Kroppakriitikko suorittaja

Miulla on aina ollu ongelmaa kroppani kanssa, millon on muhkuraa missäkin, jenkkakahvaa, sola keskellä selkää, liian leveät hartiat, pieni ja pyöreä pää, kaksoisleuka, kainaloläskit, olemattomat pohkeet ja perse, venymäarpia kaikkialla, kauheen pienet jalat.

Raskausaikana pullistuin eikä paino haitannut niin paljon, vaikka kroppa olikin outo ja uusi. Mutta voi perhana kun laps tuli maailmaan ja kroppa muuttui taas yhtäkkiä. Lähinnä kropan tuntumaa sanoisin sanoisin olevan ehkä taikina tai löysä paska. Muodoton möhkäle kuitenkin.

Kaikkialla sattui silmiin jutut siitä, miten pitää olla ylpeä kehostaan kun se sai aikaan lapsen ja muistaa ottaa omaa aikaa jotta jaksaa arjessa. MUTTA samaan aikaan samoista paikoista sai lukea kuinka pitää päästä eroon raskauskiloista, kokeilla tätä ja tätä dieettiä, palautua kunnolla ja nauttia elämästä lapsen kanssa, imettää mahdollisimman pitkään, luoda kiintymyyssuhdetta lapseen ja muistaa pitää huolta parisuhteesta.

Olin ihan hukassa. Pää univeloista jumissa, koitin vain selvitä päivästä toiseen ja yrittää parhaani mukaan olla vanha itseni ja sujahtaa siihen muottiin etten vaan tee mitään väärin ja ole huono äiti. Samalla kun suoritin äitiyttä, tunsin olevani huono vaimo ja huono ihminen. Joku suoritus jäi aina vaillinaiseksi. Vuorokaudessa tunnit ei riittäneet vaikka suurin osa menikin hereillä.

Puolisen vuotta meni eteenpäin. Pari Kriisikeskuksen käyntiä ja säännölliset käynnit psykalla saivat minut ymmärtämään, että mitä vittua olen oikein tekemässä. Eikös sen lapsenkin ole ihan hyvä tutustua oikeaan äitiinsä eikä siihen kuka tai mikä äiti yrittää olla jotta olisi "oikea äiti"?

Erosin monista vauvaryhmistä, estin joidenkin ihmisten julkaisut, joista tuli aina vain paha mieli, lakkasin seuraamasta suurinta osaa ryhmistä ja kävin kurkkimassa niitä milloin muistin ja jatkan samalla tyylillä edelleen. Alussa piti käskeä itseään olla ajattelematta mitä muut ajattelevat siitä mitä teen lapseni kanssa ja mitä valintoja teen hänen puolestaan. Joinakin päivinä joudun muistuttamaan itseäni tästä uudelleen.

Olen hyvä äiti. Lapseni viihtyy seurassani, on iloinen ja avoin sekä uskaltaa näyttää tunteensa. Teen oikeita, mutta myös vääriä valintoja ja opin uusia asioita kokoajan, kuten tuo lapsikin. Joskus ollaan yhdessä hämillään ja itketään ja nauretaan.

Sitä myötä kun jätin lukematta mitä "internetäidit" tekevät lastensa kanssa tai ilman ja lakkasin vertaamasta itseäni ja kasvatustani heihin, näin vuotta myöhemmin huomaan että jaa. Minulla on ihan hyvä olo. Parempi mitä pitkään aikaan. Olen palautunut ihmiseksi vaikkei minusta mikään malli tulekaan. Ulkomuoto ei ole enää muodoton möhkäle, vaikka turpoilenkin usein. Se muodoton möhkäle sai ihan uudet sfäärit tuolla pään sisällä. Nautin enemmän ajasta lapseni kanssa. Olisinpa ollut äiti ennen somea.

Ainiin ja siihen kroppaan vielä.. Olen pari kiloa vaille samassa painossa mitä synnärille lähtiessä. Löysää on, mutta olen huomannut lihasten kasvaneen, jaksamisen parantuneen ja vielä ruskettuneeni kaupan päälle! Syön normivegaaniruokaa, käyn pihalla kun siltä tuntuu, riehun lapsen kanssa ja illalla vedän vissyä ja linssisipsejä. Katson Netflixiä ja joogaan joskus ja jouluna. Jos en näytä keventyneen, niin ainakin olo on kevyempi ja en ole enää niin kiukkuinen noille kropan muhkuroillekaan. Korkeintaan ehkä tuolle alemmalle leualle vähän.

Tänään jo 40+2

Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!

Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.

Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D

Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.

Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?

Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.

Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?

Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.

Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?

Raskauden tuomat muutokset

Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.

Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.

Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.

Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.

Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.

Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?

- Spukka & Pikku-Popo 22+4