Mitä odottaa kun odotat?

Nyt pitäisi ilmeisesti ymmärtää olevansa raskaana. Läheisille on jo uutisista kerrottu, sillä ajattelimme ns. pahimman olevan jo takana, kun kerran tähän asti on nyt päästy että siellä mahassa joku möllöttää. Olo tuntuu kuitenkin kuin pahimmaltakin huijarilta.

Voiko olla mahdollista, että pääsimme näin "helpolla"? Onko minulla oikeus iloita tästä raskaudesta, vaikka alkuraskauden ultraan on pari viikkoa ja 12 viikon rajapyykki häämöttää vasta tuolla jossain kaukana tulevaisuudessa? Onko minun jatkuvasti pelättävä keskenmenoa?

Tahtoisin niin kovasti iloita tästä pienen ihmeen juuri alkaneesta taipaleesta, että halkean jo ajatuksesta, mutta tuntuu etten saisi, koska keskenmenovaara on vielä niin suuri. Mitä jos raskaus nyt yhtäkkiä päättyykin? Tekeekö aikaisilla viikoilla oleminen keskenmenosta jotenkin vähemmän merkityksellisen?

Perjantain dpo 14 hCG-arvo oli 104. Hoitaja onnitteli puhelimessa ja minä kirjoitin alkuraskauden ultrausajan pinkillä kynällä kalenteriin, jonka jälkeen kävin tekemässä vielä uuden kotitestin. Tai oikeastaan kaksi: ovulaatio- ja raskaustestit. Oli pakko konkreettisesti nähdä, että vieläkö siellä on elämää, sillä voihan puhelimeen soittaa kuka vaan. :D

Odottajan opas on haettu jo apteekista ja mies teki huolellisen taulukon tarvitsemista(mme) ravintoaineista. Eipähän kiukuta pitkä vältettävien ruoka-aineiden lista, sillä suurin osa siitä on lihaa, kalaa ja muita mereneläviä ja juustoja, mitkä eivät kuulu muutenkaan ruokavaliooni. Tässä pääsen siis hieman helpommalla. Toki joudun ottamaan purkista B12-vitamiinin.

Onko kellä jakaa kokemuksia vegaani-/kasvisruokavaliosta ja raskaudesta? Miten esim. ovat suhtautuneet neuvolassa? Do I need to expect many hates to come? :D

Tää on nyt ilmeisesti siis totta.. Pakko se on kai ymmärtää, että raskaana ollaan!

Lapsettomien lauantain runoilut

Tänään on lapsettomien lauantai. Tätä lapsettomien omaa päivää vietetään tänävuonna 23. kerran. Tämä on minulle kolmas vuosi tahattomasti lapsettomana ja toinen vuosi, jolloin vietän lapsettomien lauantaita.

Viimevuonna mietin, kuinka sitä lapsettomien lauantaita oikein vietetään ja maalailin mielessäni kuvia äitiydestä. Maalaamani kuvat ovat jo haalistuneet, lähes värinsä menettäneet, mutta ainakin tiedän kuinka vietän lapsettomien lauantaita tällä kertaa.
Aion osallistua Tyhjän sylin messuun!

En kuulu kirkkoon, enkä usko minkään sortin jumaliin, mutta toivon saavani tilaisuudesta  lohtua. Saan tilan ja ajan surra menetettyä, sekä vielä olemassa olematonta lasta. Saan hetken, jossa näyttää sieluni muruset ja jakaa tämän kaiken läheiseni kanssa. Jännittää pikkuisen.

Tähän loppuun tein teille lapsettomien lauantain kunniaksi runon, minkä sain aikaan kun vain ajattelin tulevaa tiistaita ja äidinkielen kurssille suoritettavan runoanalyysin deadlinea. Olkoon tämä samalla pahoitteluni suht pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta, josta kerron lisää myöhemmin.

Joko teille tulee lapsia

Tyhjä syli, lyijyn raskas,
menee sinne minne minäkin.
Painoa laskea en voi alas,
sinne katoaisin itsekin.

Yhtä ja samaa minä ja maha,
vuodesta toiseen muuttumattomana.
Saan raskausarpia vaan en lapsia,
hormoneja täytyy tuhansia napsia.

Joku kysyy: "Joko teille tulee lapsia?"
ja mielessäni hiljaa toivon kysyjälle pukamia,
en saksia.

MIELEKÄSTÄ LAPSETTOMIEN LAUANTAITA KAIKILLE!

Terkuin,
#yksiviidestä :-*

Anonyymiys, sen kunnioittaminen ja netiketti

Olen pohtinut pääni puhtaaksi kirjoittaakko omilla kasvoillani ja nimelläni vaiko ei. Onko asioihin helpompi vai vaikeampi samaistua, jos tietää miltä ruudun takana olija näyttää? Onko ihmistä kohtaan helpompi käyttäytyä paskamaisesti kun pystyy kohdentamaan asiansa tarkemmin - pysyen itse kuitenkin kasvottomana? Onko helpompi lähettää tsemppejä jaksamiseen, kun tietää minne ne menevät? Tahtoisin olla avoimesti lapseton myös tämän blogin suhteen, kun olen lopettanut salailun jo muuallakin somessa ja elämässä.

Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa kirjoittamista aivan samaan tapaan kuin ennenkin. En ala kertomaan sen enempää salaisuuksia kuin nytkään ja pitäisin (yrittäisin pitää, heh) aiheet asialinjalla. Toki ajatukseni saisivat kasvot. En kamalasti pidä kasvoistani ja ajatus siitä, että joku tuomitsisi ajatukseni ja olemiseni sen perusteella miltä näytän on ihan kamala.

Yritän pitää oman nettikäyttäytymiseni sellaisena, ettei ylimääräistä selvittelyä tarvitsisi, eikä kellekään aiheutuisi pahaa mieltä ja olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Jos tekee mieli provosoida tai kirjoittaa ilkeyksiä, ohitan aiheen ja etsin jotain mukavampaa. Olen ollut monta vuotta ihan täysi kusipää, eikä se tuottanut hyvää kenellekään, minut mukaanlukien. Ei ole kivaa olla Ämmä.

Oman aspektinsa tähän blogisoppaan ja "kaapista tulemiseen" tuo myös mies ja se, että hän haluaa pysyä anonyyminä vaikuttaa monilta osin. En siis voi ajatella vain itseäni.

Mitenhän sitä oikein tekisi?

1. joulukuuta - työttömän joulupohdinnat

Vuorokausirytmini ollessa sekaisin, koomailin sängyssä yhteen saakka päivällä ja koitin pudistaa silmistäni unihiekan rippeitä. Kuukausi on taas mennyt ja vaihtunut seuraavaan.

Masentavaan, ylistettyyn joulukuuhun, joka päättää taas yhden kuluneen vuoden lisää.

En ole koskaan ollut varsinaisesti mikään jouluihminen. Myönnän kuitenkin olevani jollain kierolla tapaa fiksoitunut jouluvaloihin. Tungen niitä purkkeihin ja teippaan niitä seiniin ja ripustan sängyn nurkkaan. Pidän jouluvaloja surutta esillä vuoden ympäri, koska saan ja haluan niin.
Yöttömän yön vallitessa kesällä ei tarvitse kattovaloja, mutta yksi valoketju on juuri sopiva valaistus ongelmattoman arjen pyörittämiseen. Mutta siinäpä se.

Joululahjat ovat myös kuuluneet joulun kohokohtiin, mutta nyt aikuisena niiden saaminen ei ole enää niin tärkeää.

Mikään ei nimittäin ole ihanampaa kuin joululahjojen suunnittelu, toteutus ja ostaminen!

Tänä jouluna kuitenkin työttömyyden vallitessa ja sen pidellen Mattia minun kukkarossani, sain käskyn korkeammalta taholta (vanhemmiltani), ettei heille saa antaa joululahjoja. Tavallaan olen helpottunut, koska "tyhjästä on paha nyhjästä". Silti tunnen olevani jotenkin huono, kun en pysty heille edes lahjaa antamaan jouluna, mutta onneksi olemme sentään jouluna menossa käymään.

Olen ollut työttömänä nyt kolmisen kuukautta ja budjetin ollessa tiukilla miinuksella on läheiset olleet korvaamaton tuki. Ellei perheemme olisi pystyneet auttamaan meitä tässä kuukausien aikana, meillä ei olisi ruokaa pöydässä, vuokrat olisivat rästissä, auto olisi korjaamatta (ja ilman talvirenkaita), lääkkeeni olisivat ostamatta ja lainat olisivat jäissä.

Jouluaattona olisi ollut hyvä hetki näyttää, että olemme kiitollisia kaikesta, mitä nämä ihmiset ovat meidän eteemme tehneet.

Työttömyys on tuonut elämäämme paljon hyvääkin:
Olemme osanneet luopua tavaroista, joita emme enää tarvitse (ainakaan KOVIN paljon), sekä luopuneet asioista, mihin ei yksinkertaisesti ole varaa (kuten erillinen Internet ja ulkona syöminen, turha autoilu).
Olemme opetelleet korjaamaan vaatteita, pitämään kodin siistinä ja leipomaan omat leipämme. Olemme totutelleet olemaan kotona ja käymään luonnossa kaupungin sijaan.
Olemme oppineet kulkemaan kimppakyydeillä ja käyttämään jonkin verran julkista liikennettä.
Onnistuin jopa tekemään muuttolaatikoista meille väliaikaisen kirjahyllyn!

Kaikesta huolimatta olen hyvin ostoskeskeinen ihminen ja minusta tuntuu pahalta vain mennä jouluksi syömään muiden ruoat antamatta mitään vastineeksi.


Olisiko teillä lahjaideoita rahattoman jouluun?


Otan joulukuun agendaksi kirjoittaa jokaiselle päivälle jotakin tänne blogiin, siis lukemisiin! :)