tiistai 25. marraskuuta 2014

Yk 7 alkoi

 http://memecrunch.com/meme/PL60/everyone-be-getting-pregnant/image.png

Kp 35 vaihtui illan myötä uuden kierron ensimmäiseksi päiväksi. Hyvä juttu kuitenkin, ettei tarvitse enää odotella uuden kierron alkua ja sain soitettua jo naistenpolille. Lääkäri oli laittanut lähetteeseen, että prolaktiinikoe otetaan vasta kun kierto on säännöllinen. Hoitajan kanssa puhelimessa naureskeltiin, että siinä tapauksessa saataisiin odotella piiiiitkäään. Päädyttiin ottamaan prolaktiinikoe huomenna! Kunhan siitä saadaan vastaus, niin polilta soittelevat sitten lääkäriaikaa. Nyt siis odotellaan vaan. Jännittää kyllä vähän, että onko prolaktiini edelleen koholla, koska sitten sen alentamiseen alkaa lääkitys. Toivon myös kovasti munasarjojen ultraamista.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kirjavinkkaus ja uuden kierron odottelua

Kolmas Terolut- kuuri on siis ohi. Takana on kolme negatiivista raskaustestiä kp 24, 28 ja 31. Nyt mennään jo kiertopäivää 35, eikä minkäänlaisia PMS- (tai muitakaan) oireita ole näköpiirissä. Soitto naistenpolille on edessä, enkä tiedä voisinko jo soittaa sinne vai jatkanko kuukautisten odottelua. Raskaustestejä on turha enää tehdä. Positiivisen tuloksen odottelu tästä kierrosta on mennyttä.


kuva: simpukka.info


Viimeviikolla päätin etsiä kirjastosta paljon kehutun Anna-Kaisa Hakkaraisen Ihmeet tapahtuvat muille: Lapsettomuuspäiväkirja -teoksen. Yhdessä vilauksessa huomasin, että olin lukenut jo yli puolen välin. Tunnistan itsestäni lähes kaikkia tunteita mitä kirjassa käsitellään. Valmistaudun henkisesti ja teoriassa siihen, mitä voi tulla vastaan, jos joudumme lapsettomuushoitoihin. Kirjasta huokuu yksinäisyyden tunne ja katkeruus, mitä kirjailija kokee perheellisten keskuudessa. Fyysinen ja henkinen kipu, mistä ei pääse eroon. Tänään aion lukea tuon kirjan loppuun ja muodostaa siitä lopullisen mielipiteeni. Tähän mennessä olen pitänyt sitä hyvin lohdullisena teoksena. Merkkinä siitä, ettei ole yksin.

torstai 13. marraskuuta 2014

Itkeväthän enkelitkin. Ehkä minäkin saan?



Mitä oikein odotin? Kuudennen yrityskierron 24. kiertopäivä on meneillään, joten tuota negatiivista testiä osasin jo odottaa. Ajattelin tänään olevan hyvä päivä testata, edellisen kierron ollessa vain 25 päivää. Tämä kierto on ainakin tälläerää viimeinen Terolut-avusteinen. Maanantaina täytyy soitella naistenpolille jatkoista, ellei tuo testi yhtäkkiä muutu positiiviseksi.

Mieliala on ollut aika maassa. Itkin lähes koko viimeyön. Sydämessäni tiesin tämänkin kierron päättyvän märkiin ja räkäisiin kyyneliin. Hankala itkeä samaan aikaan samassa huoneessa, missä toinen koettaa saada unta. Ei halua kuitenkaan herättää ja huolestuttaa toista. Kyllä se näkee, kun on paha olla. Oven napsahtaessa miehen töihin lähdön merkiksi, aloin siivoamaan ja siten purkamaan pahaa oloani. Vaihdoin makuuhuoneen järjestystä, jotta en jatkuvasti näkisi sen tyhjissä kohdissa hoitopöytää ja pinnasänkyä. Sen sijaan herkistyn Ifolorin Ensimmäinen kalareissu -mainokselle. Taitaa olla aika pitää taukoa Facebookistakin. Jos tässä hetkessä näkisin kuvan jonkun pikku tonttusesta, hajoaisin pieniksi paloiksi. Haluan antaa muiden viettää ihania perhepyhiä kärsimättä minun katkeruudestani, enkä tahdo itselleni lisäkärsimystä.

Muutama viikko mennyt valvoessa. Tunnen olevani epäonnistunut kaikessa. En ole enää vaan vihainen itselleni ja surullinen. Olen enemmänkin lamaantunut, pettynyt ja arvoton. Hieman itsekeskeinen ja katkera. Aina vain vakuuttuneempi siitä, että jään (jäämme) lapsettomiksi. En jostain syystä saa päähäni edes sitä, etten vältämättä ole ainut jossa on jotain vikaa. En tahdo osoittaa syyttävällä sormella.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Vietetäänkö meillä ensivuonna isänpäivää?

Otsikossa kysymys, mikä pyöri eilen meidän huulilla. Ei osattu muuta kuin tulla siihen tulokseen, että toivotaan.

Miten hitossa me olemme saaneet tällaisesta perinteisestä perhetapahtumasta näin älyttömän hankalaa? Siis meinaan, että päästäisiin viettämään sitä omankin perheen kesken. Sillä tavalla, ettei omien isien luona vierailu aiheuttaisi sellaista pientä kaihonkoloa tuonne sydämen perukoille. Senhän pitäisi olla ihan luonnollinen jatkumo. Seurustellaan, mennään naimisiin jos halutaan, lisäännytään ja vietetään sitä perhe-elämää.

En osaa ajatella olevamme perhe pelkästään pariskuntana. Mitä sillä pariskunta-sanalla sitten enää tekisi? Sittenhän olisi vain kahden hengen perheitä. Usein kyllä vitsailen että olemmehan me perhe kun meillä on kissa. Kissa on silti kissa, ei lapsi. Usein kun katson mieheni sylittelevän kissaa, alkaa mieleni käymään ylikierroksilla ja alkaa pala nousta kurkkuun. Milloinhan saan nähdä mieheni sylittelevän omaa lastamme? Ensi vuonna? Viiden vuoden päästä? Seuraavassa elämässä?

Kolmas Terolut- kuuri alkaa olla lopuillaan ja usko raskautumiseen on yrityksen mukaan ihan mahdollista, sydämen mukaan varma nakki ja järjen mukaan pelkkää utopiaa. Olen tässä koettanut mennä taas "järjen" mukaan ja selaillut mm. vauvalle retrotekstiilejä, tehnyt listan, jossa on miettimiämme lasten nimiä, tavaroita jotka pitää hankkia lasta varten, mitä pakata mukaan sairaalaan, kun lähtee synnyttämään ja pohtimiamme kummiehdokkaita. Et ihan semmost normii ninQ!

Tässä kierrossa en ole hankkinut yhtään raskaustestiä (edes varastoon!), mutta vielä tässä on noin viikko aikaa seota ja aloittaa hamstraamaan. Olen taas jakaantunut kahteen osaan. Osa minusta on sitä mieltä, että en kuitenkaan ole raskaana. Olisi siis hyvä hankkia rutkasti testejä valmiiksi seuraavia kiertoja varten. Toinen osa sanoo, että tottakai olen raskaana. Mitä turhaan tuhlaamaan rahaa testeihin, kun plussaa heti ensimmäisellä tikulla?


Ai että minä vihaan näitä piinapäiviä! Olen jo löytänyt hyvän memenkin tänne blogiin sitä varten, että seuraava kierto alkaa. Olenko pohjimmiltani pessimisti vai optimisti? Onko teillä aavistusta? Kuka minä olen mitä häh?! ....Ynnä muita yhtä syvällisiä pohdintoja siis tänään.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

murtumispisteessä.

Mitä silloin voi tehdä, kun on pala kurkussa mikä ei liiku? Kun tuntuu että tukehtuu? Ei pysty itkemään vaikka kuinka sattuu? Sattuu niin paljon, että murtuu? Väsyttää, mutta pystyt vain valvomaan? Valvot niin paljon, ettet enää tiedä milloin olet oikeasti hereillä? Ei enää tiedä mitä tuntea?