Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

Simpukka ry 30 vee!

Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, mikä huipentuu Lapsettomien lauantaihin 12.5.2018. Samalla Lapsettomien yhdistys Simpukka ry juhlii 30-vuotista taivaltaan! Jes!
Teette upeeta työtä! Kiitos <3

Kun Simpukka ry aloitti toimintansa, Suomen tasavallan presidenttinä toimi Mauno Koivisto, valuuttana toimi markka ja Suomen ensimmäinen koeputkilapsi täytti neljä vuotta.

Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen tasavallan presidenttinä toimii Sauli Niinistö, valuuttana toimii euro ja Suomessa on syntynyt hedelmöityshoitojen avulla jo yli 40 tuhatta lasta, n. 2500 vuosittain (Ovumia) ja jopa presidenttiparin uutisoitiin toivoneen lasta jo pidempään.

Tahattomasta lapsettomuudesta puhuminen on yhä vähemmän ja vähemmän tabu ympäri maailmaa ja Suomessa näkyy ja kuuluu Simpukan tekemä työ eri tapahtumien, parisuhdekurssien, luentojen, tv- ja radioesiintymisten, vertaistukiryhmien, somekanavien sekä blogien ja vlogien kautta, unohtamatta sitä ainoata oikeaa Simpukka-lehteä.

Ennen lapsen syntymää odotin uutta lehteä aina kuin kuuta nousevaa. Nyt väliaikaisesti kannatusjäsenenä ollessani saan yhden lehden vuodessa ja olen huomannut odottavani sitä aivan samalla innolla.
Lapsettomasta lapselliseksi lapsettomaksi muuttuminen ei ole käynyt ihan kivuttomasti. En osaa samaistua moniin "äitijuttuihin", sillä en kaipaa ensimmäisenä aamulla kahvia ja viimeisenä illalla lasillista viiniä ja huomaan usein ahdistuvani, jos leikkipuistossa on minulle entuudestaan tuntemattomia vanhempia. Koen edelleen jonkinlaista alemmuuden tunnetta kaikkia muita lapsellisia kohtaan. Toisaalta en ilmeisesti kuulu enää lapsettomiinkaan, eikä sanoillani ole lainkaan painoarvoa sen jälkeen, jos joku käy profiilissani ja huomaa että minulla on lapsi, vaikken ole maininnut asiasta muualla lainkaan. Mietin aina kirjoittaessani, että luetaanko blogiani enää lapsettomuusblogiksikaan.

Kyllä minulla on toiveissa toinenkin lapsi, mutta asia ei ole tällä hetkellä ollenkaan ajankohtainen, joten en myöskään osaa nyt mennä täysillä siihen fiilikseen mukaan, kun sitä lasta ei toiveista huolimatta kuulukaan, vaikka tiedän täysin miltä se tuntuu. Toivon hartaasti etten tunne sitä lainkaan ennenkuin toisen lapsen yritys on ajankohtainen, sillä kun se tunne tulee, se musertaa alleen täysin, eikä hetkeen nää mitään muuta kuin menetyksen.

Mitä olisi voinut olla. Mikä tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Minkä haluaisi huutaa kaikille. Mistä olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Milloin on koottava itsensä uudelleen pala kerrallaan ja silti jää yksi kateisiin.

Itse puhun avoimesti meidän lapsettomuushoitotaustasta, mutta olen avoin myös masennukseni, endometrioosin sekä adhd:n suhteen. Avoimuus on auttanut minua eteenpäin oli tilanne mikä tahansa ja näiden vuosien aikana olen havainnut sen, että tökeröjä kommentteja enää harvemmin kuulee. Ensimmäisen askeleen otto oli kyllä hirvittävä, vaikka täällä blogissa anona olin kirjoitellutkin aivan yrityksen alusta lähtien. Lopulta löysin itseni ohjaamasta vertaistukiryhmää, kahdesta lehtihaastattelusta sekä radiosta. Nyt lapsen kanssa koitan saada itseeni iskostettua ajatuksen, että lapsettomuuden kokemuksen jälkeen on silti ihan ok juttu (ja erittäin suotavaa!!) myöntää oma uupumuksensa, väsymyksensä ja avun tarpeensa siellä lapsiperhearjessa, jos sellaista ilmenee. Vaikka olet ihan super, niin ei aina tarvitse olla. Supermieskin oli välillä Clark Kent ja veti lonkkaa jotta jaksoi taas.

Nyt eksyin jo niin pahasti aiheesta, että toivotan kaikille oikein hyvää Simpukka-viikkoa! Toivon myös, että käytte ahkerasti Simpukan tapahtumissa ja tsekkaatte mitä muuta Simpukassa on tarjolla.