Ei ehditty ennen kesätaukoa

Meillä piti olla ensiviikolla inseminaatio.

Aloitin ovulaation tikuttamisen jo kp 10, kuten aina ennenkin. Tyhjä ympyrä tervehti minua kahtena päivänä, kunnes kiertopäivän nro. 12 aamuna, suunnitellun follikkeliultrauspäivän aamuna, ympyrä päätti hymyillä.

Dipattuani tikun, menin muina naisina suihkuun. En jäänyt odottelemaan tuloksen ilmestymistä, koska eihän _minulla_ nyt näin aikaisin voi ovulaatiota olla jos edes onkaan.

Kun sain tämän kierron alussa tietää, että meillä olisi mahdollisuus vielä toiseen inseminaatioon ennen klinikan kesätaukoa, olin innoissani. Naureskelin vielä, että näinköhän kroppa keksii vielä jotain pään menoksi ettei inseminaatiota voida tehdä. Olihan meillä moni asia muutenkin mennyt vähän eri reseptillä kuin Strömsössä. Miksi nyt siis kävisi niinkuin oli suunniteltu?

Siinä sitten seisoin kylpyhuoneessa suihkunraikkaana, tuijotin testiä epäuskoisena lavuaariin nojaten ja nauroin. Herätin miehen (vaikka edellisenä yönä oli ollut tärkeä NHL-peli ja oli vielä aikainen aamu) ja töksäytin, että josko hänen pitäisi tulla mukaan polille. Menin lopulta yksin, sillä eihän päivälle ollut suunniteltu muuta kuin ultraus.

Polille mennessä oltiin kaikki yhtä hymyä, minä, hoitaja sekä lääkäri. Lääkärin hymy vaan alkoi hyytymään, kun kerroin aamun hymynaamasta. Ovulaatio osuisi viikonlopulle, joten inseminaatiota ei voitaisi tehdä. Samalle päivällekään ei enää ollut aikoja saatavissa. Harmiteltiin siinä sitten vähän kilpaa kaikki, mutta ultraus tehtiin kuten suunniteltiinkin.

Kaikki näytti hyvältä, molemmissa munasarjoissa oli isot follikkelit. Toisella puolella päälle 10mm ja toisella lähes 30mm. Jotta saataisiin varmistus siitä että munasolu oikeasti irtoaa, sain reseptin "irroituspiikkiin" ja kehotuksen pistää sen mahdollisimman nopealla aikataululla ja pitämään vielä vähän normaalia enemmän lystiä kotona.

 Päivällä meninkin koulun jälkeen Apteekin kautta kotiin ja hermoilin, etten uskalla pistää itseäni (mikä pelkuri! :D) ja sain miehen hoitamaan lääke- ja pistospuolen. Mies hoiti homman kotiin kuin ammattilainen, eikä pistäminenkään sattunut yhtään! Kylmä lääkeseos pisteli jonkin verran mikä tuntui epämiellyttävältä, mutta oli kestettävissä. Pitämisen jälkeen mies kuittaili, että hänhän voisi hakea seuraavaksi lääkärin virkaan, kun meni niin hyvin. Jos nyt ei kuitenkaan hakisi..

Illalla kysyin mieheltä jännittikö pistäminen ja sain vastaukseksi, että pistäminen ei jännittänyt, mutta jännitti se, jos minuun sattuisi. Siinä saikin sitten tehdä kaikkensa, jotta silmät pysyivät kuivina. Kuittasin tosin itkukiintiön hetkeksi tyhjäksi, kun katsottiin Frendien päätösjakso. Voi olla, että johonkin lomaan putosi muutama kyynel ihan omasta takaakin.

Nyt jos ei nimittäin tärppää, edessä on kesän mittainen hoitotauko. Elokuussa uuden kierron alkaessa pitää olla sitten taas poliin yhteydessä uuden inseminaation tiimoilta. Samalla tarkastetaan kilpirauhasarvot lapsettomuuspolilla sisätautipolin lisäksi, sillä arvot ovat olleet suositeltua (2,5) korkeammat (2,8-3,8) raskautta ajatellen.

Tänään tuli täyteen pyöreitäkin: 800 päivää yritystä takana.
Montakohan on vielä edessä?

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

Hiljenisi edes

Päässäni tikittää metronomi. Kaatuu puolelta toiselle klik-klak. Olen raskaana - enkä ole. Teen tai ajattelen mitä vaan, mutta siellä se on klik-klak.

Käyn elokuvissa ja mietin pysyykö pieni kyydissä, kun penkit tärisevät äänten voimasta. Mietin uskallanko nousta, jos kuukautiset ovatkin alkaneet. Klik-klak. Housut puristavat, olenko lihonnut vai onko tämä sitä alkuraskauden turvotusta? Klik-klak. Taidanpa laittaa löysemmät housut jalkaan - ihan vain varmuudeksi.

Kissa tulee nukkumaan vatsan päälle. Klik-klak. Liekö vartioi maailman kalleinta aarretta vai koittaa lämmöllään lievittää vatsanpuruja. Aamullakin on etova olo. Voisiko näin aikaisin olla aamupahoinvointia vai nälkäkö siellä vain vaivaa? Klik-klak. Siistin kotia iltamyöhällä - ettei se vaan olisi sitä pesänrakennusviettiä? Klik-klak-klik-klak!!

Tämä metronomi hiljenee samalla nanosekunnilla, kun alkaa tulla verta. Siihen saakka kaikki on mahdollista.

Klik-klak.

17. joulukuuta - Uskonhyppy

Pitkästä aikaa unipostaus!

Tiistaisen postauksen jälkeen mielessäni on pyörinyt enenevissä määrin adoptio. Ihan yleisellä tasolla tosin, koska ainakin joidenkin maiden kohdalla masennushäiriöt ja autoimmuunihäiriöt estävät adoptoimisen. Toki meidän on kartutettava myös hieman tuota ikääkin.. Eikä adoptio ole vielä meidän harkintalistallamme.

Unessa olimme tummassa lentokoneessa ja olimme matkalla hakemaan lastamme jostain kaukomailta. Olin hermostunut, koska olimme koko koneen ainoat matkustajat ja stuertti marhasi konetta edestakaisin. Lopulta hän pysähtyi kohdallemme ja ojensi kaksi laskuvarjoreppua.Tuijotin stuerttia kauhuissani, jolloin hän kysyi minulta, enkö muista sopimuksen sisältöä. Suureen ääneen keuhkosin saada tietää mistä sopimuksesta oikein on kyse. Stuertti vastasi, että tottakai adoptiosopimuksessa täytyy olla luottamuslausuma sitä varten, että nähdään haluavatko vanhemmat lapsen vai eivät. Lasta ei saa ellei hyppää koneesta ja laskeudu laskuvarjolla häntä hakemaan.

Samassa huomasin piiskaavan kylmän tuulenvireen osuvan poskiini ja näin mieheni jo hyppäävän silmänräpäyksessä ulos lentokoneesta ja näköpiiristäni. Nousin seisomaan, jolloin stuertti kiinnitti repun paikoilleen ja osoitti oviaukkoon. Oviaukolle päästyäni katsoin horisonttiin ja kuulin stuertin vielä sanovan: "Rouva on hyvä vaan ja menee nyt." Sen jälkeen kuulin vain tuulen vinkunan korvissani ja heräsin.

Alitajunta on sitten kaunis asia.

10. joulukuuta - ei se niin vain katoa

Eilen loppuivat voimavarat ja vuorokauden tunnin kesken jotta olisin saanut kirjoitettua, mutta ei hätää sillä teen sen nyt.

Endokrinologi soitti vihdoin!
Dostinex-lääke toimii hyvin prolaktiiniarvoa normalisoiden, joten lääkitys jatkuu ennallaan. Magneettikuvaus oli oikein onnistunut, siellä tosin se kasvain edelleen pööpöttää tilaa viemässä. Tilaa se vie millimetrin vähemmän kuin helmikuussa eli ollen tällä hetkellä läpimitaltaan 6mm. Lääkäri totesi, että jos kyseessä olisi prolaktinooma, olisi kasvain pienentynyt reippaammin mitä nyt. Hyvä uutinen on ettei sillä ole ainakaan kasvutaipumusta. Kasvaimen aiheuttaja on siis tutkittava, joten maaliskuussa alkavat uudet tutkimukset ja sain ajan jopa lääkärin vastaanotolle! Kyseessä tulee olemaan ensimmäinen kerta, kun näen hoitavan lääkärin sisätautien puolelta. Olenhan ollut asiakkaana siihen mennessä jo yli vuoden! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kilpirauhasarvot olivat edelleen ok, mutta sain ohjeen soittaa sisätautien polille jos raskaudun, jotta voidaan ottaa prolaktiini- ja kilpirauhasarvot mahdollista tyroksiinilisää ajatellen. Lääkäri ei maininnut enkä tajunnut kysyä, mitkä nykyiset arvot olivat, mutta saan niistä paperit kotiin. Olen kamalan pettynyt ja vihainen siitä miksi näin piti käydä. Halusin lapsen ja sainkin aivolisäkekasvaimen. Ihan vitun jepa.

Oiretarjotin

Päätin tehdä ihan oman postauksen aiheesta eipäs-juupas oireet raskautta ja varsinkin raskaustestin tekoa odotellessa. Voi sitten jälkeenpäin lukea ja naureskella omia vainoharhojaan tai pitää tätä kattavana PMS-oirelistana.

Olen koettanut joitakin "oireita" järjellä selittää, mutta tiedättehän sen ainaisen toivon mikä olemassaolollansa saa aikaan asioita..

Mitä "raskausoireita" löytyy tässä kierrossa:

- Palelu, mutta toisaalta olen kyllä kipeänä.
- Järkyttävä flunssa, mutta nyt on syysflunssakausi.
- Nenäverenvuoto liiasta niistämisestä?
- Etova olo. Luulin olon johtuvan siitä etten ollut syönyt, mutta jatkui ruokailun jälkeenkin ja eilen meinasi tulla ykät lautaselle!
- Vatsakrampit ja ns. vetäisyt, niin että pitää ottaa hetki paussia ja puhallella. Vetäisyjä ja kramppeja päivä päivältä useammin.
- Pääkipu. Voi selittyä lähes millä vain..
- Finnit!! Kukin pahemmin kuin teini-ikäisenä! Otsa on täynnä punaisia näppylöitä ja selkään on tullut kipeitä näppyjä. Tällaista ei ole aiemmin ollut.
- Lievää menkkakipuilua, mikä alkoi n. Viisi päivää ovulaatiosta (nyt dpo 8 sama tunne edelleen).
- Suolisto-ongelmat mm. ummetus ja lisääntyneet ilmavaivat, vaikka ruokavalio on pysynyt samana.
- Mielialanvaihdokset. Olen hyvin tunteellinen ja itkuherkkä varsinkin  päivä-pari ennen uutta kiertoa, mutta tämä on kestänyt pidemmän aikaa. Olen ollut myös hyvin ärsyyntynyt ja mennyt pikkuasioistakin ihan nollasta sataan ja korottanut ääntäni, mitä en tee lähes koskaan!
- Turvotus. Olen aina kuukautisten aikaan pyöreä kuin pallo, mutta tällä kertaa turvotus alkoi jo ennen ovulaatiota ja jatkuu edelleen.
- Jatkuva vessassa ravaaminen. Ei VTI-oireita, muttakun PISSATTAA!

Luultavasti nämäkään eivät kerro mistään mitään, ehkä pienestä ylianalysoinnin tarpeesta vain. Silti loppuun asti on pidettävä lippu korkealla ja annettava toivon jyllätä.

Loppukierto ja kuinka selvitä siitä järjissään

 

 Täällä jokapäivä! :D

Vietetäänkö meillä ensivuonna isänpäivää?

Otsikossa kysymys, mikä pyöri eilen meidän huulilla. Ei osattu muuta kuin tulla siihen tulokseen, että toivotaan.

Miten hitossa me olemme saaneet tällaisesta perinteisestä perhetapahtumasta näin älyttömän hankalaa? Siis meinaan, että päästäisiin viettämään sitä omankin perheen kesken. Sillä tavalla, ettei omien isien luona vierailu aiheuttaisi sellaista pientä kaihonkoloa tuonne sydämen perukoille. Senhän pitäisi olla ihan luonnollinen jatkumo. Seurustellaan, mennään naimisiin jos halutaan, lisäännytään ja vietetään sitä perhe-elämää.

En osaa ajatella olevamme perhe pelkästään pariskuntana. Mitä sillä pariskunta-sanalla sitten enää tekisi? Sittenhän olisi vain kahden hengen perheitä. Usein kyllä vitsailen että olemmehan me perhe kun meillä on kissa. Kissa on silti kissa, ei lapsi. Usein kun katson mieheni sylittelevän kissaa, alkaa mieleni käymään ylikierroksilla ja alkaa pala nousta kurkkuun. Milloinhan saan nähdä mieheni sylittelevän omaa lastamme? Ensi vuonna? Viiden vuoden päästä? Seuraavassa elämässä?

Kolmas Terolut- kuuri alkaa olla lopuillaan ja usko raskautumiseen on yrityksen mukaan ihan mahdollista, sydämen mukaan varma nakki ja järjen mukaan pelkkää utopiaa. Olen tässä koettanut mennä taas "järjen" mukaan ja selaillut mm. vauvalle retrotekstiilejä, tehnyt listan, jossa on miettimiämme lasten nimiä, tavaroita jotka pitää hankkia lasta varten, mitä pakata mukaan sairaalaan, kun lähtee synnyttämään ja pohtimiamme kummiehdokkaita. Et ihan semmost normii ninQ!

Tässä kierrossa en ole hankkinut yhtään raskaustestiä (edes varastoon!), mutta vielä tässä on noin viikko aikaa seota ja aloittaa hamstraamaan. Olen taas jakaantunut kahteen osaan. Osa minusta on sitä mieltä, että en kuitenkaan ole raskaana. Olisi siis hyvä hankkia rutkasti testejä valmiiksi seuraavia kiertoja varten. Toinen osa sanoo, että tottakai olen raskaana. Mitä turhaan tuhlaamaan rahaa testeihin, kun plussaa heti ensimmäisellä tikulla?

Ai että minä vihaan näitä piinapäiviä! Olen jo löytänyt hyvän memenkin tänne blogiin sitä varten, että seuraava kierto alkaa. Olenko pohjimmiltani pessimisti vai optimisti? Onko teillä aavistusta? Kuka minä olen mitä häh?! ....Ynnä muita yhtä syvällisiä pohdintoja siis tänään.

Rankka anteeksipyyntöni

Tänään on kp 22/yk 3. Huomenna olisi edessä labrat. En saisi stressata, juoda teetä tai mitään kofeiinipitoista, enkä saisi syödä rasvaista ruokaa.. Noin muunmuassa. En saisi jännittää, mutta tälle tunteelle ei vaan voi mitään.

Olen taas aivan varma etten ole ovuloinutkaan vaikka vatsaa on nippaillutkin. Toisaalta taas haluaisin ajatella olevani raskaana, mutta eihän se voi olla mahdollista? En halua uhrata enää ajatustakaan ehkäilyyn. Enkä anteeksipyytelyyn. Olen niin pitkään itsessäni kiinni kunnes raskaudun, koska jo tämä "lyhyt" aika on ollut minulle niin _helvetin_ rankkaa etten halua mitään ylimäärästä kuormitusta enää.

Tässä siis anteeksipyyntöni kaikille, jotka tuntevat jääneensä kakkossijalle, kun olen koettanut purkaa ajatuksiani.

Tässä anteeksipyyntöni kaikille muille ihmisille, jotka eivät ole saaneet jakamatonta huomiotani viimeisen puolen vuoden aikana.

...koska yritetään.
...koska olen surullinen.
...koska en tajua.
...koska ei tunneta kovin hyvin.
...koska tuntuu ettei kukaan halua kuunnella.
...koska en sovi sisustukseen.
...koska en juo alkoholia.
...koska en aina osaa olla sosiaalinen.
...koska en jaksa vastailla kysymyksiin.
...koska ei ole puhuttavaa.
...koska ajatukset harhailevat.
...koska olen tyhjä.
...ja liuta muita selityksiä.