Jatkuuko se elämä vai ei?

Blogista tuli tosiaan taukoa, kun oli hyperprolaktinemian lääkitys tauolla ja samaten myös hoidot. Kokonaisuudessaan "yritystaukoa" on takana nyt pari kuukautta. Sain tämän kuun alussa luvan jatkaa lääkityksen uudelleen.

Prolaktiiniarvo oli pysynyt aisoissa nousten tauon aikana 138 -> ~550 ja lääkäri arvioi, ettei noin pienellä arvolla ole vaikutusta enää kuukautiskiertoon eikä lääkitystä tarvitsisi välttämättä jatkaa. Kerroin, että tauon aikana kierto huiteli yli 30 päivän hujakoilla ja oli normaalia epäsäännöllisempi, joten halusin jatkaa lääkitystä. Pari viikkoa tuli syötyä lääkettä puolikkaalla annoksella ja liekö se on syynä, että uutta kiertoa saa taas odotella.

Lähes heti lääkkeen uudelleen aloittamisen jälkeen soitin L-polille ja kyselin jatkoista. Siellä pirteä ääni vastasi, että uuden kierron alkaessa täytyy soittaa uudelleen, niin tiedetään sitten millä ohjein jatketaan ja ehditäänkö toinen inseminaatio tehdä ennen polin kesätaukoa. Jos uusi kierto alkaisi viikon sisällä, niin hoito varmasti ehdittäisiin tekemään.

Olin onneni kukkuloilla, että nyt on meidän vuoro raskautua ja rattaat lähtee taas pyörimään. Hoitaja puhelimen päässä muistutti kuitenkin tekemään vielä raskaustestin ennen uutta hoitoa vaikka uusi kierto alkaisikin.

Tuli kiertopäivä 30, jonka aamuna tein täydellisen negatiivisen testin. Kiukutti ja hymyilytti samaan aikaan ajatusten pyöriessä karusellissa: "Vittuku en oo vieläkään raskaana" ja "Kohta alkaa uusi kierto ja päästään jatkamaan hoitoja, jos sitten tärppäisi." Seuraavana päivänä heitin miehelle, että pitäisi laittaa Kadonneet-palstalle ilmoitus jossa etsitään säännöllisiä kuukautisia. Siltä taisi mennä vitsi vähän ohi.

Tänään on lähinnä ärsyttänyt niin paljon että naurattaa. Naapurin tupakanhajut tulee parvekkeelta ja ikkunoista suoraan meidän asuntoon, ensiviikolla on koeviikko, enkä ole edes aloittanut lukemaan, lähes hukutin luottokasvini palmuvehkan ja huimaa IHAN_KOKO_AJAN. Hatutuksen määrästä analysoiden seuraava kierto voi olla hyvinkin lähellä, joten vauhtia nyt "täti", vauhtia!

Huimauksen syy muuten löytyi lääketauon aikana ja se ei ainakaan parantanut mielialaani. Tai ehkä himpun verran paransi, sillä nyt tiedän minkä takia huimausta on. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietenkin ollut se, että huimaus olisi vain hävinnyt, mutta ei.. Minulla on autonomisen hermoston toimintahäiriö. Taas yksi "palikka" lisää tähän palapeliin. Palaset ei vaan tunnu loksahtavan paikoilleen vaikka miten pyörittelee. Ainakin yksi pieni pala vielä puuttuu.

Jos vuoden sisällä tästä ei ala lasta kuulumaan, olisi ainakin muutto paikallaan. On kuluttavaa, kun huonoimpina päivinä on pakko pitää verhot ja ikkunat kiinni, jottei kuule eikä nää leikkipuiston leikkejä ja pysyy itse toimintakykyisenä. Seuraava asunto ehkä jostain, missä voi kulkea niin, ettei tarvitse kuulla välituntikelloa tai nähdä vaahtosammuttimen kokoisia keltaisia ja heijastavia ihmisiä? Taidan muuttaa autiolle saarelle.

Entä ensivuonna?

Tällasta tänään heti aamusta. Ei silti auta nyt muu, kun odotella vielä se negatiivinen verikokeen vastaus. En jaksaisi enää olla rikki. Henkisesti tässä odotellaan uuden kierron alkua ja seuraavaa inseminaatiota. Tämän myötä tämä vuosi on kuitenkin taputeltu. Meille ei synny vauvaa myöskään vuonna 2016.

*Verikoe meni kuten arveltu oli: hCG alle 1 - ei raskaana.*

Kun aalto...

Taas kerran plussa-aalto vyöryi tsunamin lailla niin palstoilla kuin blogeissa.
Taas kerran minä teen liudan negatiivisia testejä ja tuijotan niitä päivästä toiseen, _jos_ sattuisi se toinen viiva ilmestymään edes yhteen.

Kuva Googlesta.

Itkettää ja vituttaa jo nyt, vaikka vasta huomenna on hCG-verikoe. En vain tahtoisi kuulla ääneen sitä jopa säälivää "testitulos on negatiivinen" lausetta. Voisipa joku muu kuulla ja käsitellä sen minun puolestani. Kuulla kaikki ne epätoivoiset ajatukset, joilla itseäni soimaan kun ei taaskaan tärpännyt. Joku muu voisi lähteä puolestani sukuloimaan pääsiäislomaksi, jotta minä voisin kissan kanssa rauhassa lukittautua vessaan sekä koittaa huutaa tämän kivun pois.

Miten helvetissä kävi näin? Mihin saakka meidän polku vie? Jos saan itse sanoa, niin on kyllä helvetin paska polku. Nousseita juuria ja liukumiinamutaa pullollaan. Välillä harmittaa, että tästä meidän polulta on hyvät näkymät rannalle. Edes silmien sulkeminen ei estä sitä suhinaa, mikä kuuluu kun aalto seuraa toistaan. Päätyykö meidän polku koskaan tuonne rantaan? Kerääkö aalto meidät sieltä mukaansa?

Joko saa luovuttaa?

Pari päivää sitten sain haalean punaisen viivan raskaustestiin. Sen jälkeen sitä ei ole näkynytkään. Niin tai näin, minulla olisi aika alkuraskauden ultraan maaliskuussa.
En vaan jotenkin jaksa uskoa että yhtäkkiä plussa taas ilmestyisi ja olisinkin raskaana vaan odotan uuden kierron alkua malttamattomana.

Tällä hetkellä suoraan sanottuna vituttaa odotella uutta kiertoa. Haluaisin vain, että uusi kierto alkaisi ja päästäisiin uuteen yritykseen. Voisin lopettaa turhan testailun ja nousta taas pikkuhiljaa täältä pettymyksen suosta.

Minua ei kiinnosta katsoa enää yhtään testiä, minkä ikkunassa paistaa tasan yksi viiva. Minua ei kiinnosta tuhlata enää yhtään rahaa testeihin, joita on pakko tehdä ennen kuin uuden kierron alkaessa voi lääkityksen taas aloittaa. Mietin syvästi vieväni kirpputorille ne vähätkin lastenvaatteet, joita olen höyrypäissäni käynyt hankkimassa "tulevaa lasta varten".

Haluaisin alkaa valmistautumaan siihen, jos meistä kahdesta ei koskaan tulekaan kolmea. Kysymys kuuluukin, kuinka sellaiseen voi valmistautua? Näiden muutaman negatiivisen testin jälkeen mietin, onko peli jo menetetty?

Ihana päivä - saatanan kepakko

Päätin etten enää käy kaupassa ikinä. IKINÄ! Tulee vaan paha mieli kun ensin ali- ja sitten ylianalysoi kaiken ympärillään olevan. Jos aiemmin ei ollu pää sekaisin ja jumissa niin nyt on! Pilalle menneen kauppareissun jälkeen lenteli kissan pelletit pitkin vessaa ja unohdin miksi kutsutaan kissan jätösastiaa ja vitutus vaan nousi sitä mukaa kun sanoja ja asioita unohtui. Mies koitti saada minut paremmalle tuulelle, mutta ei oikein onnistunut.

Kaiken riehumisen ja siivoilun jälkeen väsyin sohvalle ja itku alkoi kerääntyä. Kysyin sitten mieheltä tai oikeastaan totesin, että mihin minusta on, kun ei minusta ole mihinkään ja mitä minä oikein tulen tekemään. Sain neuvon kääriytyä riippumattoon ja kirjoittaa blogia.
Ärsytys on nyt hieman laantunut ja meillä on vieraita, joten kai se on oltava ihmisiksi tästä eteenpäin.

Kaikki alkoi siitä, että kävin vaihtamassa huonon suolakurkkupurkin uuteen ja summailin kassalla onko kaikki varmasti mukana ja huokaisin helpotuksesta että pääsen kaupasta pian pois enkä tajunnut taakseni tulleen ihmisiä. Välikepakko jäi laittamatta. Saako nyt jälkeenpäin huutaa että:

"Anteeksikunminullaeioleselässäsilmiäenoleennustaja
enkäuseimmitenmyöskääntajuamistäänmitään
niinettäjosunohtuukepakkoeikäsitätajualaittaa
niinsenvoisittenottaasieltäitseeikäkyräilläjamulkoilla
kunminäkinolenvainihminen!!"

Päätin nyt myös sen, että kun kaikki ärsyttää, niin jätän suosiolla menemättä yleisille paikoille, ettei huono päiväni tartu muihin, niinkuin nyt tarttui minuun. Minullakin siis OLI ihan hyvä päivä. Tiedän siis kyllä että moka oli minun, kun en ensin muistanut kepakkoa laittaa, mutta olisihan tuon tilanteen nyt voinut aikuisemminkin hoitaa - ilman mielensä pahoittamista.

15. joulukuuta - PAM ja raskaaksi!

Törmäsin Facebookissa ihanaan uutiseen, missä vauvan adoptoinut pariskunta saikin yllättäen oman biologisen lapsen. Pariskunta oli läpikäynyt useita lapsettomuushoitoja tuloksettomina ja päätyneet kolmen vuoden yrittämisen jälkeen adoptioon. Menin hämilleni, kun uutisesta kävi ilmi, että lapsettomuus olisi aiheutunut naisen steriiliydestä ja kovasta stressaamisesta, sillä alkuperäisen videon mukaan pariskunta kärsi selittämättömästä lapsettomuudesta.

Uutisen linkki mihin törmäsin, oli siis sisällöltään täyttä kuraa. Silti suurimmat tunteenpurkaukset aiheutuivat vasta, kun luin ihmisten kirjoittamat kommentit siitä. Varsinkin, kun osalta näytti unohtuneen katsoa video josta "uutinen" kertoi.

Kommentoijista suurimmalla osalla oli kertomansa mukaan tietämystä tai tuttavapiiriä, jossa adoptoidun lapsen tai adoptiopäätöksen jälkeen oli saatu biologinen lapsi tai useampi. Muutaman mielestä pitää vain lopettaa väkisin yrittäminen ja luopua toivosta niin ihme tapahtuu. Joillain taisi olla kokemusta omakohtaisesti myös siitä, että stressin hävittyä on raskauduttu ja saatu useampi lapsi. Luonto ilmeisesti myös osaa hoitaa hommansa, jos on huonot selviytymismahdollisuudet.

Videon lääkäri toteaa, että kyseessä EI OLE yleinen ilmiö, että adoptiopäätöksen tehnyt raskautuisi. Hänen mukaansa alle 10% lapsen adoptoineista raskautuu - mikä on oikeastaan sama kuin ei tekisi päätöstä lainkaan - ja pitää pariskunnan suurimpana lapsettomuuden aiheuttajana naisen kuukautisten puuttumista. Toinen lääkäri on vakaasti sitä mieltä, että naisen stressaaminen on voinut olla erittäin suuressa osassa pariskunnan lapsettomuuden aiheuttajana.

Samaa mieltä jälkimmäisenä mainitun lääkärin kanssa on myös ohjelmaan haastateltu psykologi, jonka mielestä lapsettomuus aiheuttaa kokijalleen yhtä paljon stressiä ja ahdistusta kuin syöpä. Siitä huolimatta hän kertoo lapsettomuudesta johtuvan/lapsettomuutta aiheuttavan stressin olevan helposti hoidettavissa mm. rentoutumisharjoituksin ja stressinhallintakeinoin, jolloin on mahdollista palauttaa hedelmällisyys normaalille tasolle. Lisäksi hän kehoittaa myös lopettamaan tupakoinnin, sekä alkoholin ja kofeiinin käytön. Ennen kaikkea psykologi kuitenkin kehoittaa lapsettomuuden kanssa kamppailevia puhumaan asiasta ja kertomaan tunteistaan jollekin.

Olen psykologin kanssa samaa mieltä lapsettomuudesta johtuvan ahdistuksen ja masentuneisuuden kuormittavuudesta sekä siitä, että puhuminen auttaa keventäen sitä kuormaa. Toki tupakoimattomuus ja alkoholin ja kofeiinin kohtuukäyttö/lopetus on ehdottoman tärkeitä asioita nekin!

En silti ymmärrä, miten hoitoalan ammattilainen voi sanoa niinkin suurien asioiden, kuin stressin, ahdistuksen tai masennuksen olevan HELPOSTI HOIDETTAVISSA!? Anteeksi Caps Lockini, mutta kun on tuosta masennuksesta yli kymmenen vuoden henkilökohtainen kokemus, eikä siitä eroon pääseminen ole millään tavalla helppoa. Olisin toivonut myös jonkinlaista tilastotietoa siitä, että mainituilla opeilla on saatu hedelmällisyys palautettua.

Mitä noihin kommentoijiin tulee, olen suhteellisen moniprosenttisen varma, ettei monella heistä ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta yhtään missään muodossa. Olen vaakalaudalla koittaakko kepillä jäätä ja yrittää levittää heille tietoa lapsettomuudesta vai etsiäkkö lähimmän nyrkkeilysäkin mihin purkaa tätä turhautumista ihmisten tietämättömyyteen ja lapsellisuuteen. Taidan olla kuitenkin liian turhautunut jaksaakseni kumpaakaan.