Lääkärin puhelun jälkeen eilisen treenit tuntuivat menevän ihan reisille. Kasetti meni ihan solmuun ja ohjeet olivat hepreaa. Kesken alkulämmittelyjen unohdin mitä tehdä ja miten, vaikka näin parinkymmenen muun tekevän samaa liikettä ja voisin ottaa heistä oppia. Pääni päätti kuitenkin toisin ja lopetti raajojeni ohjaamisen. Teki mieli itkeä. Tein silti kuten aiemminkin ja menin takaisin jonoon odottamaan vuoroani uutta tehtävää varten. Luovutin mutten luovuttanutkaan.
Sama jatkui koko treenien ajan. Lähdin suoritukseen onnistuakseni ja suorituksen lopussa oli mieli maassa. Olin niin väsynyt epäonnistumiseen, että teki mieli hakea juomapullo ja lähteä kotiin. Kerran apuvalmentajan kysyessä minne haluan juosta, vastasinkin että vaikka kotia. Silti olin ja jäin.
Tein paljon asioita väärin, mutta luultavasti myös oikein. Tein niin hyvin kuin siinä hetkessä pystyin. Useammin pallo lensi ohi tai kopahti jäämättä haltuun ja takapuoli ei pysynyt tarpeeksi alhaalla. Tästä kaikesta silti opin ja pyrin toimimaan seuraavalla kerralla toisin - edes hipun verran paremmin kuin edellisellä kerralla.
Harrastan oppiakseni uutta ja opin tullakseni paremmaksi. Tulen paremmaksi kun en lakkaa oppimasta. Aina on aloitettava jostain. Ensimmäisenä koitan kitkeä "olen tyhmä, en tajua, en pysty, en osaa" -mantran pois oppimaan oppimisen tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti