Miltä lapsettomuus tuntuu? - Kuin merihevoset

Parin kuukauden päästä me ollaan yritetty saada kahden vuoden ajan lapsi. Ennen tätä yrityksen aiheuttamaa tunneskaalaa luulin tunteneeni kaiken, nii ilot kuin surut. Aallon harjat ja pohjat.
Ehkä liiankin usein tunsin meren pohjan selkääni vasten, enkä nähnyt pinnalla hyräilevää valon kajastusta. Taisin pitää silmiäni kiinni. Nyt hieman viisaampana voin kertoa teille miltä minusta tuntuu päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Viimeisen vuoden aikana, olen tuntenut harvemmin olevani meren pohjassa. Olen tuntenut pohjan selkäni alla, koskettanut kädelläni sen karheaa hiekkaa yrittämättäkään työntää itseäni kohti pintaa. Kaikkialla on ollut pimeää vaikka olen varma silmieni olevan auki.

Ajan kuluessa meret syvenevät. Kerta kerralta kestää pidempään nousta pintaan. Kierrosta toiseen pohdin: Kuinka kauan pystyy elämään ilman happea? Enkä edes tahdo ajatella. Tunnen hukkuvani, mutta tiedän keuhkojeni harjaantuneen jatkuvasta sukeltelusta.

Matkoillani veden alla saatan jäädä puoleen väliin syvyyttä tai joskus jopa lähelle pintaa. Olen pystynyt näkemään delfiinejä ilosta kieppuen, kauniita korallin värejä ja jopa merihevosia perheineen. Silloin olen yhtynyt heidän iloonsa ja ihmetellyt kuinka kaunista siellä voikaan olla! Mutta sitten kehoni alkaa taas painaa, enkä jaksa uida enää pysyäkseni ilakoinnin keskellä.

Vajotessani koetan aina kurkottaa, jospa joku tarttuisi käteeni ja saisi nostettua minut pintaan - tai edes lähemmäs sitä. Olen nähnyt monia käsiä, mutta yksikään niistä ei ole saanut lyötyä alitajuntaani avokämmenellä kasvoihin ja käskenyt nousta pintaan. Ehkä tarvitsen siihen oman käteni?

Minä haluan olla onnellinen niinkuin merihevoset. Tahdon nähdä veden kimmeltävän auringon paisteessa. Haluan katsoa veneestä alas kohti pimeyttä ja näyttää sille keskisormea, laittaa moottorin käyntiin ja lähteä kohti rantaa. Päästä kauemmaksi Mariaanien haudan loppumattomasta pimeydestä.

Munasarjoja terapioimassa

Maanantaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa vyöhyketerapiassa. Vaikka käynnistä on vierähtänyt jo muutama päivä, en oikein tiedä kuinka hoitoon suhtautua.
 

Liikkeeseen astuessa ensimmäiseksi riisuttiin kengät ja päällysvaatteet. Liike oli kodinomainen ja lämmin, hieman vanhanaikainen. 

Hoitohuoneessa piti täyttää tulokaavake, missä selviää perustiedot. Siihen kartoitettiin myös  lääkitykset sekä havaitut ongelmat, joihin haluttiin vyöhyketerapiassa tarttua. Yllätti hieman se, että kaavakkeeseen tarvittiin tiedot myös kaikista leikkauksista ja se, ettei vyöhyketerapiaa saa tehdä lapsettomuushoitojen aikana. Kaavakkeen täytön jälkeen tartuttiin ongelmakohtiin eli minun tapauksessani korviin.

Kävin hoitopöydälle viltin alle selälleen
Refleksologi alkoi käymään korvieni vyöhykkeitä läpi jollain epämiellyttävällä puikon tapaisella välineellä kertoen samalla korvien ja munasarjojen välillä olevan yhteys. Nauratti, enkä osannut ottaa tilannetta kovinkaan tosissaan, mutta maltoin mieleni sekä pidin mölyt mahassani.

Korvista siirryttiin jalkoihin. Olin ajatellut kutiavani kamalasti. Säpsähdin kuitenkin vain pariin otteeseen ja sitä luultavasti tapahtui enemmälti siksi että nukahtelin. Jalkojen hoito oli miellyttävää, vaikka tässä vaiheessa refleksologi varoitteli mahdollisesta kivusta.

Koko hoito kesti puolisentoista tuntia (lisäaikaa meni ulkona riehuneen pakkasen syyksi laitettuun hoitajan nenäverenvuotoon). Session lopuksi sain lasin vettä ja kehoituksen juoda paljon koko loppupäivän ajan ja siten ehkäistä mahdollista päänsärkyä. Muistin asian tietysti illalla nukkumaan mennessä, kun päässäni tuntui olevan purkupallo.

Olen hyvin skeptinen tämän hoitomuodon suhteen, mutta kaikesta huolimatta ajattelin käydä vielä pari kertaa _ihan vain varmuuden vuoksi_. Hoitajalla on siis vielä aikaa koettaa vakuuttaa minut hoitojen toimivuudesta.

Minulle ehdotettiin myös energiahoitoja, sillä stressini tulee sisältä eikä ulkoa ja voisin kaivata solmujen aukomis apua. Jos nyt ei kuitenkaan mennä siihen... Vielä.

Samana päivänä oli pään magneettikuvaus, mistä asiaa toisessa postauksessa.

 P.S. Yk 8 menossa kai edelleen.