En olisi jaksanut nousta sängystä mutta oli pakko. Kaikki ahdistaa. Olen pahoillani lapseni puolesta, koska olen tällainen. Olen surullinen, että hän joutuu katsomaan itkevää äitiä. Väsynyttä, ahdistunutta ja surkeaa äitiä. Kukaan ei ymmärrä ahdistustani tai ajatuksiani ja yhteisistä ongelmista on tullut minun ongelmiani, koska en osaa käsitellä asioita tai koska haluan ja yritän käsitellä asioita. En ole pian kymmeneen kuukauteen oikeastaan ollut tuntia pitempää aikaa täysin yksin. Kaipaan yksinoloa ja sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti läsnä ja sitä ettei kukaan ole iholla. Kaikki kosketus ahdistaa, koska en tunne olevani omassa nahassani. Ihoni ei tunnu omaltani. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen, enkä tiedä kuinka voisin aloittaa etsinnät. Anteeksi että haluan hengittää.
