Lapsettomuushoidot ja niistä seurannut raskaus on aiheuttanut muutoksia vähän kaikkeen, kuten suuret elämänmuutokset nyt yleensäkin. Itsellä vatsa kasvaa ja keho muuttuu, miehestä on tullut normaalia suojelevaisempi sekä kissa osoittaa enemmän läheisyydenkaipuuta minua kohtaan. Isovanhemmat reagoivat kukin omalla tavallaan, niin innostuneesti kuin myös hieman toppuutellen ja hiljaisemmin.
Uskon, että koska ollaan oltu avoimia lapsettomuuden, siitä kumpuavien ajatusten ja hoitojen kanssa on ympäristön suhtautuminenkin ollut vain positiivista. Kysellään paljon vointia ja kuulumisia. Olen ehkä nähnyt kavereita hieman normaalia vähemmän, mutta se johtuu luultavasti ihan siitä, että elelen täällä omassa vauvakuplassani (heh, jo nyt..) ja olen itse ihan saamaton ottamaan kehenkään yhteyttä vaikka haluaisinkin. Järjestelen kotona tavaroita vauvaa varten kokoajan uudelleen ja uudelleen, tosin huonekaluja en enää saa yksin siirrellä. Ehkä tavaroita järjestellessä laitan samalla kerta kerralta omia ajatuksia järjestykseen ja kohti sitä tulevaisuutta jossa meistä miehen kanssa tulee vanhemmat. Isä ja äiti tälle pienelle ihmeelle, kävi miten kävi.
Tuntuu, että moni on tässä vuosien varrella niinsanotusti myötäelänyt näissä meidän yrityksessä ja hoidoissa mukana, että tavallaan myötäelää nyt myös tätä raskautta. Kun oikeasti pysähtyy ajattelemaan tätä meidän matkaa ja sitä tilannetta ja hetkeä mitä elettiin vaikka vuosi sitten niin elämä on muuttunut täysin päälaelleen. Kun pysähtyy ajattelemaan kaikkia niitä, ketkä ovat olleet tukena muistuttamassa siitä, kuinka kaikkein tärkeintä on vain hengittää.. Kiitos.
Kaikista vaikeinta on ollut varmaan henkinen puoli ja muutoksiin sopeutuminen. Toiseen inseminaatioon mennessä olin jo laittanut ajatukseni siihen, että kohta on suuntana koeputkihedelmöityshoidot. Tiesin toki, että mahdollisuus raskautua on olemassa, mutta silti raskaus tuli suurena yllätyksenä, kun oli jo tottunut jatkuviin pettymyyksiin.
Ennen raskautta lupasin itselleni, etten varmasti postaa someen _mitään_ ihkuja raskausaiheisia juttuja, mutta taisin höyrypäissäni aloittaa sen heti siitä hetkestä, kun sain ensimmäisen haalean punaisen viivan raskaustestiin kontrolliviivan viereen. Vaikka koen syyllisyyttä siitä, että instani tursuaa vauvahömppää, silti yhtä suurella osaa se kuuluu elämääni kuten lapsettomuuskin, mistä postasin ennen tätä. Jos en postaisi aiheesta mitään, tuntuisi kuin koko raskautta ei saisi olla ja koska olen kerran ollut lapseton, en saisi olla muuta. Olen hississä matkalla toiseen kerrokseen ja toivon sydämeni pohjasta, että pääsen sinne. Silti koen syyllisyyttä kaikesta, jopa omasta olemassa olostani, sillä minulla on edelleen tuoreessa muistissa ne tunteet ja ajatukset mitä kävin läpi, kun lasta ei toiveista huolimatta kuulunut.
Vatsa alkoi näkyä joulun alla eikä se tutuissa paikoissa enää haittaa, mutta nyt kun pullotusta ei enää peitä talvitakkikaan olen alkanut olemaan kamalan tietoinen sen olemassaolosta. Useimmat bussikuskit odottavat, että pääsen istumaan ja ihmiset eivät katso enää päästä varpaisiin vaan päästä vatsaan ja takaisin. Tunnen olevani suurennuslasin alla arvioitavana ja varmasti kaikilla on oma käsityksensä minusta. Huvittavinta on, että en ole raskausaikana pitänyt sormuksiani lainkaan, sillä ne eivät enää pysy sormessa ja vaikka tiedän syyn, joskus tuntuu, että minun täytyy jotenkin "todistella" ihmisille että olen aviossa, joten minulla on ns. lupa olla raskaana. (VOI LOL) En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on tullut, sillä en ole lainkaan vanhoillinen. Liekö on joku alkukantainen, alitajuntainen puolustautumisrefleksi geeneissä? Äitiyspolille mennessä yritän pukeutua löysiin vaatteisiin jotta en näyttelisi napaani koko piirikunnalle, varsinkin kun meillä on yhteinen odotusaula lapsettomuus- ja äitiyspolin kanssa. Oma sydän on edelleen niin suuresti lapsettomuudessa, että tämä raskauden aiheuttama limbo on kyllä ihan sietämätön. Mihin minä kuulun? Pitääkö minun valita puoli?
- Spukka & Pikku-Popo 22+4
Auts. Sama aula lapsettomuus- ja äitiyspolilla. Mä olisin varmaan kuollut sinne aulaan.
VastaaPoistaTänään tuli aivan sattumalta puheeksi esikoisen kerhotädin kanssa, että heidän nuorimmaisensa on koeputkihedelmöityksen tulos. Tunnustin sitten että meillä myös molemmat. Sanoi että meitä on yllättävän paljon kun vaan ottaa asian puheeksi. Sanoi että heillä se tulee helposti puheeksi kun ihmiset kuulevat että lapsilla on kymmenen vuotta ikäeroa ja toki ihmiset ihmettelevät. Sanoin että en ole salannut, mutta en myöskään oma-aloitteisesti kertonut.
Esikoista odottaessa yritin peittää vatsan mahdollisimman pitkään. Ajattelin että jos ihmiset ei tiedä, niin ei tarvi puida menetystäkään. Viimeisimmät töissä huomasivat vasta pari viikkoa ennen äitiyslomaa. :D
Kieltämättä on ollut ahdistava odotella aina siellä aulassa, varsinkin kun monet ei taida tietää, että samassa paikassa tarjotaan myös lapsettomuushoitoja..
PoistaMiten oot saanu mahan piilotettua niin pitkään? :o
Mulla oli tosi pieni maha. Mulla oli ennen raskautta vatsalihakset niin hyvässä kunnossa että mikään ei tuntunut missään. :D Raskauden aikana mahan kasvaessa tuntui koko ajan kun vatsalihakset venyivät. Se ei ollut aina mikään miellyttävä tunne. Toisessa raskaudessa ei ollut vatsalihaksia, joten vatsa pullahti hyvin nopeasti esiin. Olin ajatellut odottaa pidempään kertomisen kanssa, mutta vatsa pullotti niin että ei ollut toivoakaan. Varmaan viikolla 10 jouduin paljastamaan anoppilassa.
PoistaMä oon miettiny noita syyllisyyden tunteita jo nyt yritysaikana. Vaikka oma lapsettomuus korostuu raskaana olevia nähtäessä, tai vauva hehkutukset tuntuisi pistoksena sydämessä, niin vielä surullisemmaksi minut tekisi se että joku joka lopulta saa sen kaiken mitä itse niin kovasti myös toivoo, ei nauttisi siitä täysillä minun suruni takia. Se jos joku saisi minut tuntumaan entistä surullisemmalta hahmolta. Nauti nyt, sen vuoksi olet taistellut! Niin minäkin haluan tehdä jos joskus sen raskauden saan kokea, ilman syyllisyyden tunteita. Prkl, me jos jotkut on se ansaittu!
VastaaPoistaVoi sie! <3 <3 Todellakin ollaan ansaittu!
PoistaNoin mieki ajattelin yritysaikana, mut jotenki miulla meni aivot solmuun kun raskauduin ja on kauheen vaikee päästä tästä ajatusmaailmasta eroon :S Tämmöset kommentit auttaa tosi paljon just siihen, et sen ajatusmaailman sais taas kohilleen <3
Onpa kiva kuulla, että sinulla on myös vauvahömppää arjessa! Olen miettinyt, osaisinko ja uskaltaisinko heittäytyä odottavaksi äidiksi (äitiyshän siinä alkaa jo muodostua, vai mitä mieltä sinä olet?) jos tulisin raskaaksi. Iloa ja kevään valoa odotukseen :)
VastaaPoistaJoo sitä vauvahömppää on joinain päivinä ihan yli äyräidenkin.. :'D No siis joo.. Tavallaan sitä on ollu pakko jotenkin asettaa ne ajatukset siihen tulevaisuuteen, missä ihan oikeesti on se pieni ihminen kuka tarvii sitä turvallista olemassaoloa ja on valmistauduttava siihen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eli siis joo kyllä se äitiys alkaa vissiin muodostua heti siitä plussatestistä lähtien. Neuvolassakin ovat sanoneet, että ei se raskaus turhaan kestä yheksää kuukautta, vaan siinä on myös äidillä ja muulla perheellä aikaa käydä kaikki maholliset tunteet ja niiden variaatioit läpi ennen lapsen syntymää :D Toisaalta on ollu kyllä hyötyä siitä vuosien varrella googlettelusta, koska sitä ei oo tarvinnu nyt odotusaikana sit kauheesti tehdä :D
PoistaKiitos ja hyvää kevään odotusta sinnekin! :)
Tuntuu, ettei ne kaikki 'syyllisyyden' tunteet lopu edes lapsen synnyttyä. Kyllä sitä miettii usein pientä katsoessa, että miten me saatiin tämä, mutta joku muu jää ilman vaikka kaipaakin... Kai näistäkin tunteista joskus eroon pääsee. :)
VastaaPoistaJa tuo sormusjuttu... Mulle tuli kiloja raskaudesta paljon eikä sormukset mahdu vieläkään käteen. Tekisi mieli kaikille tutuille selittää, että olen kyllä vielä naimisissa ja kyllä lapsella isäkin on. :D Kyllä sitä kaikkea tyhmää tulee mietittyä.