Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

Kroppakriitikko suorittaja

Miulla on aina ollu ongelmaa kroppani kanssa, millon on muhkuraa missäkin, jenkkakahvaa, sola keskellä selkää, liian leveät hartiat, pieni ja pyöreä pää, kaksoisleuka, kainaloläskit, olemattomat pohkeet ja perse, venymäarpia kaikkialla, kauheen pienet jalat.

Raskausaikana pullistuin eikä paino haitannut niin paljon, vaikka kroppa olikin outo ja uusi. Mutta voi perhana kun laps tuli maailmaan ja kroppa muuttui taas yhtäkkiä. Lähinnä kropan tuntumaa sanoisin sanoisin olevan ehkä taikina tai löysä paska. Muodoton möhkäle kuitenkin.

Kaikkialla sattui silmiin jutut siitä, miten pitää olla ylpeä kehostaan kun se sai aikaan lapsen ja muistaa ottaa omaa aikaa jotta jaksaa arjessa. MUTTA samaan aikaan samoista paikoista sai lukea kuinka pitää päästä eroon raskauskiloista, kokeilla tätä ja tätä dieettiä, palautua kunnolla ja nauttia elämästä lapsen kanssa, imettää mahdollisimman pitkään, luoda kiintymyyssuhdetta lapseen ja muistaa pitää huolta parisuhteesta.

Olin ihan hukassa. Pää univeloista jumissa, koitin vain selvitä päivästä toiseen ja yrittää parhaani mukaan olla vanha itseni ja sujahtaa siihen muottiin etten vaan tee mitään väärin ja ole huono äiti. Samalla kun suoritin äitiyttä, tunsin olevani huono vaimo ja huono ihminen. Joku suoritus jäi aina vaillinaiseksi. Vuorokaudessa tunnit ei riittäneet vaikka suurin osa menikin hereillä.

Puolisen vuotta meni eteenpäin. Pari Kriisikeskuksen käyntiä ja säännölliset käynnit psykalla saivat minut ymmärtämään, että mitä vittua olen oikein tekemässä. Eikös sen lapsenkin ole ihan hyvä tutustua oikeaan äitiinsä eikä siihen kuka tai mikä äiti yrittää olla jotta olisi "oikea äiti"?

Erosin monista vauvaryhmistä, estin joidenkin ihmisten julkaisut, joista tuli aina vain paha mieli, lakkasin seuraamasta suurinta osaa ryhmistä ja kävin kurkkimassa niitä milloin muistin ja jatkan samalla tyylillä edelleen. Alussa piti käskeä itseään olla ajattelematta mitä muut ajattelevat siitä mitä teen lapseni kanssa ja mitä valintoja teen hänen puolestaan. Joinakin päivinä joudun muistuttamaan itseäni tästä uudelleen.

Olen hyvä äiti. Lapseni viihtyy seurassani, on iloinen ja avoin sekä uskaltaa näyttää tunteensa. Teen oikeita, mutta myös vääriä valintoja ja opin uusia asioita kokoajan, kuten tuo lapsikin. Joskus ollaan yhdessä hämillään ja itketään ja nauretaan.

Sitä myötä kun jätin lukematta mitä "internetäidit" tekevät lastensa kanssa tai ilman ja lakkasin vertaamasta itseäni ja kasvatustani heihin, näin vuotta myöhemmin huomaan että jaa. Minulla on ihan hyvä olo. Parempi mitä pitkään aikaan. Olen palautunut ihmiseksi vaikkei minusta mikään malli tulekaan. Ulkomuoto ei ole enää muodoton möhkäle, vaikka turpoilenkin usein. Se muodoton möhkäle sai ihan uudet sfäärit tuolla pään sisällä. Nautin enemmän ajasta lapseni kanssa. Olisinpa ollut äiti ennen somea.

Ainiin ja siihen kroppaan vielä.. Olen pari kiloa vaille samassa painossa mitä synnärille lähtiessä. Löysää on, mutta olen huomannut lihasten kasvaneen, jaksamisen parantuneen ja vielä ruskettuneeni kaupan päälle! Syön normivegaaniruokaa, käyn pihalla kun siltä tuntuu, riehun lapsen kanssa ja illalla vedän vissyä ja linssisipsejä. Katson Netflixiä ja joogaan joskus ja jouluna. Jos en näytä keventyneen, niin ainakin olo on kevyempi ja en ole enää niin kiukkuinen noille kropan muhkuroillekaan. Korkeintaan ehkä tuolle alemmalle leualle vähän.

Kuinka suhtautua muuttuneeseen kroppaan?

Aiiiiivan kamalat itsetunto-ongelmat raskaudenjälkeisen maharöllykän takia. Joinakin päivinä tuntuu kuin olisin lähes "vanha" itseni ja joinain päivinä taas tuntuu että olen vain yksi epämiellyttävä taikinakasa. Olen alkanut olemaan sinut sektioarpeni kanssa, mutta en yhtään tiedä miten saisin itseni olemaan sinut nykyisen löysän vatsanahan kanssa. Vaikka paino ei ole laskenut lasketun ajan +19 kilosta kuin 4-5 kiloa, niin olen paljon solakampi mitä vielä vaikka puoli vuotta sitten.

Sektiosta tulee nyt 11 kuukautta, enkä ole urheillut päivittäisten askareiden lisäksi lainkaan. Arpi ja vatsa ovat edelleen kipuilleet, eikä oikein mistään saa tietoa kuinka sektion jälkeen urheilu pitäisi aloittaa. On kuitenkin täysin eri asia, jos lapsen on ponnistanut alakautta pihalle, kun että vedetään vatsa auki, otetaan erilleen vatsalihakset ja muu kama ja vielä avataan kohtukin ja revitään sieltä lapsi pihalle. Siinä ei ihan heti kotiutuessa kannata alkaa ensimmäisenä tekemään vatsalihaksia! Toki erkaumaa voi olla vaikkei sektiota ole tehtykään, mutta mutuna sanoisin, että vatsan lihaksistoon vaikuttava leikkaus tekee liikunnan aloittamisesta hieman erilaista.

Mistä löytää _faktatietoa_ siitä milloin ja miten vatsatreenit kannattaisi aloittaa? Netistä löytyy lähinnä pilipalivideoita ja -tekstejä mitkä perustuvat mututietoon. Lääkärit ja neuvolahoitajani eivät ole ottaneet kantaa koko asiaan. En haluaisi kuitenkaan loppuelämääni pitää vatsalihaksiani säästöliekillä ja jatkaa pullautumista. Olisikohan fysioterapeutista apua?

Kaipaan kokemuksia sektion läpikäyneiltä. Oletteko saaneet helposti tietoa kuinka aloittaa vatsalihaksia rasittava liikunta sektion jälkeen?

Haluan lukittautua jonnekin ja olla yksin

En olisi jaksanut nousta sängystä mutta oli pakko. Kaikki ahdistaa. Olen pahoillani lapseni puolesta, koska olen tällainen. Olen surullinen, että hän joutuu katsomaan itkevää äitiä. Väsynyttä, ahdistunutta ja surkeaa äitiä. Kukaan ei ymmärrä ahdistustani tai ajatuksiani ja yhteisistä ongelmista on tullut minun ongelmiani, koska en osaa käsitellä asioita tai koska haluan ja yritän käsitellä asioita. En ole pian kymmeneen kuukauteen oikeastaan ollut tuntia pitempää aikaa täysin yksin. Kaipaan yksinoloa ja sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti läsnä ja sitä ettei kukaan ole iholla. Kaikki kosketus ahdistaa, koska en tunne olevani omassa nahassani. Ihoni ei tunnu omaltani. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen, enkä tiedä kuinka voisin aloittaa etsinnät. Anteeksi että haluan hengittää.

Hyvä ihminen

Eilen luulin olevani ihan piipussa ja olen loppu, etten jaksa. Olen nalkuttanut, tiuskinut, surullinen, itkuinen, riittämätön ja ärtynyt. Mikään ei kiinnosta, eikä mitään jaksa. Eikä ole nälkäkään. Heti kun pääsee pitkälleen tulee uni tai sitten se ei tule millään. En ole jaksanut käydä oikein missään, enkä tehdä oikein mitään, paitsi silloin, kun olen niin väsynyt että keho huutaa "lepää heti, lepää!".

Eilen raivasin kotoa kaikki kierrätyskamppeet kierrätyspisteisiin, missä hurahti pari tuntia. Tuli vietyä lisäksi parin kuukauden edestä muovia ja pulloja muutaman kilometrin päähän ja käytyä samalla reissulla kaupassa. Nukuin viimeyönä yli kuusi tuntia, kävin lapsen kanssa aamuseitsemältä vaunuttelemassa, sillä hän ei suostunut sisällä enää nukkumaan, vaikka oli selkeästi vielä väsynyt. Energiaa riittää tasan sen verran, että tuijotan olympialaisia peiton alta. Tai siis ei riitä, sillä katsoin kelloa viimeksi 10.47, jolloin katsoin jääkiekkoa ja seuraava muistikuva on kai jostain puolen tunnin takaa, kun mies syötti keittiössä pojalle lounasta.

Luulin olevani hereillä vaikka olin nukkunut sohvalla monta tuntia. Ei mitään hajua. Olo on edelleen väsynyt ja outo. Ei pysty.

Onneksi ensiviikolla on pitkästä aikaa edessä labrakokeet. Katsotaan kilpirauhasarvot sekä prolaktiini. Jännittää vähän, sillä ymmärsin, että pään magneetti otettaisiin myös nyt imetyksen loputtua, mutta siitä ei lähetteessä nyt ollutkaan mainintaa! Ahdistaa jo etukäteen, sillä pääkivut ovat lisääntyneet. Toisaalta uskon, että se voi johtua ihan jo valvomisestakin. Mene ja tiedä.

Olisi ihana jos saisin mielenkiintoni ja energiani takaisin. Tällä hetkellä tunnen olevani vain sellainen klöntti, mikä ei lähde kulumallakaan vaan on vain riesana siellä minne ilmestyy.

Voisin vaan luetella sanoja mitä tunnen, kun en osaa selittää mistä mikäkin johtuu; epävarmuus, yksinäisyys, tunnottomuus, välinpitämättömyys, stressaavuus, voimattomuus, riittämättömyys.. Yms yms yms. Siis pidän vaan itseäni niin paskana ihmisenä, että ei muusta väliä. Vituttaa niin paljon että naurattaa :D Ei vaan toimi ytään mikään. Pää on niin solmussa ja jumissa, että se pitäisi halkaista ja selvittää sitä kautta.

Arpi ja palautuminen

Olen sitä mieltä ettei ketään pidä tuomita ulkonäön perusteella. Ennen raskautta sanoin ja ajattelin että aivan sama tuleeko lapsen mukana sata kiloa ja miljoona arpea. Sain syliini ihanan pienen ihmisen, mutta en tunne olevani enää oma itseni. Sektioarpi muistuttaa edelleen itsestään kivuliaasti. En ole ottanut paineita pudottaa "vauvakiloja", joita kertyi kokonaisuudessaan 19 ja vatsa on palautunut jonkinverran ihan itsestään. Painan tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin raskausviikolla 33 ja vatsani edelleen luonnollisesti pömpöttää. Mutta...

Samalla tuomitsen itseni. En ole yhtään sinut vatsani uuden muodon kanssa. Sektioarpi on pelkkä leveä kuoppa minkä päällä uusi vatsani istuu. Silittäessä vatsa liikkuu käden mukana ja yhtäkkiä tulee kieleke johon vatsa loppuu ja käsi putoaa. Osassa kohdin vatsaa tunto on lähes olematonta ja toiselta kohtaa tekisi mieli hypätä pois kosketuksen alta. Se ei tunnu omalta. "Uuden" vatsani arpiarmeija ei haittaa pätkän vertaa, mutta tämä uusi muoto ahdistaa. Olisiko palautuminen helpompaa ilman arpea, että koko "maharöllykkä" saisi olla vapaana ja palautua omaan tahtiinsa? Nyt tuo arpi näyttää ja tuntuu vievän ison osan siitä tilasta minne tämän röllykän pitäisi palautua. Onko kellä kokemuksia sektion jälkeisestä palautumisesta? Jääkö tuohon arven yläpuolelle sellainen "nahkakieleke" loppuiäksi?

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4

Ongelmani, ajatukseni

Vielä vähän matkaa taaksepäin olin vahvasti sitä mieltä, että ollaan puolison kanssa molemmat täällä lapsettomuuden suossa, kunnes tutun kyseessä lapsista, ohjasi puoliso kysymään asiaa minulta. Ihmettelin miksi, sillä osaisihan hän varmasti itsekin kertoa miten asianlaita on. Meillä ei ole lapsia ja saa nähdä tuleeko niitä edes.

Siinä jonkin aikaa vastailtuani mitä mielenkiintoisempiin kysymyksiin ja neuvoihin, pääsin lopulta kysymään asiasta puolisoltani. Hän oli sitä mieltä, että asiasta pitää kysyä minulta, koska lapsettomuus on minulle läheisempi asia, koska koskettaa minua. Olin yllättynyt. Kai hän on nyt ymmärtänyt, että kanssani tämä sama asia koskettaa myös häntä? Keskustelu jäi kuitenkin kesken, sillä olimme juhlissa.

Myöhemmin samana iltana sain vielä sanottua, että tuntui aika pahalta kuulla, että lapsettomuus olisi vain minun asiani. Siitä lähtien minun on ollut vaikeaa kertoa oikein mitään lapsettomuuteen liittyvää. Tietysti "seuraavaan hoitoon" paneuduttiin täysillä, mutta muuten tuntuu kuin olisimme jo luovuttaneet.

Ahdistaa istua päivästä toiseen sohvalla ja katsoa milloin mitäkin Netflixistä löytyy. Tuntuu kuin olisin elänyt jo pitkään elokuvien ja sarjojen sekä kirjojen kautta ja unohtanut itse elää lainkaan. Kun lähden kotoa, tuntuu etten kehtaa olla pitkään poissa. Tunnen olevani toimeton ja kun olen toimeton, mietin miksei meillä ole lasta. Kun mietin miksei meillä ole lasta, mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Mietin mitä tapahtui sille ihmiselle, joka löysi jollain ilveellä aina huonoistakin asioista lopulta hyvää, luotti ihmisiin ja teki asioita joista nautti.

Miksen enää nauti elämästä? Koen huonoa omaatuntoa, jos teen tai haluaisin tehdä jotakin mihin toinen ei halua olla osallisena (esim. roadtrip, metsäily, kaupungin tutkiminen), joten usein en edes ehdota mitään vaan kysyn mielummin että mitäs seuraavaksi katsotaan. Lähden hyvin harvoin baariin, koska olen mielummin selvinpäin. Tuntuu siltä että minusta on tullut tylsä, koska menen mielummin luontopolulle kuin baariin ja siksi olen useimmiten omissa oloissani.

Odottaen pelkään sitä päivää, jos puoliso löytää toisen,  hedelmällisemmän yksilön, jonka kanssa saada lapsia. Mihin minua enää tarvitaan? Lapsettomuushan on minun ongelmani ja sen vaikutukset eskaloituvat aivoni poimuissa. Lisäksi muut terveysongelmani, kuten astma, masennus, ADHD, endometrioosi ja autonomisen hermoston toimintahäiriö PoTS tekevän arjesta usein haastavaa. Minä tuon mukanani vain kaikenlaista huolta. Kasvattelen aivolisäkkeeseen kasvaimia, olen jatkuvasti kipeä, kävelen seiniä pitkin, en muista mitään tai saa happea ja kehoni on jo ainakin pari vuotta luullut imettävänsä vaikkei minulla ole koskaan ollut mitään imetettävää. On niin vaikeaa jaksaa olla ihossaan.

Tunnen olevani jatkuvasti lukossa. Haluan myös olla, mennä ja elää. Tuoda ilmi ajatukseni ja toimia niiden mukaan. Voi kun saisin käännettyä kehoni takaisin ON-asentoon. Tarve perheellistyä on tehnyt minusta varovaisen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi joku tahtoisi nähdä minua oman itseni takia. Saanko olla vain hiljaa taustalla? Olen tehnyt itsestäni pelkurin ja omien ajatusteni vangin. Kuinka täältä pääsee pois?

Kasaan kurottu

Olen helvetin monta kertaa tehny itselleni selväksi, että tehdessäni abortin vuonna 2008, se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa oikea ratkaisu, vaikka se musersi minut lähes täydellisesti.

Muistan kuinka silittelin vatsaani ja pohdin mitä teen, miten kerron vanhemmilleni ja miten tästä selviän. Halusin sen lapsen ja se oli osa minua, mutta miten olisin pärjännyt, vaikka vanhempani päättivät tukea minua, päätin mitä tahansa. Jos joku kysyy lapsen isästä - mitä vastaan?

En halunnut aiheuttaa enää enempää harmia ja huolta, mitä olin toiminnallani jo aiheuttanut. Toki sitä sitten aiheutin, kun jäin tyhjän päälle keskeytyksen jälkeen. Halusin palata entiseen tai ainakin "normaaliin", mutta kaikki oli muuttunut. Niin minä itse kuin myös kaikkien käsitys minusta. Olin hyvin rikki ja minusta tuntui, että tukeni loppui siihen hetkeen, kun pääsin pois sairaalasta seuraavana päivänä kaavinnasta. Minä olin yksi teini lisää raskaus-  ja keskeytystilastoissa.
En ollut enää raskaana, eikä minulla ollut vauvaa, joten olin vain se tyttö kuka oli raskaana. En ollut enää sama ihminen kuka olin ennen aborttia, mutta en tiennyt sitäkään, mikä minusta oli tullut.
Sekaisat seikkailuni alkoivat.

Nyt kun oma lapsi on ollut jo hetken ajankohtainen, on ollut pakko käsitellä vanhat asiat sen sijaan, että lakaisee ne aina maton alle tai piilottaa niitä pölypussiin. Tiedättekö mitä on repiä auki tulehtuneita arpia lähes kymmenen vuoden jälkeen? - Se on helvetin vaikeaa ja vielä kivuliaampaa, mutta myös palkitsevaa.

Tänään en mieti, oliko tuo lapsi minun lapseni, sillä tiedän että se oli ja tulee aina olemaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, että vielä keskeytyspäätöstä raskaampaa olisi olla ollut lapsi ja kasvattaa lasta, vaikka se kuinka rakas olisi ollutkin.

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta jännittävää kutinaa vatsanpohjalla, nimien mietintää ja suunnitelmia tulevaisuudesta perheenä.
Kaksi vuotta toivosta epätoivoon oravanpyörässä, elämäntapojen muuttamista ja parisuhteen lujittamista.
Kaksi vuotta toive lapsesta, asunnot läheltä päivähoitopalveluita ja kouluja sekä lyhyt matka leikkikentille.
Kaksi vuotta ylimääräinen asumaton huone, käyttämättömiä vauvanvaatteita ja lastenkirjoja odottamassa lukijaansa.
Kaksi vuotta jatkuvia kipuja, jojoilevan vatsan silittelyä ja rukoilua "joko nyt".
Kaksi vuotta tyhjää syliä, kaipausta ja sydänsurua.
Kaksi vuotta itselleen ja muille todistelua, ettei tämä ole niin iso asia.
Kaksi vuotta jarrut pohjassa.
Kaksi vuotta tunteiden patomista.

Vain kaksi vuotta - jo kaksi vuotta.
Vaikka kaksi vuotta on lyhyt aika, minusta tuntuu että olen kulkenut tässä sumussa koko elämäni. Pelkään kuinka pitkään tämä jatkuu.

Lisää tutkimuksia tulossa

Perjantaina alle päivän varoitusajalla piti käydä aamulabrassa otattamassa verikokeet sekä EKG ennen yhdeksää, jotta ne ehtivät endokrinologin tulkittaviksi iltapäivään mennessä. Viisaana suunnittelin edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa, että olen valmiina lähtöön seitsemään mennessä. Niin jäisi enemmän aikaa sairaalalle kävelyyn, jotta voin tarvittaessa pitää taukoja mahdollisen huteran olon takia. Suunnitelma toimikin erittäin hyvin - ajatuksen tasolla. Oikeasti aamu menikin aika hujauksessa.

Herästyskello aloitti soimaan ensimmäisen kerran pikkuhiljaa sointiaan voimistaen tasan klo 5.59, seuraavan "muutaman" torkutuskerran jälkeen kellon ääni ei enää ollutkaan niin miellyttävä ja nousin ylös 7.03. Omasta mielestäni nopea suihku kestikin puolisen tuntia ja en osannut päättää laitanko jalkaani lämpöpohjaiset nahkakengät vaiko lenkkarit. Tästä viimeisimmästä dilemmasta päästyäni (valitsin nahkaiset) matkani alkoi lopulta klo 8.05.

Lumisade oli loppumaisillaan ja kävelytiet aurattu, joten kävelyreissustani tuli suht esteetön. Koska kiire painoi, vältin turhia pysähdyksiä ja raahustin eteenpäin vaikka hetkittäin oli olemassa vain hengitykseni ja tie jolla kävelen. Tunsin sydämeni sykkeen ja turhauduin puuskutukseeni, kun ihminen toisensa jälkeen meni ohi katsomatta sen koommin taakseen. Olin hidas, vaikka ysäriradio yritti kappale kappaleelta tahdittaa matkaani.

Näytteenottoaulassa odottelin vuoroani kiltisti 8.40 alkaen ja jännitin ehdinkö ajoissa ja en muuten ehtinyt, heh. Tulokset verikokeista olivat onneksi ehtineet tulla ennen vastaanottoaikaani ja sain EKG-käyrät paperisina mukaani polille.

Jotta en enempää rasittaisi itseäni, jäin odottamaan poliaikaa sairaalan tiloihin muutamaksi tunniksi. Oli kieltämättä aika outoa viettää niin pitkä aika sairaalan tiloissa olematta töissä tai osastolaisena siellä. Jos en olisi ollut varustautunut ja ottanut mukaani (maailman parhaimpiin kuuluvaa) kirjaa, olisin varmasti repinyt hiukset päästäni odotellessa. Nyt aika kului sujuvasti ja hieman jopa jäi harmittamaan, että vastaanotolle piti lähteä kesken luvun.

Pitkän aikaa lääkäri kartoitti normaalitilannetta; liikuntataustaa, ruoat ja nesteet, lääkitykset, sydämen tykytykset ja verenpaineet. Käytiin läpi tilanteita jolloin huimausta tulee tai näkö ja/tai taju alkaa hämärtyä tai tulee epätodellinen olo. Paineltiin ja tutkittiin lihasten kuntoa, tehtiin motorisia harjoitteita ja naputeltiin refleksejä ja kuunneltiin sydäntä useampaan kertaan.

Lääkäri pysyi aiemmassa kannassaan, ettei huimauksen paheneminen voinut johtua lääkkeistä tai niiden annosteluista, eikä se ole kytköksissä kasvaimeenkaan. Kyse tuskin on asentohuimauksesta, koska huimausta tulee myös liikkeellä jo ollessa.

Lähdin vastaanotolta sen tiedon kanssa, että maaliskuun ajat on kaikki peruttu ja että huimaus voi olla sydänperäistä ja saan kutsun kokeisiin postitse. Kutsua odotellessa on hidastettava tahtia. Liikkumista on jatkettava, mutta "maalaisjärjen kanssa" eli siis suuremmat törmäilyt ja juoksut on jätettävä hetkeksi pois ja kehoaan on kuunneltava.

Kyllähän minä nyt sen tiedän, että sydämeni on jollain lailla "rikki", mutta että ihan oikeasti rikki? No way!

Uupumuksen ikuinen armoliitto

Olin kaksi viikkoa aamusta iltaan menossa. Pelkkä kalenterin mainitseminen tuotti kamalat määrät stressiä.

Liikunta - mikä on ennen tuottanut minulle iloa ja energiaa, alkoi olla vain pakollinen paha, koska vointini alkoi menemään huonompaan suuntaan.
Jatkuva työnhaku sähköpostien ja puheluiden odotteluineen alkoi syömään voimavaroja ja itsetuntoa. Yhteyden saaminen työvoimatoimistoon oli työn ja tuskan takana. Yhteydenottopyynnöistä huolimatta oli soittoaikoja siirretty kuukausilla eteenpäin ja kaikki piti aloittaa taas alusta.
Realistisia koulutusmahdollisuuksia etsiessä koitti etsiä samalla itseänsä. Lääkkeiden osto jäi viimetinkaan. Porukalla maksettavan huvin lasku tuli kotiin ja sen eräpäivä tuli ja meni.
Suunnittelin tapaamista ja sen sisältöä. Laskeskelin menojani sentilleen, ettei tili tipahtaisi miinukselle.
Söin kolmena päivänä punaista lihaa. Harjoittelin mielessäni työhaastatteluihin.
Menojen jälkeen yritin olla sosiaalinen käymässä olleiden vieraiden kanssa.

Koitin jaksaa vaeltaa päivästä toiseen. Olla vahva ja itsenäinen. Olla muuta kuin laiska työtön, joka ei ole yhteiskunnalle muuta kuin taakka. Olla muuta kuin sairas ja lapseton, joka käyttää muiden kovalla työllä ansaittuja rahoja siihen, että saa itsensä kuntoon ja ehkä vielä bonuksena jälkikasvua.

Koitti päivä kun en jaksanutkaan enää. Hoidin aamutoimet jossain muissa maailmoissa, laitoin koneeseen ties kuinka monennen lastin pyykkiä ja lähdin treeneihin siitä huolimatta, että tunsin uupumusta.
Treeneistä tultuani koitin kannustaa itseäni vuorovaikutukseen kavereiden kanssa, mutten aluksi saanut suustani ulos muuta kuin kyyneliä nielevän toteamuksen siitä, etten jaksa enää.

Kävin suihkussa ja katsoin sitten elokuvan. Muutama tunti kului. Pyykit olivat edelleen koneessa. Tyhjentäessä konetta lähes puolet vaatteista valahti likaiselle lattialle. En jaksanut enää mitään. Nappasin pyykit lattialta koriin ja kannoin ne toiseen huoneeseen, missä hetken katsoin ympärilleni, nostin korin ilmaan kaataen pyykit lattialle ja lähdin pois huoneesta.

Asunto oli tyhjentynyt, kun muut olivat lähteneet viettämään iltaa seuraavaan paikkaan, enkä ollut edes tajunnut olevani jo yksin kotona. Istuin sängyn laidalla ja tuijotin edessäni olevan kasvilampun liilaa valoa ja itkin.

Itkin sitä, kun en saa tarpeeksi unta, jotta jaksaisin treenata.
Itkin sitä, kun en pysty rentoutumaan.
Itkin sitä, kun herätessä ei olo tunnu koskaan levänneeltä.
Itkin sitä, miltä näytän joukkueen silmissä.
Itkin sitä, etten ole saanut lasta.
Itkin sitä, miten lapsettomuus pelottaa.

Itkin, koska tuntui siltä etten riitä mihinkään.
Itkin, etten ole tarpeeksi hyvä.
Itkin painoani, kasvojeni piirteitä ja kaksoisleukaani.
Itkin epävarmuuttani, väsymystäni, uupumustani, tekemättömyyttäni, jatkumattomuuttani, saamattomuuttani ja olemattomuuttani.
Itkin sitä, etten saisi stressata asioista, mihin en voi vaikuttaa.
Itkin, koska en tahdo hyväksyä sitä, että minussa on vikaa.
Itkin koska minusta ei tuntunut miltään ja itkin, koska tuntui pahalta.

Sinä yönä sain kuulla kuinka kerään itselleni stressiä ja käytän liian paljon aikaa murehtiakseni kehoni toimimattomuutta - kun sille ei nyt vain voi mitään.
Harmi, että haluttiin lapsi tai ei, on minun elettävä tässä kehossa ja tiedettävä miten se toimii ja milloin.
Sille ei nyt vain voi mitään.

Ja sekös se vasta pelottaakin, nimittäin jäädä näissä arpajaisissa ilman voittoa.

Hetkinen - elämä jatkuu hetkisen päästä

Olipa kerran päivä, jolloin treeneissä meinasi taju lähteä. Siis en voi käsittää!

Minun mielestäni olisi vähintäänkin kohtuullista, että päivittäiset huimaukset ja näkökentän kavenemiset ja voimattomuus ilmenesivät vain kotioloissa tai vähintäänkin sellaisessa paikassa ja ajassa, että saisin pitää itsellisyyteni. Työttömänä päivät kuluvat useimmiten neljän seinän sisällä, joten en tahtoisi tämän vaikuttavan siihen vähään, mitä uskallan kodin ulkopuolella harrastaa.

En lainkaan pidä siitä, että joudun istumaan kentän laidalla, kun kaikki ympärillä hämärtyy tai joudun jäämään kotiin, koska pää tuntuu painavan tonneja. Ja ainoa asia mihin pystyy, on tuijottaa tyhmänä eteensä tai puristaa silmät tiukasti kiinni. Ei auta muu kuin painaa pää käsiin. Vituttaa ja hävettää kun ei pysty. Menee hyvin siihen asti kunnes ei enää menekään. Sitten ei todellakaan mene mikään.

Haluaisin lähteä ulos ilman astmalääkettäni ja heittää parin kilometrin lenkin ilman yhtäkään hönkäystä. Tahtoisin elää viikon ilman yhtään ainutta tablettia tai sumutetta. Matkustaa ilman reseptejä ja alkuperäispakkauksia ja jättää lääkkeiden hinnat pois kuukausibudjetista. Ennenkaikkea tahtoisin unohtaa lääkärit ja jännityksen mikä vallitsee määrättyinä soittopäivinä: Onko puhelimessa virtaa, entä muistiinpanovälineet valmiina? Entä jos lääkäri ei soitakkaan? Mitä jos en kuule puhelinta? Uskallanko esittää väliin kysymyksiä ja minkähän kokoinen lasku tästäkin tulee?

Olen väsynyt ja kiukkuinen kaiken aikaa, joka solua särkee ja päässä humisee. Joka hetki on se hetki kun mikään ei mene perille. Kysymyksiä ja asioita on niin paljon ettei mitään tule ulos. Olen vain niin väsynyt. Väsynyt. Tosin jos joku kysyy, niin ei tässä mitään, alkaa olla jo parempi olo. Oikeasti minä halkean ja jatkan elämääni kahtena toisilleen välinpitämättöminä osina. Voinko lakata kantamasta itseäni harteillani ja jättää lojumaan vaikka tienposkeen? Jos saisin edes hetken kerätä voimiani jossain minne kukaan ei yllä. Olisin pienen hetken olemattomissa.
 

Huomenna soitan sisupolille ja kysyn mitä helvettiä nyt pitää tehdä? Lääkärin aika on vasta maaliskuussa. Pidän elämääni tauolla siihen saakka? Laitan lapun luukulle ja näyttöön kuvan kalasta ja tekstin missä sanotaan "hetkinen", koska siltä minusta juuri nyt tuntuu. Hetkinen - se kestää ikuisesti.

Mahonkeliumi

Siihen aikaan antoi protokollapäällikkö Mika Akkanen julistuksen, että koko valtakunnassa olisi oltava joulurauha. Tämä joulurauhan julistus ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sauli Niinistön ollessa Suomen presidenttinä. Kaikki menivät joulua viettämään, kukin omaan koloonsa.

Niin myös maho lähti kaupungista, ja meni joulua varten vanhempiensa luo maalle, koska kuului sukuun. Hän lähti sinne yhdessä miehensä kanssa. Heidän siellä ollessaan tuli mahon kuukautisten aika ja hän itki haudoilla pahaa oloaan. Hän ei päässyt laittamaan lastaan seimeen vaikka sillekin olisi ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli vanhemmat vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi kivuissaan kärsivä maho ja hänen kärsimyksensä ympäröi heidätkin. Pelko valtasi vanhemmat, mutta maho sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ettei minusta ole tänä jouluna mihinkään." Ja samalla hetkellä oli mahon ympärillä suuri taivaallinen ymmärrys.

Kun tilanne oli tasoittunut, vanhemmat jatkoivat elämäänsä kuten ennenkin. He laittoivat kiireesti jouluruoat esille, sillä lisää sukulaisia oli tulossa joulun viettoon. Toisensa ja juhla-aterian nähdessään sukulaiset kokivat suuren ilon. Kukaan ei kysellyt lapsitoiveen perään ja kaikilla oli mukavaa. Mutta maho kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä.

Sukulaiset palasivat koteihinsa kiittäen ja ylistäen seurasta ja jouluruoasta. Kaikki meni niin hyvin kuin tilanteeseen nähden oli mahdollista.

 ---

Tuli käytyä joulukirkossa ja mietittyä uskon asioita eri näkökulmista sekä jätettyä papille esirukouspyynnöt koristekivien muodossa. Taidan silti edelleen uskoa enemmän lääketieteen voimaan. Tänään ensimmäinen clomi-päivä.

11. joulukuuta - jatkuvaa oppimista

Lääkärin puhelun jälkeen eilisen treenit tuntuivat menevän ihan reisille. Kasetti meni ihan solmuun ja ohjeet olivat hepreaa. Kesken alkulämmittelyjen unohdin mitä tehdä ja miten, vaikka näin parinkymmenen muun tekevän samaa liikettä ja voisin ottaa heistä oppia. Pääni päätti kuitenkin toisin ja lopetti raajojeni ohjaamisen. Teki mieli itkeä. Tein silti kuten aiemminkin ja menin takaisin jonoon odottamaan vuoroani uutta tehtävää varten. Luovutin mutten luovuttanutkaan.

Sama jatkui koko treenien ajan. Lähdin suoritukseen onnistuakseni ja suorituksen lopussa oli mieli maassa. Olin niin väsynyt epäonnistumiseen, että teki mieli hakea juomapullo ja lähteä kotiin. Kerran apuvalmentajan kysyessä minne haluan juosta, vastasinkin että vaikka kotia. Silti olin ja jäin.

Tein paljon asioita väärin, mutta luultavasti myös oikein. Tein niin hyvin kuin siinä hetkessä pystyin. Useammin pallo lensi ohi tai kopahti jäämättä haltuun ja takapuoli ei pysynyt tarpeeksi alhaalla. Tästä kaikesta silti opin ja pyrin toimimaan seuraavalla kerralla toisin - edes hipun verran paremmin kuin edellisellä kerralla.

Harrastan oppiakseni uutta ja opin tullakseni paremmaksi. Tulen paremmaksi kun en lakkaa oppimasta. Aina on aloitettava jostain. Ensimmäisenä koitan kitkeä "olen tyhmä, en tajua, en pysty, en osaa" -mantran pois oppimaan oppimisen tieltä.

3. joulukuuta - dystopinen ihoni

Ihoni päätti että se ei kestä Letrozolia. Kaksi kiertoa ehdin käyttämään sitä ovulaation induktioon.

Ensimmäisessä kierrossa se sai aikaan ovulaation, mutta toi mukanaan liikahikoilun, järkyttävät määrät kipeitä finnejä sekä pahensi jo olemassa olevaa atooppista ihottumaani.

Toisessa kierrossa en saanut ovulaatiota kiinni, enkä päässyt sitä labraan tarkistuttamaan. Iho-ongelmat pahenivat, teki mieli vain raapia ja raapia. Koitin parhaani mukaan olla koskematta kutiaviin kohtiin. Iho hilseili pois, vaikka en tehnyt mitään. Vaatteet tuntuivat raastavan ihon rikki, ja joiltain osin näin kävikin.

Kasvojen punoitus ja näppylöiden tulo vain jatkui. Jätin joinain päivinä hiukseni harjaamatta, koska se oli liian kivuliasta. Piti peseytyä usein, mutta lopulta se alkoi tuntua vastenmieliseltä. Suihku ei enää tuonut helpotusta vaan sai minut hulluuden partaalle. Jokainen vesipisara kirvelsi ja teki kipeää osuessaan haavoille menneeseen ihoon.

Atopiani oli pahimmillaan moniin vuosiin ja itsetuntoni alkoi hiipumaan.

Kierron lopulla en kestänyt enää ja otin yhteyttä lapsettomuushoitajaan. Sain ohjeeksi pitää tauon Letrozolista ja seurata ihon kuntoa. Tämän kierron lopussa (ellei raskautta plaaplaa..) pitää raportoida heille kuinka ihon kanssa käy ja suunnitellaan mahdollinen lääkityksen vaihto. Tässä mietin, että mihin?

Onko jollain kokemusta toiseen valmisteeseen vaihtamisesta Letrozolin sopimattomuuden takia?

Lääkkeetöntä kiertoa on mennyt vasta muutama hassu päivä, mutta iho näyttää jo nyt selkeämmältä ja jopa voiteet tuntuvat auttavan. Kutina on vähentynyt huomattavasti, eikä uusia näppyjä tunnu tulevan. Ihon seuranta silti jatkukoon.

Te kaikki ihanat pitäkää peukkuja pystyssä, että iho-ongelmani siirtyisivät jo historian kirjojen täytteeksi!

2. joulukuuta - Mokomakin masennus

Masennus tuntuu taas tulevan meille kylään. Virneet kasvoillaan Pahat Ajatukset nostavat ilmoille sarvipäänsä kuukausien levon jäljiltä.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa. Kun saan vihdoin silmäni kiinni, kuuluu rappukäytävästä jonkun kiireiset askeleet päivän töitä kohti.

Mikään asento ei ole hyvä, minulla on ylimääräisiä käsiä ja painava pää. Peitto on kiertynyt ja kiristää, se tulee kasvoille niin ettei ole tilaa hengittää. Lämpötila vaihtuu laidasta laitaan ja puhelin vaatii huomiota välähdellen ja kilkahdellen tyhjänpäiväisyyksistä. Teen listaa tehtävistä asioista, vaikka tiedän jo valmiiksi tekeväni saman listan ensiviikollakin.

Sulkeudun kuoreeni ja koetan saada ajatukseni muualle. Kuuntelen toisen unta ja yritän tuudittautua samaan rytmiin. Toinen on liian lähellä, mutta usein aivan liian kaukana (pysy siinä suojana hipaisun päässä) ja olen liian väsynyt kurkottamaan nyt.

On muitakin huolia, enkä omillani tahdo toista uuvuttaa.

..en nousta vähään aikaan. Lämmin peitto koettaa pitää minut syvällä unessa, jottei tarvitsisi kohdata todellisuuden onttoa ja tyhjää oloa.

Oma saamattomuus ahdistaa ja itkettää, mutten pysty toimimaan. Kaikki ovet ovat kiinni ja ikkunat maalattu umpeen. Kello kulkee tunteja eteenpäin minun jäädessä paikoilleni makaamaan.

Vatsa huutaa ruokaa, mutta en tunne nälkää. Syön sitten myöhemmin.

Käännän kylkeä ja suljen tyynyn yksipuoliseen halaukseen. Tunnen itkun kerääntyvän ja nousevan ylöspäin, enkä onnistu tasoittamaan hengitystäni. Painan silmät entistä kovemmin kiinni, pyrkien kokoamaan itseni uuden päivän haasteita varten.

Kun saan vihdoin silmäni auki, on ulkona jo pimeää.

Noustessani sängystä päätin hakea keskusteluapua.

...yöllä aion lisätä sen listaani.

Kursivoidun tekstin sanat: Mokoma - Uni saa tulla, Stella - Hipaisun päässä

Pääasiassa päästä asiaa

Puhelin rallattaa kärsimättömänä olohuoneessa, kun endokrinologi soittaa jatkosta.
Prolaktiini on mitattu puolentoista viikon sisällä kahdesti ja arvo on noussut sadalla sinä aikana! Tulevan vuoden maaliskuulle on aikaisemmin sovittu pään magneettikuvaus, missä nähtäisiin onko kasvaimen koko muuttunut vai ei. Lääkäri kuitenkin on sitä mieltä, että kuvaus pitäisi suorittaa mahdollisimman nopeaan aikatauluun - tämän kuukauden sisällä - raskaustoiveen läsnäolon sekä kasvaimen tutkimisen kannalta.

Hän piti mahdollisena sitä, ettei kasvain ole välttämättä prolaktinooma vaan prolaktiinin nousu (hyperprolatinemia) olisi oma häiriönsä. Tästä johtuen on selvitettävä mikä kasvain on kyseessä, ettei raskauttakaan yritetä ns. turhaan. Voihan toki olla niinkin, että kasvain lopulta paljastuukin prolaktinoomaksi, mutta olen iloinen että lääkäri haluaa varmistaa asian eikä vain lyki eteenpäin ja odotuta (kuten oli edellisessä hoitopaikassa tapana!).

Toivon kovasti, ettei kasvainta enää löytyisi ja saisin siltäosin terveen paperit ja voisin keskittyä "alakerran" hoitoon tai yleensäkin keskittyä yhteen osa-alueeseen kerrallaan. Tiedän kyllä, että kehon ja mielen hyvinvointi vaatii kokonaisvaltaista huolenpitoa, mutta tämä on vaan niin raskasta. Työttömänä ei oikein muuta olekaan kuin aikaa, mutta voimavarat ovat silti vähissä. Vertaistuen tarve on suuri, mutten koe olevani kunnossa järjestääkseni tapaamista. Onneksi tällähetkellä on kaason ja kummin tehtävät joihin voi aina silloin tällöin unohtua.

Hieman muihin aiheisiin..

Parin viikon sairastelun jälkeen pääsin myös pitkästä aikaa jenkkifutiksen pariin. Erona aiempaan treenaukseen, oli keskittymiskykyni lähes mennyttä, joten sähellykseksihän se suurimmaksi osaksi meni.
Kiinnitin huomiota kamalasti siihen että hikoilin aivan jumalattoman paljon. Ja meinaan siis VALTAVASTI! Päättelin tämän johtuvan Letroista, koska treeneissä käytiin perusasioita eikä varusteita pidetty päällä.

Nyt kysynkin Teiltä kellä löytyy Letrozolista kokemusta, että millaisia haittavaikutuksia teille on tullut Letroista?

Muttakun minä en pärjää

Olen ollut hereillä kaksi tuntia, eikä mistään meinaa tulla mitään. En tahdo enää nähdä unia, enkä herätä. Viimeöinen uni sai minut tolaltani.

Unessa olin sairaalassa potilasvaatteet päällä ja odotin aulan lattialla labratuloksia ja itkin. Jossain vaiheessa teini-aikainen poikaystäväni ilmestyi taakseni sohvalle istumaan, laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi rohkaisevasti "Kyllä sie pärjäät". Tajusin, että olin odottelemassa hCg-tulosta, mikä tulisi olemaan negatiivinen.

Heräsin samaan epätoivon tunteeseen, mitä unessa tunsin. Menin kylpyhuoneeseen laittaen oven kiinni perässäni. Tein negatiivisen raskaustestin, minkä kohtalona oli päätyä suoraan roskiin ilman enempiä tiirailuja. Laskin suihkuverhon alas ja valahdin samaa matkaa itse lattialle. Käänsin suihkun päälle ja itkin. Muttakun minä en pärjää.

Olen jo iso tyttö ja tilanne on nykyään täysin erilainen kun keskeytyksen aikaan. Miksen saa noita haamuja kaikkoamaan? Haluan olla rauhassa ja surra, enkä halua harteilleni enää menneisyyden kipuja. Ne on käsitelty jo!!

Tunteileva

Kävin viikko sitten Lahdessa sukuloimassa.
Luppoajalla päätin käydä katsomassa hieman ympärilleni.

Löysin ihanan syksyisen puistotien kirkon kupeesta..

...sekä tällaisen surullisen porukan teatterin pihamaalta.

Tämä patsas/veistosrykelmä on ollut ajatuksissani koko viikon, enkä voinut jättää postaamatta aiheesta. En tajunnut katsoa teoksen ympäristöä, kun jäin tuijottamaan sitä suu auki vain teatterinpuoleisesta suunnasta, mutta siksi kysyisinkin tärkeän kysymyksen.

Onko tämä Olavi Lanun käsialaa?!

Tätä teosta katsoessani en voi muuta kuin heittää itkunaurut ilmoille ja ihmetellä, kuinka joku ihminen pystyy saamaan niin paljon tunteita yhteen kivirykelmään. En ole nimittäin vieläkään perillä, mikä oli se tunne joka tuosta tuli. Sille ei vain ole sanaa.

En olisi edes huomannut tätä koko teosta, elleivät kengännauhani olisi auenneet teatterin liepeillä. Onneksi aukesivat. Sateen jälkeen maan ollessa vielä kostea, tämä sai minussa tunteen aikaan. Melkein jopa vähän nolottaa koko liikutus.

Saako ihminen näyttää suruisatkin tunteensa ollessaan yksin kaupungilla keskellä päivää?

Oletko koskaan nähnyt oikeassa elämässä jonkun tuntemattoman aikuisen ihmisen itkevän ilman selkeää syytä? Selvinpäin? Yksin? Niin ettei hän puhu samalla puhelimeen?

Mitä silloin ajattelit?

Minä suoraansanottuna pidin itseäni hiukan vinksahtaneena ja minua hävetti, mutta miksi? Kyse ei kuitenkaan ollut mistään huutoitkusta tai tahallisesta häiriköinnistä.

Jatkoin urheasti matkaani urheilukentälle.

Olisin kuvannut mielelläni Litti -patsaankin, mutta sen luona oli juuri silloin ruuhkaa koulun liikuntatunnin vuoksi. Samaisesta syystä en myöskään kehdannut jäädä sinne odottelemaan. Ehkä se siellä jaksaa odottaa.