Olen sitä mieltä ettei ketään pidä tuomita ulkonäön perusteella. Ennen raskautta sanoin ja ajattelin että aivan sama tuleeko lapsen mukana sata kiloa ja miljoona arpea. Sain syliini ihanan pienen ihmisen, mutta en tunne olevani enää oma itseni. Sektioarpi muistuttaa edelleen itsestään kivuliaasti. En ole ottanut paineita pudottaa "vauvakiloja", joita kertyi kokonaisuudessaan 19 ja vatsa on palautunut jonkinverran ihan itsestään. Painan tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin raskausviikolla 33 ja vatsani edelleen luonnollisesti pömpöttää. Mutta...
Samalla tuomitsen itseni. En ole yhtään sinut vatsani uuden muodon kanssa. Sektioarpi on pelkkä leveä kuoppa minkä päällä uusi vatsani istuu. Silittäessä vatsa liikkuu käden mukana ja yhtäkkiä tulee kieleke johon vatsa loppuu ja käsi putoaa. Osassa kohdin vatsaa tunto on lähes olematonta ja toiselta kohtaa tekisi mieli hypätä pois kosketuksen alta. Se ei tunnu omalta. "Uuden" vatsani arpiarmeija ei haittaa pätkän vertaa, mutta tämä uusi muoto ahdistaa. Olisiko palautuminen helpompaa ilman arpea, että koko "maharöllykkä" saisi olla vapaana ja palautua omaan tahtiinsa? Nyt tuo arpi näyttää ja tuntuu vievän ison osan siitä tilasta minne tämän röllykän pitäisi palautua. Onko kellä kokemuksia sektion jälkeisestä palautumisesta? Jääkö tuohon arven yläpuolelle sellainen "nahkakieleke" loppuiäksi?