Yhdessä on parempi

Kaiken tämän lapsettomuuspohdinnan ja prolaktinoomasta aiheutuneen sekoamisen keskellä unohduin täysin omiin maailmoihini enkä muistanut hoitaa meidän parisuhdetta. Keskityin kaikkeen muuhun, enkä ymmärtänyt minulla olevan aivan älyttömän ihana mies, joka myös tarvitsee minua.

Etsin vain tietoa tabletilta, puhelimesta tai tietokoneelta ja selailin lapsettomuusblogeja päivät pitkät. En halunnut mennä yöksi sänkyyn, koska olisin vain itkenyt huonoa (paskaa) tuuriamme ja hukutin ajatukseni Netflix-sarjoihin. Eristäydyin, vaikka minun olisi pitänyt avautua. Oikeastaan avauduinkin, mutta unohdin täysin, etten ole ainut joka tuntee ja tarvitsee kuuntelijaa.

Otin parisuhteen hyvinvoinnin itsestäänselvyytenä. Ajattelin olevani yksin tässä tilanteessa, koska MINÄ olen viallinen enkä siksi pysty saamaan lasta miehelleni. Alkuviikosta kävimme miehen kanssa kädenvääntöä muutamasta aiheesta ja totesin olleeni ihan kamalan itsekäs.

Olen viettänyt aikaa, mutten mieheni kanssa. Rajoitin keskustelujamme lapsettomuusaiheen ympärille - tutkimuksiin ja tuloksiin. Olen pelännyt puhua asioista, joista olemme aiemmin saaneet pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi, enkä yhtään tiedä miksi. Onneksi mies sai taottua minulle vähän järkeä ja opetellaan puhumaan uudelleen toinen toiselle.

Tarvitsen tukea, mutten ole ainut tuen tarvitsija. On (jo) aika(kin) olla tukena omalle puolisolle, jotta pysytään vahvoina molemmat. Ei talokaan pysy pystyssä ilman perustuksia.

Tästä viisastuneena päätin liittyä Simpukka ry:n jäseneksi. Saadaan sieltä molemmat vähän näkökulmaa. Niin lapsenkaipuuseen kuin parisuhteeseenkin.

Kuva