Miltä lapsettomuus tuntuu? - Kuin merihevoset

Parin kuukauden päästä me ollaan yritetty saada kahden vuoden ajan lapsi. Ennen tätä yrityksen aiheuttamaa tunneskaalaa luulin tunteneeni kaiken, nii ilot kuin surut. Aallon harjat ja pohjat.
Ehkä liiankin usein tunsin meren pohjan selkääni vasten, enkä nähnyt pinnalla hyräilevää valon kajastusta. Taisin pitää silmiäni kiinni. Nyt hieman viisaampana voin kertoa teille miltä minusta tuntuu päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Viimeisen vuoden aikana, olen tuntenut harvemmin olevani meren pohjassa. Olen tuntenut pohjan selkäni alla, koskettanut kädelläni sen karheaa hiekkaa yrittämättäkään työntää itseäni kohti pintaa. Kaikkialla on ollut pimeää vaikka olen varma silmieni olevan auki.

Ajan kuluessa meret syvenevät. Kerta kerralta kestää pidempään nousta pintaan. Kierrosta toiseen pohdin: Kuinka kauan pystyy elämään ilman happea? Enkä edes tahdo ajatella. Tunnen hukkuvani, mutta tiedän keuhkojeni harjaantuneen jatkuvasta sukeltelusta.

Matkoillani veden alla saatan jäädä puoleen väliin syvyyttä tai joskus jopa lähelle pintaa. Olen pystynyt näkemään delfiinejä ilosta kieppuen, kauniita korallin värejä ja jopa merihevosia perheineen. Silloin olen yhtynyt heidän iloonsa ja ihmetellyt kuinka kaunista siellä voikaan olla! Mutta sitten kehoni alkaa taas painaa, enkä jaksa uida enää pysyäkseni ilakoinnin keskellä.

Vajotessani koetan aina kurkottaa, jospa joku tarttuisi käteeni ja saisi nostettua minut pintaan - tai edes lähemmäs sitä. Olen nähnyt monia käsiä, mutta yksikään niistä ei ole saanut lyötyä alitajuntaani avokämmenellä kasvoihin ja käskenyt nousta pintaan. Ehkä tarvitsen siihen oman käteni?

Minä haluan olla onnellinen niinkuin merihevoset. Tahdon nähdä veden kimmeltävän auringon paisteessa. Haluan katsoa veneestä alas kohti pimeyttä ja näyttää sille keskisormea, laittaa moottorin käyntiin ja lähteä kohti rantaa. Päästä kauemmaksi Mariaanien haudan loppumattomasta pimeydestä.