2. joulukuuta - Mokomakin masennus

Masennus tuntuu taas tulevan meille kylään. Virneet kasvoillaan Pahat Ajatukset nostavat ilmoille sarvipäänsä kuukausien levon jäljiltä.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa. Kun saan vihdoin silmäni kiinni, kuuluu rappukäytävästä jonkun kiireiset askeleet päivän töitä kohti.

Mikään asento ei ole hyvä, minulla on ylimääräisiä käsiä ja painava pää. Peitto on kiertynyt ja kiristää, se tulee kasvoille niin ettei ole tilaa hengittää. Lämpötila vaihtuu laidasta laitaan ja puhelin vaatii huomiota välähdellen ja kilkahdellen tyhjänpäiväisyyksistä. Teen listaa tehtävistä asioista, vaikka tiedän jo valmiiksi tekeväni saman listan ensiviikollakin.

Sulkeudun kuoreeni ja koetan saada ajatukseni muualle. Kuuntelen toisen unta ja yritän tuudittautua samaan rytmiin. Toinen on liian lähellä, mutta usein aivan liian kaukana (pysy siinä suojana hipaisun päässä) ja olen liian väsynyt kurkottamaan nyt.

On muitakin huolia, enkä omillani tahdo toista uuvuttaa.

..en nousta vähään aikaan. Lämmin peitto koettaa pitää minut syvällä unessa, jottei tarvitsisi kohdata todellisuuden onttoa ja tyhjää oloa.

Oma saamattomuus ahdistaa ja itkettää, mutten pysty toimimaan. Kaikki ovet ovat kiinni ja ikkunat maalattu umpeen. Kello kulkee tunteja eteenpäin minun jäädessä paikoilleni makaamaan.

Vatsa huutaa ruokaa, mutta en tunne nälkää. Syön sitten myöhemmin.

Käännän kylkeä ja suljen tyynyn yksipuoliseen halaukseen. Tunnen itkun kerääntyvän ja nousevan ylöspäin, enkä onnistu tasoittamaan hengitystäni. Painan silmät entistä kovemmin kiinni, pyrkien kokoamaan itseni uuden päivän haasteita varten.

Kun saan vihdoin silmäni auki, on ulkona jo pimeää.

Noustessani sängystä päätin hakea keskusteluapua.

...yöllä aion lisätä sen listaani.

Kursivoidun tekstin sanat: Mokoma - Uni saa tulla, Stella - Hipaisun päässä