Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

Pitkästä aikaa putkessa

Käytiinpä kurkistamassa mitä pään sisälle kuuluu. Edellisestä kerrasta ehtikin jo vierähtää mitä - joku kaksi-kolme vuotta? Aika kuvaukseen saapui postissa jo maalis-huhtikuussa ja siinä seinällä se päivämäärä kuumotteli monta kuukautta. Halusin että sen saisi hoidettua alta pois, jotta tietäisin pitääkö lääkitys taas aloittaa vai mikä kasvaimen tilanne nykyään on.

Muutaman kerran pyörittelin mielessäni mahdollisuutta ettei kasvainta enää olisi lainkaan. Olin pitkään oireeton jopa imetyksen loppumisen jälkeen, mutta kesän edetessä alkoivat taas tutut päänsäryt ja näköhäiriöt (sekä haluttomuus, että hei vaan tutut 😅) ja yleinen vitutus, luultavasti osittain johtuen kohdasta kolme. No mutta...

Mitä lähemmäs magneettikuvauspäivä tuli, sitä enemmän hermostutti että "saakelin saakeli, taas alkaa tämä pyöritys". Itse putkessa olo ei enää hermostuta, mutta se tuloksien odottaminen. Tai siis TÄMÄ tuloksien odottaminen on kaikista kamalin vaihe kaikista. Naputan nyt sitten jalkaa lattiaan ja sormea pöytään tässä 2 viikosta kuukauteen. Luulin, että minulla on puhelinaika niinkuin ennenkin, mutta lähetteen tehnyt lääkäri on eri mitä aiemmin ja tälläkertaa tulosten olisi määrä saapua suoraan postitse, eli liekö saan odotella hamaan ikuisuuteen (ei pahalla Posti, mutta voisitte ihan yleisesti katsottuna vähän tsempata).

Putkeen mennessä vähän jännitti, mutta siellä ollessa sain ajatukset kasaan ja tajusin laittaa silmät kiinni. Helppo homma vai mitä? Tulpat korvissa, SuomiPop taustalla ja alienimagneetin teknojumputus ja rätinä taustalla en tajua kuinka onnistuin nukahtamaan kesken kuvauksen!! Havahduin säpsähtäen kun läiskäisin (onneksi vain unissani) jotakin ja ilmeisesti liikuin liikaa, kun säpsähdin toiseen otteeseen hereille, kun minulle ilmoitettiin kuulokkeiden kautta, että "toinen satsi" kuvista pitää ottaa uudelleen tuon liikehdinnän takia.

Voi kakka.

Kun kuvat oli otettu, niin olo oli erittäin pöhnäinen ja hoitaja hieman huvittunut tilanteesta. Itseä vähän nolotti, mutta nyt enimmäkseen naurattaa. Ilmeisesti kun ääniyliherkän altistaa tarpeeksi monelle eri äänelle yhtäaikaa, niin aivot ylikuormittuu niin että väsyy (tai näin miulla ainakin yleensä on, väsymys ja ahdistus) TAI sitten olin vaan niin jännittynyt ja väsynyt, kun edellisinä öinä oli ongelmia nukahtaa.

Lopuksi ajattelin jakaa vielä ilmaisen vinkin muille magneettikuvauksissa ravaaville: Pysykää hereillä, niin siellä putkessa ei tarvitse viettää enempää aikaa kuin on pakollista. Tämä piti nyt itse oppia kantapään kautta. Alan uskoa, että jos ennen kantapäässä oli ovi minkä kautta nämä opit aina ennen menivät, on sen paikalla nykyään junatunneli. Ovet on vaan tiellä kun on ruuhkaa kuitenkin.

Hyvä ihminen

Eilen luulin olevani ihan piipussa ja olen loppu, etten jaksa. Olen nalkuttanut, tiuskinut, surullinen, itkuinen, riittämätön ja ärtynyt. Mikään ei kiinnosta, eikä mitään jaksa. Eikä ole nälkäkään. Heti kun pääsee pitkälleen tulee uni tai sitten se ei tule millään. En ole jaksanut käydä oikein missään, enkä tehdä oikein mitään, paitsi silloin, kun olen niin väsynyt että keho huutaa "lepää heti, lepää!".

Eilen raivasin kotoa kaikki kierrätyskamppeet kierrätyspisteisiin, missä hurahti pari tuntia. Tuli vietyä lisäksi parin kuukauden edestä muovia ja pulloja muutaman kilometrin päähän ja käytyä samalla reissulla kaupassa. Nukuin viimeyönä yli kuusi tuntia, kävin lapsen kanssa aamuseitsemältä vaunuttelemassa, sillä hän ei suostunut sisällä enää nukkumaan, vaikka oli selkeästi vielä väsynyt. Energiaa riittää tasan sen verran, että tuijotan olympialaisia peiton alta. Tai siis ei riitä, sillä katsoin kelloa viimeksi 10.47, jolloin katsoin jääkiekkoa ja seuraava muistikuva on kai jostain puolen tunnin takaa, kun mies syötti keittiössä pojalle lounasta.

Luulin olevani hereillä vaikka olin nukkunut sohvalla monta tuntia. Ei mitään hajua. Olo on edelleen väsynyt ja outo. Ei pysty.

Onneksi ensiviikolla on pitkästä aikaa edessä labrakokeet. Katsotaan kilpirauhasarvot sekä prolaktiini. Jännittää vähän, sillä ymmärsin, että pään magneetti otettaisiin myös nyt imetyksen loputtua, mutta siitä ei lähetteessä nyt ollutkaan mainintaa! Ahdistaa jo etukäteen, sillä pääkivut ovat lisääntyneet. Toisaalta uskon, että se voi johtua ihan jo valvomisestakin. Mene ja tiedä.

Olisi ihana jos saisin mielenkiintoni ja energiani takaisin. Tällä hetkellä tunnen olevani vain sellainen klöntti, mikä ei lähde kulumallakaan vaan on vain riesana siellä minne ilmestyy.

Voisin vaan luetella sanoja mitä tunnen, kun en osaa selittää mistä mikäkin johtuu; epävarmuus, yksinäisyys, tunnottomuus, välinpitämättömyys, stressaavuus, voimattomuus, riittämättömyys.. Yms yms yms. Siis pidän vaan itseäni niin paskana ihmisenä, että ei muusta väliä. Vituttaa niin paljon että naurattaa :D Ei vaan toimi ytään mikään. Pää on niin solmussa ja jumissa, että se pitäisi halkaista ja selvittää sitä kautta.

Liikaa liikkuvia osia

Taas on vierähtänyt miljoona vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Täällä elellään vauva-arkea. Vaihdetaan vaippaa, syötetään, leikitään, tanssitaan ja lauleskellaan. Nähdään mamma- ja vauvakamuja. Koitetaan selvitä arjessa, jossa perheen toinen vanhempi opiskelee. Ollaan äiti ja isä.

Minulla menee kaikki energia lapsen kanssa. Voin valita, käynkö kaupungilla tai ulkona vai pidänkö kodin siistinä, vaatteet ja astiat pestynä ja lapsen lisäksi muistaisin syöttää myös itseni.

Olen yrittänyt tsempata koulujutuissa ja kysellä mitä kuuluu, onko juotu vettä ja muistettu syödä. En kuitenkaan kysy sitä tarpeeksi? Vietän paljon aikaa puhelimella, koska tukiverkostoni on puhelimen päässä. Ei minulla kyllä energia riitä jokapäiväiseen treffailuun, eikä jokapäivä löytyisi seuraakaan, joten se siitä sosiaalisuudesta. Ajattelin kuitenkin pitää vaikka kuukauden tauon Facebookista (kuten vuonna 2015). Voisin luopua kuukaudeksi vaikka koko internetistä, ellei se tarkottaisi sitä, että yhteys tukiverkkoon katkeaisi.

Lapsen kanssa ei mitään ihmeitä, tässähän tämä. Olen onnellinen, että poitsu on meidän elämässä, vaikka nyt tehdäänkin hampaita ihan urakalla ja huudetaan, eikä vierestä saa poistua 1,5 metriä kauemmaksi. Unikoulukin on menossa.

Silti. Kaikki vaan vituttaa. Elämä on ihan paskaa. Olen ihan väsyksissä kaikesta ja silti saan ymmärtää, että en tee ja ole tarpeeksi. Unohtelen asioita, koska pelkästään lapsessa on sata ja kymmenen muistettavaa asiaa. Syön yleensä aamupalan klo 13 ja 17 välillä, odotan että lapsi saadaan nukkumaan, jotta pääsen istumaan ilman että sylissä on joku tai jotain pitää vahtia. En jaksa puhua. Kun pääsen aikuiseen seuraan, niin tekee mieli vain kirkua ja itkeä. Ei kotona kehtaa, etten siirrä stressiä toiselle enää enempää.

Kävin lääkärillä adhd-asioissa ja sain syyttävään sävyyn kommenttia, miksen ole lääkityksellä. Eihän se maksa kuukaudelta kuin 110 euroa. Siis anteeksi, mutta minä mietin tarkkaan astmalääkkeidenkin kanssa, että miten voin ottaa ne, jotta riittävät siihen saakka kunnes tulee taas rahaa (30€+9€, jos nyt kiinostaa). Pian olisi aika siirtyä kotihoidontuelle ja tulot putoavat vielä parisataa, mutta ei hätää, ennenkin on selvitty. Saan ilmeisesti apua rahatilanteen selvittämiseen, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä. Olen jatkuvasti karsinut menoja ja pitänyt nyt muutaman vuoden budjettia, minkä käyn läpi 1-2 kertaa kuukaudessa. Tällähetkellä ainoa "huvitus" on Netflix, ja sitäkin maksan vain jokatoinen kuukausi. Seuraava karsittava asia onkin omat vakuutukseni, ihan vaan siksi, jotta saadaan maksettua pakolliset menot. Joululahjoja hankin pitkin syksyä ja viimeiset hetki sitten alennuksista veronpalautuksilla.

Olen puun ja kuoren välissä. Jos kotihoidontuella ei pärjää, on lähdettävä jatkamaan ammatillista uudelleenkouluttautumista. Sitä ennen on saatava yhteys endokrinologille, aloitettava POTSin lääkitys (30€/kk) ja uusittava lääkärinlausunnot (tähän polimaksujen summa), selvitettävä minne pojan saa hoitoon, paljon se maksaa, miten sinne kuljetaan, miten ruokailut järjestyvät ja onnistuuko kestovaippailu. Entä varaulkovaatetus sitten.. Rahaa, rahaa, olematonta rahaa jakelen ympäriinsä.

Oon vaan niin vitun poikki. Ollaan lapsiperhetyöryhmässä ja oon vissiin ainut kenen mielestä siellä kannattaa käydä. Juoksentelen virastoissa viikon verran kuukaudesta. En jaksa ajatella enkä välittää. Lukittaudun lapsen kanssa tänne kotiin ja itken silmät päästäni. Oon ruma, mutta hyödytön paska. Kiitos kun jaksoit lukea.

Kuplaton ja katkera

Ugh.. Ei tullu sypelääkärille menosta mitään, kun laps oli kipeenä ja mies oli unohtanu koko lääkärin ja luvannu mennä talovahdiks kaverilleen, kun siellä oli remonttityypit. Koska ei ois ollu järkee mennä lääkärille lapsen kanssa, niin piti perua ja siirtää aikaa. Seuraava vapaa aika onkin sitten lokakuussa, jolloin lapsen syntymästä on jo 4 kuukautta. Vaikka lääkäriksi sattuisi sektion hoitanut lääkäri, on aikaa kulunut jo niin paljon, että tuskin hänkään siitä muistaa mitään. Ahdistaa ja mietin vaan, että taitaa olla turha reissu tulossa! Lääkäri lukee papereista ja kattoo ultralla haavan tai sitten ei. Tuskin tuossa vaiheessa ultraamisestakaan on mitään hyötyä. Entä jos joku kerros onkin kiinnittynyt väärään paikkaan, jos haavasta vetäisty lanka oli oikeasti ommelta? Pitääkö vatsa avata uudelleen?

Minusta ei kyllä ole normaalia, että yli kolme kuukautta sektiosta haava on päivittäin niin kipeä että on käytettävä särkylääkettä tai kylmäpussia. Tietyt asennot provosoivat kipuja, enkä pysty olemaan esimerkiksi vatsallaan lainkaan. Vauva syö vain kehtoasennossa ja jos syöminen kestää yli puoli tuntia, alkaa haavalla sykkivä ja viiltävä kipu. Alan olla aika loppu näiden kipujen kanssa ja haluaisin vain sen sypelääkärikäynnin pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin käsittelemään tätä kaikkea.

Missä on minun vauvakuplani? Päälimmäisenä tunteena ovat vain katkeruus ja ahdistus. Vauvan kanssa arki sujuu, vaikka väsyttääkin, mutta itsellä on kauhea riittämättömyydentunne. Ensin ei lasta meinannut tulla ollenkaan, sitten se ei halunnut syntyä ja nyt tuntuu etten riitä. Tämän viikkoa kestänyt tiheän imun kausi oikein ruokkii näitä omia syyllisyydentunteita. Tiedän että maitoa tulee, mutta miten vauvan kehitykselle käy, kun ei viihdy leikkimatolla eikä ehdi treenailla vatsallaan päänkannattelua, kun kaikki aika menee rinnalla tai itkiessä (tai rinnalla itkiessä)? Vauva ei nuku päiväunia oikeastaan ollenkaan vaikka kuinka nukuttaisi, eikä itsellekään jää päivällä lepoaikaa. Vauva nukkuu tasan sen ajan, mitä pysytään liikkeellä repussa, vaunuissa, pallolla, sitterissä tai keinussa. Onneksi yöt menee keskimäärin kahdella aamuyön heräämisellä vaikka kerralla syömisessä kestää yleensä tunti eli alkuyön saa itsekin vähän nukuttua.

Miehellä alkoi koulu, joten meillä alkoi oikea arki. Huomaa kyllä heti eron siinä miten oma aika rullaa. Ensin hoidetaan lapsi ja sitten jossain välissä syödään ja peseydytään itse. Miehen tullessa koulusta, pitää vielä opiskella ja tehdä läksyt.

TMI!
Vaikka toinen on päivät puhelimen päässä, niin ei tietenkään voi enää vaan ojentaa lasta toiselle et hei meen nyt paskalle nii viihdytä sinä tätä sillä aikaa :D Vessakamuihin on kissan myötä tottunut, mutta onhan se nyt eri kuin että pitää kissan seurailun lisäksi hytkyttää lasta ja lauleskella ja lukea samalla kun koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sieltä vessasta ulos! :D
TMI LOPPUI!

Onneksi psykakäynnit ovat jatkuneet  keskeytymättä nyt puolentoista vuoden ajan ja olen saanut sieltä paljon ohjeita jaksamiseen. Minuu oikeasti huvittaa miten itsellä tämä vauvan kanssa jaksaminen on enemmän omista ajatuksista ja unenmäärästä kiinni kuin vauvan mielialoista. BDI eli masennustestin tulokset ovat taas nousseet, mutta kun tihennettiin käyntejä, niin uskon (ja toivon) että pian ne taas laskevat. 11 vuotta masennuksen kanssa elellessä jaksaa silti aina uusi huono kausi yllättää eikä siihen ehdi varautua. Kun vihdoin on tämä vauva niin odotin, että kaikki lapsettomuuden aikainen paha olo ja riittämättömyys olisi mennyttä, mutta niinpä niin... Vituttaa kun aina on joku asia mikä jäytää tuolla takaraivossa ja painaa mielen matalaksi. Ajatukset on hyvä saada jäsenneltyä ennenkuin paska on jo räjähtänyt lautaselle. Onnea on hyvä hoitosuhde psykalle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Onko muita keillä puoliso on opiskellut vauva-arjen keskellä? Miten olette tsempanneet läksyhelvetin keskellä? Saako yhden lapsen vanhempi tunnustaa olevansa väsynyt? Päikkäreille tainnutuskeinoja kaipailen myös, eli nyt saa tuputtaa niitä ohjeita! Kaikki vertaistuki on tervetullutta. Haukkuja en tarvii, paskamutsi fiilis on jo muutenkin ✌