Arpi ja palautuminen

Olen sitä mieltä ettei ketään pidä tuomita ulkonäön perusteella. Ennen raskautta sanoin ja ajattelin että aivan sama tuleeko lapsen mukana sata kiloa ja miljoona arpea. Sain syliini ihanan pienen ihmisen, mutta en tunne olevani enää oma itseni. Sektioarpi muistuttaa edelleen itsestään kivuliaasti. En ole ottanut paineita pudottaa "vauvakiloja", joita kertyi kokonaisuudessaan 19 ja vatsa on palautunut jonkinverran ihan itsestään. Painan tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin raskausviikolla 33 ja vatsani edelleen luonnollisesti pömpöttää. Mutta...

Samalla tuomitsen itseni. En ole yhtään sinut vatsani uuden muodon kanssa. Sektioarpi on pelkkä leveä kuoppa minkä päällä uusi vatsani istuu. Silittäessä vatsa liikkuu käden mukana ja yhtäkkiä tulee kieleke johon vatsa loppuu ja käsi putoaa. Osassa kohdin vatsaa tunto on lähes olematonta ja toiselta kohtaa tekisi mieli hypätä pois kosketuksen alta. Se ei tunnu omalta. "Uuden" vatsani arpiarmeija ei haittaa pätkän vertaa, mutta tämä uusi muoto ahdistaa. Olisiko palautuminen helpompaa ilman arpea, että koko "maharöllykkä" saisi olla vapaana ja palautua omaan tahtiinsa? Nyt tuo arpi näyttää ja tuntuu vievän ison osan siitä tilasta minne tämän röllykän pitäisi palautua. Onko kellä kokemuksia sektion jälkeisestä palautumisesta? Jääkö tuohon arven yläpuolelle sellainen "nahkakieleke" loppuiäksi?

Äitiyteen hukkunut

Hoplaa.. Kaksi ja puoli kuukautta on kulunut. Poika on saanut nimen ja itsestä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että alan toipua koko tuosta käynnistely- ja synnytysrumbasta. En tosin osaa ajatella synnyttäneeni, vaan edelleen tuntuu siltä, että meille on nyt vaan tämä poika syntynyt ja tässä sitä perheenä elellään.

Poika on kyllä aivan hurmaava! Alussa se oli vaan sellanen pieni ruttuinen mytty ja nyt hää onkin yhtäkkiä ihan oma persoonansa. Hyvin temperamenttinen pikku velmuilija. Kuukauden päivät ollaan jo hymyilty ja vähän kiukuttaa, että se ensimmäinen hymy osoitettiin neuvolalääkärille eikä meille vanhemmille. Jokapaikkaan pitäisi tarttua, lelut kiinnostaa ja nyrkki pitää olla kurkussa saakka 24/7 :D

Jaa sit se äitiys... No täällä ollaan likanen tukka pompulalla, liivit ja paidat maidossa, kaikennäköstä vuotoo vähän millon mistäkin. Kauhea turvotus ja haavakivut ovat läsnä päivittäin. Pari päivää sitten tein vielä tyhmästi, kun leipälautanen käsissäni humpsahdin sohvalle ja sektiohaavalla tuntui repäisevä kipu. Ei auta ibuprofeeni eikä parasetamoli (kylmäpussi onneksi auttaa hetken), eikä vitutus ainakaan helpota tässä paranemisprosessissa. Olen onneksi saanut käydä purkamassa tuota synnytyksen kulkua psykologisella sairaanhoitajalla, sy(nnytys)pe(lko)kätilöllä ja ensiviikolla olen menossa vielä sypelääkärille asian tiimoilta.
Olen edelleen todella ahdistunut ja katkera koko sairaalaepisodista ja siitä, kun omat muistikuvat sieltä on todella hataria ja että yksi hoitotapahtuma on jätetty kirjaamatta ja nyt tuntuu että kaikki siellä luulee et olen joku kukkelikuu, kun jauhan siitä asiasta kokoajan.

Hurjasta alusta huolimatta ollaan saatu imetys toimimaan ja poika onkin kolmen vuorokauden ikäisestä lähtien ollut osittaisimetyksellä ja viikon ikäisestä täysimetyksellä! Voittajafiilis! Oma aika on tosin rajoittunut lääkärikäynteihin, päiväuniin ja yhteen puolen tunnin kauppareissuun. Muutaman kerran on ihan itku tullut, kun lapsen kanssa oikeasti on nyt sen 24/7 (eli katson kun poika syö niitä nyrkkejään eiku.. :D) kun minä ja pumppu ei tehdä yhteistyötä. MUTTA: Sitten kun on saanut nukuttua ja poika on taas rinnalla ja nyhrää tissiä, vaatetta ja tukkaa, niin onhan tää vauva-aika nyt oikeesti niin lyhyt aika, että turha tässä on lopettaa. Jos miettii, että tässä on jo kohta kolme kuukautta imetetty ja tavoite on ainakin se puoli vuotta imettää, niin puoliväli häämöttää! Eikä sitä koskaan tiedä, jos poika vaikka huomenna itse päättääkin ettei tissi enää maistu, yhyy. Maidonkerääjillä olen saanut pienen maitoarsenaalin pakastimeen, joten periaatteessa voisin kyllä ottaa omaa aikaa vaikka pari tuntia, mut mihinkä sitä yksin kotoaan lähtisi?

Anteeksi taas kovasti, kun ette ole kuulleet tältä suunnalta mitään, mutta olen ollut todella väsynyt ja jatkuvasti pojan kanssa menossa. Varmasti ihan kamalaa luettavaa, kun lähinnä vaan oksentelen näitä sanoja tänne :D
Meillä ei ole vielä arki täysin muovautunut, sillä mieskin on ollut lomalla. Saas nähdä miten meillä menee, kun mies lähtee takaisin kouluun!

Mistä haluaisitte lukea?

Poika on syntynyt

Moikka vaan kaikille!
Tiedän että odottelette innolla kuulumisia, mutta oon vaan nyt niin poikki etten jaksa alkaa vielä avaamaan synnytysjuttuja tahi arkihommia enempää.

Meille syntyi terve poika rv 41+0, kahden päivän epäonnistuneen käynnistysyrityksen, pidentyneen avautumisvaiheen ja synnytyksen pysähtymisen jälkeen kiirellisellä sektiolla vauvan sydänäänen laskujen takia ja sit tuli vielä kohtutulehdus vihreän lapsiveden takia ja vauvalle siitä infektio ja siitä sit pieni tehohoitoon. Lapsivesien menosta poitsun syntymään menikin lähes 33 tuntia ja vihreästä lapsivedestä mainittiin kätilölle kahdesti n. 12h ennen leikkuriin joutumista.

Poitsu on nyt karvan päälle 2 viikkonen ja oon edelleen tosi ahistunu koko asiasta, kaikesta huolesta vauvaa kohtaan ja omasta voinnista ja kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. Muistissa on paljon aukkoja, enkä oo oikein osannu vielä käsitellä koko asiaa. Tämä toipuminen on ollut ihan kamalaa, kun ei voinu ottaa tuota vauvaa aluks ees syliinkään tai mitään ja oma itseluottamus oli ihan nollissa.

Toki toinen on vielä myös sen verran pieni, että mitään tiettyä arkirutiinia ei ole syntynyt. Vauva nukkuu, kakkaa, syö, huutaa, pissaa ja itkee millon sitä huvittaa ja tällä hetkellä eletään sen mukaan. Koitan kovasti ymmärtää, että nyt hän on saapunut, mutta mielessä kalvaa aivan järkyttävä synnytyspettymys.
En oikein osaa ajatella synnyttäneeni, koska vauva leikattiin katon kautta pihalle, vaan puhun enimmäkseen vauvan syntymästä. Minun on vaikea yhdistää tätä lasta siihen, joka oli vatsassani ja välillä tulee tunne että "ihanaa mikä mussukka tätä onkaan", mutta välillä mietin että " kuka tuo on ja mistä kotoisin ja onko se tullut jäädäkseen". Me vasta tutustutaan. Imetys on kyllä auttanut jonkin verran tässä suhteen luomisessa, mutta senkin alkutaipale oli kivikkoinen, vaikka nyt täysimetyksellä mennäänkin.

Mitään tarkkaa synnytyssaagaa en tänne blogiin aio kirjoittaa, koska itsellänikään ei ole täysin hajua mitä on tapahtunut, milloin, miksi ja kenen toimesta, mutta ehkä suurpiirteittäin saattaisin saada jotain aikaan.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää niin pian kuin suinkin vain mahdollista!

- Spukka ja poika