä tosin voi käydä miten tahansa, sillä tulevaisuuden suunnitelmani ovat edelleen ihan auki. Ties vaikka joskus pääsisinkin pukujuhliin osallistumaan.

Sunnuntaina tehtiin miehen kanssa piparkakkuja. Kumpikaan ei ollut aiemmin tehnyt omin päin pipareita, mutta kahdesta pellillisestä vain toinen pääsi himpun verran kärähtämään. Ajateltiin myös koristella hienot teoksemme, mutta ilmeisesti pipareiden täytyy antaa hieman jäähtyä ennen tomusokeriseoksen laittoa. Ensimmäisistä kuvioista tuli nimittäin lähes läpikuultavia ja ne valuivat miten sattui. Tein omasta mielestäni hienon laukun yhdelle Muumimamma -piparille, mutta mieheltä kysyttäessä hän arveli sen olevan muovipussi. No.. Puolustuksekseen voin kertoa, että laukku oli valkoinen. Muuta yhteistä koristelulla ja muovipussilla ei sitten ollutkaan.

Viikonlopun saldo: Neonkeltaiset kissanviikset, kaksi pellillistä piparkakkuja, uusia tuttavuuksia, kipeät jalat, jatkuva jano, hylätyt maiharikorkkarit ja luomuovulaatio. Ilmeisesti munasarjat toimii kun niitä vähän heiluttelee musiikin tahtiin? *apuaminuunaurattaa*

11. joulukuuta - jatkuvaa oppimista

Lääkärin puhelun jälkeen eilisen treenit tuntuivat menevän ihan reisille. Kasetti meni ihan solmuun ja ohjeet olivat hepreaa. Kesken alkulämmittelyjen unohdin mitä tehdä ja miten, vaikka näin parinkymmenen muun tekevän samaa liikettä ja voisin ottaa heistä oppia. Pääni päätti kuitenkin toisin ja lopetti raajojeni ohjaamisen. Teki mieli itkeä. Tein silti kuten aiemminkin ja menin takaisin jonoon odottamaan vuoroani uutta tehtävää varten. Luovutin mutten luovuttanutkaan.

Sama jatkui koko treenien ajan. Lähdin suoritukseen onnistuakseni ja suorituksen lopussa oli mieli maassa. Olin niin väsynyt epäonnistumiseen, että teki mieli hakea juomapullo ja lähteä kotiin. Kerran apuvalmentajan kysyessä minne haluan juosta, vastasinkin että vaikka kotia. Silti olin ja jäin.

Tein paljon asioita väärin, mutta luultavasti myös oikein. Tein niin hyvin kuin siinä hetkessä pystyin. Useammin pallo lensi ohi tai kopahti jäämättä haltuun ja takapuoli ei pysynyt tarpeeksi alhaalla. Tästä kaikesta silti opin ja pyrin toimimaan seuraavalla kerralla toisin - edes hipun verran paremmin kuin edellisellä kerralla.

Harrastan oppiakseni uutta ja opin tullakseni paremmaksi. Tulen paremmaksi kun en lakkaa oppimasta. Aina on aloitettava jostain. Ensimmäisenä koitan kitkeä "olen tyhmä, en tajua, en pysty, en osaa" -mantran pois oppimaan oppimisen tieltä.

2. joulukuuta - Mokomakin masennus

Masennus tuntuu taas tulevan meille kylään. Virneet kasvoillaan Pahat Ajatukset nostavat ilmoille sarvipäänsä kuukausien levon jäljiltä.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa. Kun saan vihdoin silmäni kiinni, kuuluu rappukäytävästä jonkun kiireiset askeleet päivän töitä kohti.

Mikään asento ei ole hyvä, minulla on ylimääräisiä käsiä ja painava pää. Peitto on kiertynyt ja kiristää, se tulee kasvoille niin ettei ole tilaa hengittää. Lämpötila vaihtuu laidasta laitaan ja puhelin vaatii huomiota välähdellen ja kilkahdellen tyhjänpäiväisyyksistä. Teen listaa tehtävistä asioista, vaikka tiedän jo valmiiksi tekeväni saman listan ensiviikollakin.

Sulkeudun kuoreeni ja koetan saada ajatukseni muualle. Kuuntelen toisen unta ja yritän tuudittautua samaan rytmiin. Toinen on liian lähellä, mutta usein aivan liian kaukana (pysy siinä suojana hipaisun päässä) ja olen liian väsynyt kurkottamaan nyt.

On muitakin huolia, enkä omillani tahdo toista uuvuttaa.

..en nousta vähään aikaan. Lämmin peitto koettaa pitää minut syvällä unessa, jottei tarvitsisi kohdata todellisuuden onttoa ja tyhjää oloa.

Oma saamattomuus ahdistaa ja itkettää, mutten pysty toimimaan. Kaikki ovet ovat kiinni ja ikkunat maalattu umpeen. Kello kulkee tunteja eteenpäin minun jäädessä paikoilleni makaamaan.

Vatsa huutaa ruokaa, mutta en tunne nälkää. Syön sitten myöhemmin.

Käännän kylkeä ja suljen tyynyn yksipuoliseen halaukseen. Tunnen itkun kerääntyvän ja nousevan ylöspäin, enkä onnistu tasoittamaan hengitystäni. Painan silmät entistä kovemmin kiinni, pyrkien kokoamaan itseni uuden päivän haasteita varten.

Kun saan vihdoin silmäni auki, on ulkona jo pimeää.

Noustessani sängystä päätin hakea keskusteluapua.

...yöllä aion lisätä sen listaani.

Kursivoidun tekstin sanat: Mokoma - Uni saa tulla, Stella - Hipaisun päässä

Muttakun minä en pärjää

Olen ollut hereillä kaksi tuntia, eikä mistään meinaa tulla mitään. En tahdo enää nähdä unia, enkä herätä. Viimeöinen uni sai minut tolaltani.

Unessa olin sairaalassa potilasvaatteet päällä ja odotin aulan lattialla labratuloksia ja itkin. Jossain vaiheessa teini-aikainen poikaystäväni ilmestyi taakseni sohvalle istumaan, laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi rohkaisevasti "Kyllä sie pärjäät". Tajusin, että olin odottelemassa hCg-tulosta, mikä tulisi olemaan negatiivinen.

Heräsin samaan epätoivon tunteeseen, mitä unessa tunsin. Menin kylpyhuoneeseen laittaen oven kiinni perässäni. Tein negatiivisen raskaustestin, minkä kohtalona oli päätyä suoraan roskiin ilman enempiä tiirailuja. Laskin suihkuverhon alas ja valahdin samaa matkaa itse lattialle. Käänsin suihkun päälle ja itkin. Muttakun minä en pärjää.

Olen jo iso tyttö ja tilanne on nykyään täysin erilainen kun keskeytyksen aikaan. Miksen saa noita haamuja kaikkoamaan? Haluan olla rauhassa ja surra, enkä halua harteilleni enää menneisyyden kipuja. Ne on käsitelty jo!!

Miksi minä en toimi?

Tänään on aamusta lähtien ollut mieli apeana. Ajatus ei kulje normaalisti ja flunssa vaivaa. Päätin kuitenkin aamulla lähteä töihin, mikä ei lopulta ollutkaan hyvä idea, sillä kuumehan  sieltä nousi.

Ehdin kuitenkin matkaa hiljakseen talsiessani käydä läpi asioita. En sinällään päässyt puusta pitkälle, sillä päällimmäisenä tunteena velloi turhautuneisuus.

Olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti kipeänä! Tuhisin ja nurisin itsekseni kuulokkeet punkkia pauhaten - eikö tämä jo riitä?! Masennusta ja eri lääkevalmisteiden kanssa pelailua vuodesta 2006 lähtien. ADHD diagnoosi kuusi vuotta sitten ja eri lääkevalmisteisiin totuttelut.

Lääkekorvattavuuksien kanssa taistelua sillä lopputuloksella, että päätin olla käyttämättä yhtään mitään hoitoon vaikuttavia lääkkeitä. Korvauksen eväämisen jälkeen sopivalle valmisteellekin jäädessä yli parisataa euroa hintaa. Eihän tällainen huithapeli niitä muistaisi edes ottaa! Psykiatrian lääkäri oli kuitenkin eri mieltä ja piti jopa hieman utopistisena päätöstäni suorittaa kokonainen ammattitutkinto ilman ADHD-lääkitystä (mihin kuitenkin pystyin ;)).

Häiden ja valmistumisen jälkeen alkoivat lapsitoive asiat olla ajankohtaisia. Vatsa-, selkä- ja nivelkipujen ollessa jo arkipäivää. Särkylääkkeitä ja vatsan aluetta rauhoittavia lääkkeitä meni päivittäin.

Heitettiin endometrioosi kortilla.
Heitettiin vulvodyniakortilla.
Heitettiin ovuloimattomuuskortilla.
Heitettiin kuukautishäiriökortilla.
Heitettiin PCO-kortilla.
Heitettiin hyperprolaktiinikortilla.

Heiteltiin pitkin poikin. Psykapuoli eiku terveyskeskuspuoli eiku naistentautien puoli eiku endokrinologin puoli! Eikueikueiku.

Väsyin pitkin matkaa kaikkeen ja hakeuduin ongelmissani useita kertoja paikalliseen Kriisikeskukseen, kun sekä omat että puolison voimavarat alkoivat olla lopussa. Sain puhua ja ongelmiini etsittiin ratkaisua pelkän lääkityksen sijaan ja jätinkin kaikki särkylääkkeet pois. Kriisikeskuksen tarjoama tuki on kuitenkin kriisikeskeistä eikä siten tarkoitettu pitkäaikaista tukea varten, joten olin jonkin ajan päästä taas omillani - elämä jatkui.

Tuli meidän toinen hääpäivä, josta yli tunti vietettiin magneettikuvauksessa missä tehtiin mikroadenooma löydös. Sairaalalta lähtiessään sitä jo oikeastaan tiesi, että jotain siellä päässä on. Lääkärin puhelusta varmistuksen saatuani, oli pakko miettiä taas lääkitysasioita ja aloittaa ensin päivittäinen ja sitten viikottainen lääke adenooman ja prolaktiiniarvon pienentämiseen. Sitten vielä se deksametasonikoe... Jossa onneksi ei ollut mitään erityistä.

En ole vähään aikaan tuntenut oloani kotoisaksi. En tunne kehoani. Tiedän sen toiminnasta sen verran ettei se toimi. Out of order. Mission failed.

Silti kaikista näistä ajatuksista suurin on se, etten tiedä mikä toiminta juontaa juurensa masennukseen, mikä mahdolliseen endoon, mikä ADHD:iin ja mikä tuohon aivolisäkekasvaimeen ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Onko joku noista syynä toisen asian syntyyn? Miksi kehoni on päättänyt alkaa toimimaan itseään vastaan? Onko minun pakko sietää näitä hyödyttömiä sirpaleita, kun muiden aivot ovat ehyttä kristallia? Miksi aivoni ovat päättäneet olla kiusaksi eivätkä hyödyksi?

Jatkuvien kipujen ja arkisten ponnistelujen keskellä kuume laukaisi viimeisen niitin. Miksi minä en toimi?