Simpukka ry 30 vee!

Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, mikä huipentuu Lapsettomien lauantaihin 12.5.2018. Samalla Lapsettomien yhdistys Simpukka ry juhlii 30-vuotista taivaltaan! Jes!
Teette upeeta työtä! Kiitos <3

Kun Simpukka ry aloitti toimintansa, Suomen tasavallan presidenttinä toimi Mauno Koivisto, valuuttana toimi markka ja Suomen ensimmäinen koeputkilapsi täytti neljä vuotta.

Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen tasavallan presidenttinä toimii Sauli Niinistö, valuuttana toimii euro ja Suomessa on syntynyt hedelmöityshoitojen avulla jo yli 40 tuhatta lasta, n. 2500 vuosittain (Ovumia) ja jopa presidenttiparin uutisoitiin toivoneen lasta jo pidempään.

Tahattomasta lapsettomuudesta puhuminen on yhä vähemmän ja vähemmän tabu ympäri maailmaa ja Suomessa näkyy ja kuuluu Simpukan tekemä työ eri tapahtumien, parisuhdekurssien, luentojen, tv- ja radioesiintymisten, vertaistukiryhmien, somekanavien sekä blogien ja vlogien kautta, unohtamatta sitä ainoata oikeaa Simpukka-lehteä.

Ennen lapsen syntymää odotin uutta lehteä aina kuin kuuta nousevaa. Nyt väliaikaisesti kannatusjäsenenä ollessani saan yhden lehden vuodessa ja olen huomannut odottavani sitä aivan samalla innolla.
Lapsettomasta lapselliseksi lapsettomaksi muuttuminen ei ole käynyt ihan kivuttomasti. En osaa samaistua moniin "äitijuttuihin", sillä en kaipaa ensimmäisenä aamulla kahvia ja viimeisenä illalla lasillista viiniä ja huomaan usein ahdistuvani, jos leikkipuistossa on minulle entuudestaan tuntemattomia vanhempia. Koen edelleen jonkinlaista alemmuuden tunnetta kaikkia muita lapsellisia kohtaan. Toisaalta en ilmeisesti kuulu enää lapsettomiinkaan, eikä sanoillani ole lainkaan painoarvoa sen jälkeen, jos joku käy profiilissani ja huomaa että minulla on lapsi, vaikken ole maininnut asiasta muualla lainkaan. Mietin aina kirjoittaessani, että luetaanko blogiani enää lapsettomuusblogiksikaan.

Kyllä minulla on toiveissa toinenkin lapsi, mutta asia ei ole tällä hetkellä ollenkaan ajankohtainen, joten en myöskään osaa nyt mennä täysillä siihen fiilikseen mukaan, kun sitä lasta ei toiveista huolimatta kuulukaan, vaikka tiedän täysin miltä se tuntuu. Toivon hartaasti etten tunne sitä lainkaan ennenkuin toisen lapsen yritys on ajankohtainen, sillä kun se tunne tulee, se musertaa alleen täysin, eikä hetkeen nää mitään muuta kuin menetyksen.

Mitä olisi voinut olla. Mikä tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Minkä haluaisi huutaa kaikille. Mistä olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Milloin on koottava itsensä uudelleen pala kerrallaan ja silti jää yksi kateisiin.

Itse puhun avoimesti meidän lapsettomuushoitotaustasta, mutta olen avoin myös masennukseni, endometrioosin sekä adhd:n suhteen. Avoimuus on auttanut minua eteenpäin oli tilanne mikä tahansa ja näiden vuosien aikana olen havainnut sen, että tökeröjä kommentteja enää harvemmin kuulee. Ensimmäisen askeleen otto oli kyllä hirvittävä, vaikka täällä blogissa anona olin kirjoitellutkin aivan yrityksen alusta lähtien. Lopulta löysin itseni ohjaamasta vertaistukiryhmää, kahdesta lehtihaastattelusta sekä radiosta. Nyt lapsen kanssa koitan saada itseeni iskostettua ajatuksen, että lapsettomuuden kokemuksen jälkeen on silti ihan ok juttu (ja erittäin suotavaa!!) myöntää oma uupumuksensa, väsymyksensä ja avun tarpeensa siellä lapsiperhearjessa, jos sellaista ilmenee. Vaikka olet ihan super, niin ei aina tarvitse olla. Supermieskin oli välillä Clark Kent ja veti lonkkaa jotta jaksoi taas.

Nyt eksyin jo niin pahasti aiheesta, että toivotan kaikille oikein hyvää Simpukka-viikkoa! Toivon myös, että käytte ahkerasti Simpukan tapahtumissa ja tsekkaatte mitä muuta Simpukassa on tarjolla.

Piinaviikot ja #lisääntymisilta

Jostain syystä en saa ollenkaan välitettyä teille kuinka turhauttavaa tämä piinaviikkojen elo on. Olen ollut kipeänä ensin heti inseminaation jälkeen pari päivää ja sitten parin päivän nuhattomana olon jälkeen taas kolme päivää kipeänä. Kuumetta ei ole ollu koko aikana, mutta paska olo kuitenkin, kuten flunssassa nyt yleensä. Päässä lyö tyhjää, kaikki vituttaa tai on aivan ihanaa, vatsa ei toimi tai sitten se toimii niin ettei loppua näy (sori, tmi). Kamala nälkä, muttei tee mieli syödä, koska ylävatsalla kuplii, räkä valuu ja hengitys pihisee.

Muusta ei niin väliä näin piinaviikoilla, kunhan voi googlettaa "flunssa + inseminaatio", "flunssa inseminaation jälkeen", "Pregnyl + varoaika", "alkuraskauden oireet", "raskauslaskuri", "paska maailma" tai "Kuinka lopettaa turha googlettelu".

Perjantaina pp14 olisi hCG-labra ja tälläkin kertaa odotan sinne menoa hyvin vähän. Tänään pp10 olen taas pukenut vaaleanpunaiset viivalasit päähäni ja arvioinut nähneeni aamuisessa testissä aavistuksen toisesta punaisesta viivasta. Pelkään kuitenkin väärää tulosta Pregnylin takia, vaikka eilinen testi olikin täysin puhdas negatiivinen. En siis pitäisi yhtään yllättävänä, jos kehoni päättäisi taas omiaan. Oikeastaan se toimii jo niin omiaan, että voisin laittaa siitä merkinnän CV:een erityisosaaminen -kohtaan.

Jos tämäkin kierto päättyy negatiiviseen tulokseen, tulen putoamaan korkealta, mutta omapa on syyni.. Odotellessa kotitestailun aloittamista, ihastelin nimittäin taas nettikauppojen äititys-,imetys- ja lastenvaate, sekä -tarvike valikoimaa, kävin laskemassa lasketun ajan raskauslaskurilla, luin kaiken "raskaus viikko viikolta"- paskan, minkä muistan jo parin vuoden jälkeen ulkoa sekä tietysti googlettelin.

Ainiin, ja olen myös ihmetellyt Twitterissä kovaan ääneen sitä, miksei Ylen A2-illassa ole ketään puhumassa meidän tahattomasti lapsettomien asioista, koska aiheena on kuitenkin LISÄÄNTYMINEN.

Pelkään, että keskustelu on hyvin yksipuolista, sillä paikalla on enimmäkseen vanhempia. Taitaa joukossa olla kuitenkin Väestöliiton lääkäri ja yksi vapaaehtoisesti lapseton. En ymmärrä millä logiikalla Ylellä ollaan sitä mieltä, että raju syntyvyyden lasku ja tahattoman lapsettomuuden lisääntyminen ei osu millään yks yhteen? :D

Toivottavasti joku muukin erehtyy kaikesta huolimatta katsomaan A2-illan (aivopieruja) tänä iltana TV2 klo 21.30. Sitten ei muuta kun some soimaan ;)

Tässä vielä vainoharhaisuuteni kuvana:

Lapsettomien lauantain runoilut

Tänään on lapsettomien lauantai. Tätä lapsettomien omaa päivää vietetään tänävuonna 23. kerran. Tämä on minulle kolmas vuosi tahattomasti lapsettomana ja toinen vuosi, jolloin vietän lapsettomien lauantaita.

Viimevuonna mietin, kuinka sitä lapsettomien lauantaita oikein vietetään ja maalailin mielessäni kuvia äitiydestä. Maalaamani kuvat ovat jo haalistuneet, lähes värinsä menettäneet, mutta ainakin tiedän kuinka vietän lapsettomien lauantaita tällä kertaa.
Aion osallistua Tyhjän sylin messuun!

En kuulu kirkkoon, enkä usko minkään sortin jumaliin, mutta toivon saavani tilaisuudesta  lohtua. Saan tilan ja ajan surra menetettyä, sekä vielä olemassa olematonta lasta. Saan hetken, jossa näyttää sieluni muruset ja jakaa tämän kaiken läheiseni kanssa. Jännittää pikkuisen.

Tähän loppuun tein teille lapsettomien lauantain kunniaksi runon, minkä sain aikaan kun vain ajattelin tulevaa tiistaita ja äidinkielen kurssille suoritettavan runoanalyysin deadlinea. Olkoon tämä samalla pahoitteluni suht pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta, josta kerron lisää myöhemmin.

Joko teille tulee lapsia

Tyhjä syli, lyijyn raskas,
menee sinne minne minäkin.
Painoa laskea en voi alas,
sinne katoaisin itsekin.

Yhtä ja samaa minä ja maha,
vuodesta toiseen muuttumattomana.
Saan raskausarpia vaan en lapsia,
hormoneja täytyy tuhansia napsia.

Joku kysyy: "Joko teille tulee lapsia?"
ja mielessäni hiljaa toivon kysyjälle pukamia,
en saksia.

MIELEKÄSTÄ LAPSETTOMIEN LAUANTAITA KAIKILLE!

Terkuin,
#yksiviidestä :-*

Miltä lapsettomuus tuntuu? - Kuin merihevoset

Parin kuukauden päästä me ollaan yritetty saada kahden vuoden ajan lapsi. Ennen tätä yrityksen aiheuttamaa tunneskaalaa luulin tunteneeni kaiken, nii ilot kuin surut. Aallon harjat ja pohjat.
Ehkä liiankin usein tunsin meren pohjan selkääni vasten, enkä nähnyt pinnalla hyräilevää valon kajastusta. Taisin pitää silmiäni kiinni. Nyt hieman viisaampana voin kertoa teille miltä minusta tuntuu päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Viimeisen vuoden aikana, olen tuntenut harvemmin olevani meren pohjassa. Olen tuntenut pohjan selkäni alla, koskettanut kädelläni sen karheaa hiekkaa yrittämättäkään työntää itseäni kohti pintaa. Kaikkialla on ollut pimeää vaikka olen varma silmieni olevan auki.

Ajan kuluessa meret syvenevät. Kerta kerralta kestää pidempään nousta pintaan. Kierrosta toiseen pohdin: Kuinka kauan pystyy elämään ilman happea? Enkä edes tahdo ajatella. Tunnen hukkuvani, mutta tiedän keuhkojeni harjaantuneen jatkuvasta sukeltelusta.

Matkoillani veden alla saatan jäädä puoleen väliin syvyyttä tai joskus jopa lähelle pintaa. Olen pystynyt näkemään delfiinejä ilosta kieppuen, kauniita korallin värejä ja jopa merihevosia perheineen. Silloin olen yhtynyt heidän iloonsa ja ihmetellyt kuinka kaunista siellä voikaan olla! Mutta sitten kehoni alkaa taas painaa, enkä jaksa uida enää pysyäkseni ilakoinnin keskellä.

Vajotessani koetan aina kurkottaa, jospa joku tarttuisi käteeni ja saisi nostettua minut pintaan - tai edes lähemmäs sitä. Olen nähnyt monia käsiä, mutta yksikään niistä ei ole saanut lyötyä alitajuntaani avokämmenellä kasvoihin ja käskenyt nousta pintaan. Ehkä tarvitsen siihen oman käteni?

Minä haluan olla onnellinen niinkuin merihevoset. Tahdon nähdä veden kimmeltävän auringon paisteessa. Haluan katsoa veneestä alas kohti pimeyttä ja näyttää sille keskisormea, laittaa moottorin käyntiin ja lähteä kohti rantaa. Päästä kauemmaksi Mariaanien haudan loppumattomasta pimeydestä.

Pääasiassa päästä asiaa

Puhelin rallattaa kärsimättömänä olohuoneessa, kun endokrinologi soittaa jatkosta.
Prolaktiini on mitattu puolentoista viikon sisällä kahdesti ja arvo on noussut sadalla sinä aikana! Tulevan vuoden maaliskuulle on aikaisemmin sovittu pään magneettikuvaus, missä nähtäisiin onko kasvaimen koko muuttunut vai ei. Lääkäri kuitenkin on sitä mieltä, että kuvaus pitäisi suorittaa mahdollisimman nopeaan aikatauluun - tämän kuukauden sisällä - raskaustoiveen läsnäolon sekä kasvaimen tutkimisen kannalta.

Hän piti mahdollisena sitä, ettei kasvain ole välttämättä prolaktinooma vaan prolaktiinin nousu (hyperprolatinemia) olisi oma häiriönsä. Tästä johtuen on selvitettävä mikä kasvain on kyseessä, ettei raskauttakaan yritetä ns. turhaan. Voihan toki olla niinkin, että kasvain lopulta paljastuukin prolaktinoomaksi, mutta olen iloinen että lääkäri haluaa varmistaa asian eikä vain lyki eteenpäin ja odotuta (kuten oli edellisessä hoitopaikassa tapana!).

Toivon kovasti, ettei kasvainta enää löytyisi ja saisin siltäosin terveen paperit ja voisin keskittyä "alakerran" hoitoon tai yleensäkin keskittyä yhteen osa-alueeseen kerrallaan. Tiedän kyllä, että kehon ja mielen hyvinvointi vaatii kokonaisvaltaista huolenpitoa, mutta tämä on vaan niin raskasta. Työttömänä ei oikein muuta olekaan kuin aikaa, mutta voimavarat ovat silti vähissä. Vertaistuen tarve on suuri, mutten koe olevani kunnossa järjestääkseni tapaamista. Onneksi tällähetkellä on kaason ja kummin tehtävät joihin voi aina silloin tällöin unohtua.

Hieman muihin aiheisiin..

Parin viikon sairastelun jälkeen pääsin myös pitkästä aikaa jenkkifutiksen pariin. Erona aiempaan treenaukseen, oli keskittymiskykyni lähes mennyttä, joten sähellykseksihän se suurimmaksi osaksi meni.
Kiinnitin huomiota kamalasti siihen että hikoilin aivan jumalattoman paljon. Ja meinaan siis VALTAVASTI! Päättelin tämän johtuvan Letroista, koska treeneissä käytiin perusasioita eikä varusteita pidetty päällä.

Nyt kysynkin Teiltä kellä löytyy Letrozolista kokemusta, että millaisia haittavaikutuksia teille on tullut Letroista?

Seuraa blogia myös Facebookissa!

Nyt blogiani voi seurata myös Facebookissa!

Päivitän sivuille aina uusimmat postaukset sekä mahdollisesti tietoa endometrioosista, prolaktinoomasta, masennuksesta ja ADHD:sta.

Lapsettomuussymbolini ja muuttohässäkkää

Saatiin muutto tehtyä suhteellisen kivuttomasti. Isomman kuorman lisäksi piti tehdä muutama kiekka henkilöautolla ja silti osa tavaroista jäi vielä väliaikaisvarastoon. Viikon sisään kilometrejä kertyi reippaasti yli tuhat, joten taidetaan tälläkertaa viettää juhannus tutustumalla uuden paikkakunnan antimiin.

 Tämän viikon suunnitelmiin kuuluu vielä yhteydenotto futisseuraan, jonne toivottavasti pääsen pelaamaan. Kentälle on jo kauhea hinku vaikka postmuuttoväsymys on pahimmillaan.

Jottei muutto itsessään olisi ollut tarpeeksi rankka, niin kehoni päätti yllättää minut lyhentämällä kiertoni 27 päivään sekä aloittamaan uuden kierron juuri muuttomme hektisimmäksi ajaksi.

Onneksi sentään huomasin liikkumisen helpottavan kipuja, ettei tarvinnut koko muuttoa sysätä toisen vastuulle. Olin jopa kiltti hermoja raastavista kipukohtauksista huolimatta (välttyivätpä muuttomiehet pahimmilta tunteenpurkauksilta, kaiken energian mennessä kipujen nujertamiseen... Ja ehkä vähän peittelyynkin).

 Simpukka ry:n sivuilla on lähiaikoina ollut puhetta lapsettomuussymboleista. Omani on bolakoru (tai vaihtoehtoisesti komsiopallo, kuinka vain).

Sain käsintehdyn kaunokaiseni kaksi viikkoa sitten ja pidän sitä päivittäin tuomassa minulle toivoa helinällään.

Koruni on tehnyt tuleva korumuotoilija Laura Annika. Korusta löytyy lisätietoja hänen blogistaan.




Löytyykö Teiltä jotain lapsettomuussymbolia esimerkiksi korua tai tatuointia tai oletteko suunnitelleet sellaisen hankkimista?

Lapsettomien lauantai lähestyy

Vuosi sitten maalailin mielessäni kuvia, kuinka tämän vuoden äitienpäivänä heräisin mieheni tuomaan aamupalaan ja onnentoivotuksiin. Heräisin hitaasti, minkä jälkeen menisin työntelemään reippaana lastenvaunuja pihalle aurinkoon.

Puoli vuotta sitten maalailin mielessäni kuvia, kuinka tämän vuoden äitienpäivänä heräisin hitaasti ja mieheni silittelisi kasvanutta vatsaani.

Kaksi kuukautta sitten maalailin mielessäni kuvia, kuinka voisin nukkua äitienpäivän yli tänä vuonna.

Olen koettanut sulkea korvani kevään aikana kaikilta mainoksilta, joissa mainitaan raskaus, imetys tai äitienpäivä. Olen koettanut olla katsomatta television mainoksia, joissa kerrotaan mistä ihmisen elinaika koostuu ja kuinka koko elämä tapahtuu vain siinä välissä. On vaan tehnyt mieli huutaa. Eikö tuon mainoksen rinnalla voisi näyttää jotain "vaihtoehtoisen" elämän kulkuun liittyvää?

Kaikille ei koskaan tule omaa perhettä. On ihmisiä, joista ei tule isiä eikä äitiä. Osa joutuu ratkaisemaan, kuinka elää loppuelämä kaksin tai yksin. Jos jotain voisin sanoa mainostajille, niin sen, että vaikka me tahattomasti lapsettomat emme ole teistä suurimman osan kohderyhmä. me olemme silti kohderyhmä ja meitä on useita. Meillä on televisiot, radiot ja internet. Täällä ollaan hei! Mitä annettavaa teillä on meille?

Olen suosiolla pitänyt juhlapyhien ympärillä taukoa sosiaalisen median (kuten Facebook) käytöstä, jotta en aiheuttaisi itselleni mielipahaa tai aiheuttaisi sitä kellekään muulle. Nyt kuitenkin mainosten kyllästämänä sisuunnuin ja päätin että tälläkertaa en tee niin, sillä aion viettää Lapsettomien lauantaita!

Lapsettomien lauantaita viettämällä tehdään lapsettomuutta näkyväksi ja muistutetaan ihmisiä siitä, ettei vanhemmuus ole itsestäänselvyys. Tilaisuutta vietetään tänä vuonna jo 22. kerran. Lapsettomien lauantaita edeltää Simpukka-viikko (4.5.-9.5.), minkä tapahtumiin voi osallistua mm. Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä.

Lisäinfoa Simpukka-viikon tapahtumista ja Lapsettomien lauantaista löydät täältä.


Koska en ole viettänyt Lapsettomien lauantaita aiemmin, en oikein tiedä kuinka sitä tulisi viettää. Ostanko itselleni kukkia ja leivon? Pelaanko miehen kanssa videopelejä viikonlopun yli? Poltanko kynttilää ja muistan meitä kaikkia lapsettomia rukouksessa? Teenkö someprofiiliini kuvan, jossa toivotan kaikille hyvää Lapsettomien lauantaita?

Kuinka te olette viettäneet tai aiotte viettää Lapsettomien lauantaita?

Yhdessä on parempi

Kaiken tämän lapsettomuuspohdinnan ja prolaktinoomasta aiheutuneen sekoamisen keskellä unohduin täysin omiin maailmoihini enkä muistanut hoitaa meidän parisuhdetta. Keskityin kaikkeen muuhun, enkä ymmärtänyt minulla olevan aivan älyttömän ihana mies, joka myös tarvitsee minua.

Etsin vain tietoa tabletilta, puhelimesta tai tietokoneelta ja selailin lapsettomuusblogeja päivät pitkät. En halunnut mennä yöksi sänkyyn, koska olisin vain itkenyt huonoa (paskaa) tuuriamme ja hukutin ajatukseni Netflix-sarjoihin. Eristäydyin, vaikka minun olisi pitänyt avautua. Oikeastaan avauduinkin, mutta unohdin täysin, etten ole ainut joka tuntee ja tarvitsee kuuntelijaa.

Otin parisuhteen hyvinvoinnin itsestäänselvyytenä. Ajattelin olevani yksin tässä tilanteessa, koska MINÄ olen viallinen enkä siksi pysty saamaan lasta miehelleni. Alkuviikosta kävimme miehen kanssa kädenvääntöä muutamasta aiheesta ja totesin olleeni ihan kamalan itsekäs.

Olen viettänyt aikaa, mutten mieheni kanssa. Rajoitin keskustelujamme lapsettomuusaiheen ympärille - tutkimuksiin ja tuloksiin. Olen pelännyt puhua asioista, joista olemme aiemmin saaneet pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi, enkä yhtään tiedä miksi. Onneksi mies sai taottua minulle vähän järkeä ja opetellaan puhumaan uudelleen toinen toiselle.

Tarvitsen tukea, mutten ole ainut tuen tarvitsija. On (jo) aika(kin) olla tukena omalle puolisolle, jotta pysytään vahvoina molemmat. Ei talokaan pysy pystyssä ilman perustuksia.

Tästä viisastuneena päätin liittyä Simpukka ry:n jäseneksi. Saadaan sieltä molemmat vähän näkökulmaa. Niin lapsenkaipuuseen kuin parisuhteeseenkin.

Kuva