Uupumus ja syyllisyys

Kylläpä olen yksinäinen. Vaikea myöntää että näin on. Olen kysellyt seuraa kahville, lenkille ja leikkipuistoon ympäri Facebookia ja ladannut Momzien, mutta ei matchaa.

Eniten käy lasta sääliksi ja tulee paha mieli, kun sillä ei kohta kahteen kuukauteen ole ollut omanikäistä leikkiseuraa. Neuvolasta sanoivat että avoimiin päiväkoteihin ja muuhun toimintaan saa neuvoja ja apuja Pikkulapsityöryhmästä (kuten aiemmallakin paikkakunnalla), mutta Pikkulapsityöryhmästä ilmoitettiin,että neuvolasta neuvovat tallaiset asiat. Ollaan siis oltu kotona. Käyty kaksin toistaiseksi tyhjissä puistoissa. Enää en jaksaisi edes lähteä.

Avoimet päiväkodit ovat toisella puolella kaupunkia, minne kestää bussilla vaihtoineen lähemmäs tunnin. Sieltä löytyisi sisäleikkipuistokin. Pitäisi lähteä heti aamulla jotta rattailla pääsee maksutta ja silti pitää maksaa takaisin pääsystä ja jättää lapsi rattaineen bussin keskitilaan yksin maksun ajaksi.

Ollaankin yleensä pitemmät matkat liikuttu rattaitta ja useimmiten alle 6 km matkat kävellään suosiolla. Lähimpään puistoon, missä saattaa olla lapsia samaan aikaan, on matkaa lähemmäs neljä kilometriä.

Missä syödään ja mitä syödään lapsen kanssa, kun nauravat nakit ja lihapullat eivät ole vaihtoehto? Missä saa oman ruuan lämmitettyä ja missä voit vaihtaa vaipan? Minne voit mennä lenkille niin että kukaan ei nää ja itkeä?

Olen kokoajan kiukkuinen. Tiuskin, huudan ja ahdistun. Haluan olla yksin vaikka haluaisin tutustua uusiin ihmisiin. Olen aina ollut hyvä tutustumaan, mutta olen huono pitämään yllä kaverisuhteita. Nyt koen epäonnistuneeni, kun tuntuu ettei kukaan halua edes tutustua. Olenko niin epämiellyttävä ihminen?

Tekisi mieli laittaa lapsi päivähoitoon ihan vain siksi jotta sillä olisi ikäistään seuraa. Lähellä on useampi päiväkoti. Vaan kun en halua lastani hoitoon, vaan haluan lapselleni ystäviä. Olen itse sille esteenä, sillä en jaksa enää etsiä, eikä kukaan tule meitä täältä kotoa hakemaankaan.

Pari päivää sitten tuli taas olo, että haluaisin hypätä parvekkeelta. Alkoi naurattaa, kun muistin ettei jonkun metrin pudotus paljoa tee.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!

Ahdistaa jo etukäteen tuleva matka sukuloimaan, kun viikonlopulle tulee yhteensä kahdeksan tuntia bussissa istumista kaksin taaperon kanssa, kenellä on ollut tapana huutaa ja itkeä vähintään puolet matkasta per suunta. Ahdistaa, kun lapsi ei voi suosiolla nukkua yöllä eikä päivällä.

Pari viikkoa onnistui niin, että heijasin päikkäreille parvekkeelle. Nyt ei kelpaa parveke, vaan lähdetään kokonaan ulos ja mielellään heräillään jatkuvasti siitä huolimatta, varsinkin kun rattaat pysähtyvät.

En kestä tätä syyllisyyttä että haluaisin hetken vaan olla ja lapsi saisi seuraa muustakin kuin hajoamispisteessä olevasta äidistään. En jaksa juosta vaikka tekisi mieli lähteä karkuun edes hetkeksi.

En haluaisi edes julkaista tätä, mutta täällä minä olen ja ajattelen seinien sisällä jokatapauksessa. Koitan savumerkein kertoa, koska en osaa puhua ymmärrettävästi. Ei saisi myöntää ettei jaksa. Miksi tämä pimeys on aina niin kokonaisvaltaista?

Mission made possible

Syyskuussa laitettiin kolme vuotta Pohjois-Savossa elelyä pakettiin tai oikeastaan paketteihin; laatikoihin, säkkeihin ja koreihin. Mies sai työharjoittelupaikan Keski-Suomesta ja alunperin oli tarkoitus, että mies olisi ollut täällä harjoittelun ajan ja tullut sitten takaisin Kuopioon. Tehtiin laskelmat useampaan kertaan ja tultiin siihen tulokseen, että koko perhe muuttaa. Vuokrat ovat niin korkealla, että edes yksiöön muuttaminen lapsen kanssa miehen työharjoittelun ajaksi ei olisi jättänyt meitä plussan puolelle, sillä toinen asunto olisi ollut lisäksi pakko hankkia. Joten... Mies pakettiin ja töihin ja asuntoa etsimään ja me taaperon kanssa pakataan tavarat sillä aikaa. Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta vai mitä?

Siis ei ssssssssssaaaaaaaaaatana. Älkää ikinä koskaan tehkö sitä virhettä, että alatte tekemään muuttoa kaksin taaperon kanssa. Varsinkaan jos avunsaanti joko pakkaamiseen tai lapsen vahtimiseen on ihan mahdotonta. Onneksi meillä kävi tuuri ja sain kerran kaverin katsomaan lapsen perään, jotta sain varaston lähes tyhjennettyä, sekä saatiin kotipalvelu avuksi kerran viikossa, jotta sain pakattua ja hoidettua ADHD-lääkityksen kuntoon (tästä lisää myöhemmin).

Mutta takaisin taaperon kanssa pakkaamiseen. Ei. Never. Älä edes ajattele, että "siinäpäs minulla onkin reipas ja ihana pikku apuri", sillä siinä vaiheessa kun taapero kyllästyy, on helvetti irti. Samaa vauhtia mitä saat pakattua, on toisaalla purettu kaksinverroin. Kun tarvitset kahta kättä, taapero pitää huolen siitä, että tarvitsee juuri silloin syliä, eikä viihdytä repussa, joten häntä on kannettava ja tehtävä yhdellä kädellä/jaloilla/perseellä/en tiiä, koska vaihtoehtona ei ole olla tekemättä. Lisämaustetta tähän rumbaan toi se, että taaperon päiväunille nukutus kestää joskus tunninkin ja/tai lapsi nukkuu kantorepussa, mutta vain jos kävelet, etkä tee mitään muuta, sekä se, että opettelin samalla tekemään itse ruokaa, sillä se on meillä ollut miehen heiniä _aina_.

Iso kiitos miehelle, että hoitaa ruokapuolen. Jos totta puhutaan, niin jos ei olis lapsen takia ollut pakko tehdä ruokaa, olisin menneen kuukauden varmaan elellyt vaan roiskeläpillä, vönerillä ja linssisipseillä!
Eli isin keittiö on kodin sydän ❤

Jos ihan välttämättä haluaa kuitenkin hoitaa pre-muuton (metatyö tulevaa asuntoa sekä arkea varten) ja pakkaamisen taaperon kanssa, niin kannattaa laittaa vaikka rappuun lappu, jossa pyytää anteeksi asunnosta kuuluvaa kiroilua ja mainitsee, että jos häiritsee, niin avuksi saa mielellään tulla. Siis voi apua, voin vaan kuvitella miltä sotatantereelta meidän pakkailu on kuulostanut.

Kuukauden "yksinhuoltajuudessa" oli paljon hyvääkin. Asennoiduin nopeasti siihen, että on pärjättävä yksin (ja samalla tietysti kuunneltava jaksamistaan!), niin joka ilta sain enemmän ja enemmän itsevarmuutta siihen, että pystyn hoitamaan arkea myös yksin ja pärjään hyvin. Tokikin miestä oli kova ikävä sekä minulla että pojalla ja helpottaahan se arkikin, kun on toinen vanhempi siinä läsnä, mutta itsetuntoni kannalta kuitenkin koen, että hetken "yksin" olo oli vaan hyväksi. En ole enää yhtä epävarma olemassaolostani tai kyvykkyydestäni olemaan äiti. Minähän olen ihan super upea tyyppi!!

Välillä on pinna kireällä ja välillä nauretaan koko päivä, mutta sitä se elämä on. Parasta ja paskinta vuorotellen, milloin isolla ja milloin pienellä kauhalla heitettynä.

Seuraava askel on tutustua kunnolla uuteen kaupunkiin ja alkuvuodesta alkaa katselemaan opintomahdollisuuksia, kunhan selviää jäädäänkö tänne vai vaihtuuko maisemat.

Pään magneettikuvaus 2018

Edellisestä pään magneettikuvauksesta ehti kulua vajaa kolme vuotta. Ajatukseni kasvaimesta osuivat oikeaan eli siellä pään sisässä se edelleen oleilee eikä näytä olevan lähdössä. Jostain syystä oireet helpottivat raskauden ja imetyksen myötä, mutta palasivat taas pian imetyksen loputtua. Kirottua.

Sama idiopaattinen (tekisi mieli sanoa että idioottinen) aivolisäkekasvain, läpimitta edelleen 6mm. Prolaktiiniarvot normaalien rajoissa, eikä edellisellä lääkityksellä huomattu olleen vaikutusta kasvaimen kokoon, joten lääkitystä ei aloitettu uudelleen.

Koska kasvain on pysynyt muuttumattomana edellisestä kuvauksesta lähtien, ei lääkärin mielestä hoitosuhdetta tarvinnut jatkaa. Soitellaan jos soitellaan.

Ei taideta vaan soitella. Muutettiin nimittäin toiselle paikkakunnalle.

Kunnossa ollaan!

On ollut vähän hektinen pari kuukautta, niin palailen blogin pariin kunhan reissusta kotiudun.
Anteeksi kun katosin ❤

Pitkästä aikaa putkessa

Käytiinpä kurkistamassa mitä pään sisälle kuuluu. Edellisestä kerrasta ehtikin jo vierähtää mitä - joku kaksi-kolme vuotta? Aika kuvaukseen saapui postissa jo maalis-huhtikuussa ja siinä seinällä se päivämäärä kuumotteli monta kuukautta. Halusin että sen saisi hoidettua alta pois, jotta tietäisin pitääkö lääkitys taas aloittaa vai mikä kasvaimen tilanne nykyään on.

Muutaman kerran pyörittelin mielessäni mahdollisuutta ettei kasvainta enää olisi lainkaan. Olin pitkään oireeton jopa imetyksen loppumisen jälkeen, mutta kesän edetessä alkoivat taas tutut päänsäryt ja näköhäiriöt (sekä haluttomuus, että hei vaan tutut 😅) ja yleinen vitutus, luultavasti osittain johtuen kohdasta kolme. No mutta...

Mitä lähemmäs magneettikuvauspäivä tuli, sitä enemmän hermostutti että "saakelin saakeli, taas alkaa tämä pyöritys". Itse putkessa olo ei enää hermostuta, mutta se tuloksien odottaminen. Tai siis TÄMÄ tuloksien odottaminen on kaikista kamalin vaihe kaikista. Naputan nyt sitten jalkaa lattiaan ja sormea pöytään tässä 2 viikosta kuukauteen. Luulin, että minulla on puhelinaika niinkuin ennenkin, mutta lähetteen tehnyt lääkäri on eri mitä aiemmin ja tälläkertaa tulosten olisi määrä saapua suoraan postitse, eli liekö saan odotella hamaan ikuisuuteen (ei pahalla Posti, mutta voisitte ihan yleisesti katsottuna vähän tsempata).

Putkeen mennessä vähän jännitti, mutta siellä ollessa sain ajatukset kasaan ja tajusin laittaa silmät kiinni. Helppo homma vai mitä? Tulpat korvissa, SuomiPop taustalla ja alienimagneetin teknojumputus ja rätinä taustalla en tajua kuinka onnistuin nukahtamaan kesken kuvauksen!! Havahduin säpsähtäen kun läiskäisin (onneksi vain unissani) jotakin ja ilmeisesti liikuin liikaa, kun säpsähdin toiseen otteeseen hereille, kun minulle ilmoitettiin kuulokkeiden kautta, että "toinen satsi" kuvista pitää ottaa uudelleen tuon liikehdinnän takia.

Voi kakka.

Kun kuvat oli otettu, niin olo oli erittäin pöhnäinen ja hoitaja hieman huvittunut tilanteesta. Itseä vähän nolotti, mutta nyt enimmäkseen naurattaa. Ilmeisesti kun ääniyliherkän altistaa tarpeeksi monelle eri äänelle yhtäaikaa, niin aivot ylikuormittuu niin että väsyy (tai näin miulla ainakin yleensä on, väsymys ja ahdistus) TAI sitten olin vaan niin jännittynyt ja väsynyt, kun edellisinä öinä oli ongelmia nukahtaa.

Lopuksi ajattelin jakaa vielä ilmaisen vinkin muille magneettikuvauksissa ravaaville: Pysykää hereillä, niin siellä putkessa ei tarvitse viettää enempää aikaa kuin on pakollista. Tämä piti nyt itse oppia kantapään kautta. Alan uskoa, että jos ennen kantapäässä oli ovi minkä kautta nämä opit aina ennen menivät, on sen paikalla nykyään junatunneli. Ovet on vaan tiellä kun on ruuhkaa kuitenkin.

Kroppakriitikko suorittaja

Miulla on aina ollu ongelmaa kroppani kanssa, millon on muhkuraa missäkin, jenkkakahvaa, sola keskellä selkää, liian leveät hartiat, pieni ja pyöreä pää, kaksoisleuka, kainaloläskit, olemattomat pohkeet ja perse, venymäarpia kaikkialla, kauheen pienet jalat.

Raskausaikana pullistuin eikä paino haitannut niin paljon, vaikka kroppa olikin outo ja uusi. Mutta voi perhana kun laps tuli maailmaan ja kroppa muuttui taas yhtäkkiä. Lähinnä kropan tuntumaa sanoisin sanoisin olevan ehkä taikina tai löysä paska. Muodoton möhkäle kuitenkin.

Kaikkialla sattui silmiin jutut siitä, miten pitää olla ylpeä kehostaan kun se sai aikaan lapsen ja muistaa ottaa omaa aikaa jotta jaksaa arjessa. MUTTA samaan aikaan samoista paikoista sai lukea kuinka pitää päästä eroon raskauskiloista, kokeilla tätä ja tätä dieettiä, palautua kunnolla ja nauttia elämästä lapsen kanssa, imettää mahdollisimman pitkään, luoda kiintymyyssuhdetta lapseen ja muistaa pitää huolta parisuhteesta.

Olin ihan hukassa. Pää univeloista jumissa, koitin vain selvitä päivästä toiseen ja yrittää parhaani mukaan olla vanha itseni ja sujahtaa siihen muottiin etten vaan tee mitään väärin ja ole huono äiti. Samalla kun suoritin äitiyttä, tunsin olevani huono vaimo ja huono ihminen. Joku suoritus jäi aina vaillinaiseksi. Vuorokaudessa tunnit ei riittäneet vaikka suurin osa menikin hereillä.

Puolisen vuotta meni eteenpäin. Pari Kriisikeskuksen käyntiä ja säännölliset käynnit psykalla saivat minut ymmärtämään, että mitä vittua olen oikein tekemässä. Eikös sen lapsenkin ole ihan hyvä tutustua oikeaan äitiinsä eikä siihen kuka tai mikä äiti yrittää olla jotta olisi "oikea äiti"?

Erosin monista vauvaryhmistä, estin joidenkin ihmisten julkaisut, joista tuli aina vain paha mieli, lakkasin seuraamasta suurinta osaa ryhmistä ja kävin kurkkimassa niitä milloin muistin ja jatkan samalla tyylillä edelleen. Alussa piti käskeä itseään olla ajattelematta mitä muut ajattelevat siitä mitä teen lapseni kanssa ja mitä valintoja teen hänen puolestaan. Joinakin päivinä joudun muistuttamaan itseäni tästä uudelleen.

Olen hyvä äiti. Lapseni viihtyy seurassani, on iloinen ja avoin sekä uskaltaa näyttää tunteensa. Teen oikeita, mutta myös vääriä valintoja ja opin uusia asioita kokoajan, kuten tuo lapsikin. Joskus ollaan yhdessä hämillään ja itketään ja nauretaan.

Sitä myötä kun jätin lukematta mitä "internetäidit" tekevät lastensa kanssa tai ilman ja lakkasin vertaamasta itseäni ja kasvatustani heihin, näin vuotta myöhemmin huomaan että jaa. Minulla on ihan hyvä olo. Parempi mitä pitkään aikaan. Olen palautunut ihmiseksi vaikkei minusta mikään malli tulekaan. Ulkomuoto ei ole enää muodoton möhkäle, vaikka turpoilenkin usein. Se muodoton möhkäle sai ihan uudet sfäärit tuolla pään sisällä. Nautin enemmän ajasta lapseni kanssa. Olisinpa ollut äiti ennen somea.

Ainiin ja siihen kroppaan vielä.. Olen pari kiloa vaille samassa painossa mitä synnärille lähtiessä. Löysää on, mutta olen huomannut lihasten kasvaneen, jaksamisen parantuneen ja vielä ruskettuneeni kaupan päälle! Syön normivegaaniruokaa, käyn pihalla kun siltä tuntuu, riehun lapsen kanssa ja illalla vedän vissyä ja linssisipsejä. Katson Netflixiä ja joogaan joskus ja jouluna. Jos en näytä keventyneen, niin ainakin olo on kevyempi ja en ole enää niin kiukkuinen noille kropan muhkuroillekaan. Korkeintaan ehkä tuolle alemmalle leualle vähän.

Mitäs nyt kun vauvavuosi on ohi?

Maaginen vuoden rajapyykki on ylitetty! Meillä asuu nykyään taapero ja temperamenttinen tapaus onkin. Kuulema äitiinsä tullut vaikkei äitinsä sitä aina myönnäkään..

Kun lapsen tekee mieli huutaa, niin sitten huudetaan ja kun puistosta ei haluta lähteä, niin sitten lankutetaan naama punaisena rattaisiin menoa vastaan. Väsymyksen ja turhautumisen iskiessä, kieritään sylissä kuin rasvattu ja paetaan keskellä kauppakeskusta kiireesti kontaten nuolemaan läheisen kenkäkaupan lattiaa. Aurinko häikäisee ja sitä pitää kovaan ääneen komentaa lopettamaan samalla, kun aurinkolasit lennähtää sen seitsämännen sadannen kerran silmiltä bussin lattialle.

Syliin on päästävä usein ja mieluiten heti, mutta oikeestaan ei huvitakaan olla sylissä kuin noin kaksi sekuntia kerrallaan. Halitaan paljon mutta usein. Märkiä pusuja tulee joka suunnalta. Joskus saatetaan kuitenkin erehtyä puraisemaan äitiä leuasta tai läiskäyttämään kaksin käsin päin näköä niin että silmälasit lentää. Halitaan niin innoissaan että alkaa tekemään mieli pomppia ja samalla unohtuu, että se haliote äidin tukasta tai isin parrasta olikin aika tiukka ja voi tehdä kipeää. Kiipeillään pitkin seiniä vaikka kielletään ja koitetaan repiä lamppu seinältä ja verhot ripustimistaan. Ruoat maistuvat vain tiettyjen musiikkikappaleiden soidessa ja satsumaviipaleet ja talkmurut tuntuvat maistuvan paremmin lattialta.

Vaikka hermo joskus palaa, niin ON TÄMÄ KYLLÄ IHANAA. Kuormittavaa joo, mutta en vaihtais. Paitsi ehkä vaippoja!

Vauvavuoden päättymisen kunniaksi olenkin päättänyt asettaa itselleni tavoitteen: Alan taas venytellä ja aion tehdä sillan vielä ennen vuodenvaihdetta. (Siis tiedättekö sen voimisteluliikkeen, eikä mitään sillanrakennusta, okei? :D)
Herättelen samalla vähän noita vatsalihaksia eloon iloon elämän.

Mitä tavoitteita teillä on?

Rakas Stella

Itkettää. Hetki sitten luin, että Stellan Marja Tahvanainen on kuollut.

Kymmenen vuotta sitten maaliskuun kolmas päivä, menin raskaudenkeskeytykseen. Olin 15-vuotias. Sen jälkeen elämä meni enemmän ja vähemmän päin helvettiä. Koitin painaa asiaa villaisella ja olla kuin ei mitään olisi ollutkaan, mutta samalla en oikein syönyt, en nukkunut, enkä käynyt koulussa. Lopulta kävi niin että lähinnä nukuin tai join alkoholia ja pyörin milloin missäkin. Millään ei tuntunut olevan väliä, eikä varmaan ollutkaan. Halusin samaan aikaan olla elossa ja kuolla. Lakata olemasta ja olla tuntematta mitään.

Muistan aina, kun juttelin siskon kanssa mesessä ja hän koitti parhaansa mukaan olla tukena ja linkitti minulle Stellan kappaleen Kuuntelija. Se sai aina hetkeksi jatkamaan, kun oli joku kuka oikeasti osoittaa että välittää ja haluaa tietää onko kaikki ihan okei, eikä kysele kuulumisia vain kertoakseen viimeisimmät mehevät jutut pitkin kyliä ja naureskella miten jollain menee niin huonosti.

Viimeisellä lääkärikäynnillä ennen keskeytystä näin ultrakuvan, mikä syöpyi verkkokalvoilleni. Muistan edelleen miten vauvanalku siinä köllötti, vaikka poitsun kanssa jouduttiinkin ravaamaan usein ultrassa ja olen nähnyt monia kuvia sen jälkeen. Kotona kuuntelin Stellaa ja piirsin ultrakuvasta kuvan, jonka yläpuolelle kirjoitin sanat "Kestänkö kaiken sen mitä vaaditaan?" Ajattelin, että olisin ottanut siitä tatuoinnin, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Piirros on kuitenkin edelleen tallessa.

Kun itsetunto ja omanarvontunto oli pohjalukemissa, Korkokengät koitti liinoihin kääriä, parantaa.

Masennuskauden ollessa pahimmillaan, usein joko kuuntelen Stellaa, tai luen kappaleiden sanoja ja pääsen aina hetken taas eteenpäin. Kuulin Stellaa ensimmäisen kerran vuonna 2005 Aamunkuiskauksen muodossa koulun aamunavauksessa. Lapsettomuuskriisin aikana Hipaisun päässä antoi voimaa, että ehkä vielä on meidänkin vuoro. Meidän häissä bändi ei vetänyt Stellaa, koska tabulatuureja ei löytynyt, mutta muutama kappale soi tietokoneelta. Häävuoden joulukuussa käytiin häämatkalla Tukholmassa ja laivalla lauloin Häävalssin karaokessa. Lauloin poitsulle Stellaa ensimmäisen kerran, kun hän oli parin viikon ikäinen, eikä laulamisesta meinannut tulla mitään, kun itku otti vallan lähes jokakerta.

Stella on näytellyt erittäin suurta osaa siinä, että minä olen täällä edelleen. Elän, hengitän ja olen toiveikas ja ehkä vähemmän peloissani. Aikaa sitten rikkirevitty ja epäkunnossa, mutta varaosin korjattuna. Menen läpi hangen ja roudan. Itseni ja perheeni takia, sekä tietysti hyvittääkseni Stellalle sen, mitä se on antanut minulle.

Kiitos Stella ja lepää rauhassa Marja Tahvanainen ❤

Aamupaskalla

Arvostan vanhempia ja vanhemmuutta, mutta kyllä minä suuresti kaipaan ja odotan sitä hetkeä kun voi käydä aamupaskalla ilman että joku roikkuu housuissa ja jaloissa kiinni itkien ja huutaen. Ei auta lelut, ei naksut, ei ämpäri eikä kylpylelut, ei lukeminen, ei lastenohjelmat eikä musiikkivideot. Pyykinpesukoneeseen pitäisi päästä, vaan luukku on kiinni, samoin pitäisi päästä tutkimaan vessanpyttyä, mikä ei tietenkään onnistu, koska siinä istutaan.

Meillä muuten jätettiin pari yötä sitten pinnasänky historiaan, kun vaihdettiin tilalle 80-luvun perintosänky. Nykyisessä sängyssä on myös pinnat, mutta niistä osan saa irroitettua, jotta sänkyyn tulee ns. oviaukko, sekä laidan saa irroitettua. Muutos on mennyt hyvin, lukuunottamatta tämänaamuista heräämistä klo 4.40. En edes muista milloin poitsu olisi viimeksi herännyt noin aikaisin, mutta on siitä jo useampi kuukausi. Normaalisti meillä nukutaan n. klo 20.30/21 - 7/8 välinen aika.

Täällä on jo pariviikkoa kestänyt vaihe, kun huudetaan aivan joka asialle ja aivan joka asiasta. Sain poitsun huutokonserton takia jopa juopuneelta paskaa niskaan bussireissulla. Oli tosi ihanaa, kun muutenkin olisin halunnut vajota maan alle, kun se lapsen huuto ei vaan loppunut vaikka mitä teki.

Olisi ihana liikkua ulkona, kun on nämä aurinkoiset ilmatkin, mutta pelkään vaan sitä, milloin huuto taas alkaa.

Simpukka ry 30 vee!

Tällä viikolla vietetään Simpukka-viikkoa, mikä huipentuu Lapsettomien lauantaihin 12.5.2018. Samalla Lapsettomien yhdistys Simpukka ry juhlii 30-vuotista taivaltaan! Jes!
Teette upeeta työtä! Kiitos <3

Kun Simpukka ry aloitti toimintansa, Suomen tasavallan presidenttinä toimi Mauno Koivisto, valuuttana toimi markka ja Suomen ensimmäinen koeputkilapsi täytti neljä vuotta.

Nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen tasavallan presidenttinä toimii Sauli Niinistö, valuuttana toimii euro ja Suomessa on syntynyt hedelmöityshoitojen avulla jo yli 40 tuhatta lasta, n. 2500 vuosittain (Ovumia) ja jopa presidenttiparin uutisoitiin toivoneen lasta jo pidempään.

Tahattomasta lapsettomuudesta puhuminen on yhä vähemmän ja vähemmän tabu ympäri maailmaa ja Suomessa näkyy ja kuuluu Simpukan tekemä työ eri tapahtumien, parisuhdekurssien, luentojen, tv- ja radioesiintymisten, vertaistukiryhmien, somekanavien sekä blogien ja vlogien kautta, unohtamatta sitä ainoata oikeaa Simpukka-lehteä.

Ennen lapsen syntymää odotin uutta lehteä aina kuin kuuta nousevaa. Nyt väliaikaisesti kannatusjäsenenä ollessani saan yhden lehden vuodessa ja olen huomannut odottavani sitä aivan samalla innolla.
Lapsettomasta lapselliseksi lapsettomaksi muuttuminen ei ole käynyt ihan kivuttomasti. En osaa samaistua moniin "äitijuttuihin", sillä en kaipaa ensimmäisenä aamulla kahvia ja viimeisenä illalla lasillista viiniä ja huomaan usein ahdistuvani, jos leikkipuistossa on minulle entuudestaan tuntemattomia vanhempia. Koen edelleen jonkinlaista alemmuuden tunnetta kaikkia muita lapsellisia kohtaan. Toisaalta en ilmeisesti kuulu enää lapsettomiinkaan, eikä sanoillani ole lainkaan painoarvoa sen jälkeen, jos joku käy profiilissani ja huomaa että minulla on lapsi, vaikken ole maininnut asiasta muualla lainkaan. Mietin aina kirjoittaessani, että luetaanko blogiani enää lapsettomuusblogiksikaan.

Kyllä minulla on toiveissa toinenkin lapsi, mutta asia ei ole tällä hetkellä ollenkaan ajankohtainen, joten en myöskään osaa nyt mennä täysillä siihen fiilikseen mukaan, kun sitä lasta ei toiveista huolimatta kuulukaan, vaikka tiedän täysin miltä se tuntuu. Toivon hartaasti etten tunne sitä lainkaan ennenkuin toisen lapsen yritys on ajankohtainen, sillä kun se tunne tulee, se musertaa alleen täysin, eikä hetkeen nää mitään muuta kuin menetyksen.

Mitä olisi voinut olla. Mikä tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Minkä haluaisi huutaa kaikille. Mistä olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Milloin on koottava itsensä uudelleen pala kerrallaan ja silti jää yksi kateisiin.

Itse puhun avoimesti meidän lapsettomuushoitotaustasta, mutta olen avoin myös masennukseni, endometrioosin sekä adhd:n suhteen. Avoimuus on auttanut minua eteenpäin oli tilanne mikä tahansa ja näiden vuosien aikana olen havainnut sen, että tökeröjä kommentteja enää harvemmin kuulee. Ensimmäisen askeleen otto oli kyllä hirvittävä, vaikka täällä blogissa anona olin kirjoitellutkin aivan yrityksen alusta lähtien. Lopulta löysin itseni ohjaamasta vertaistukiryhmää, kahdesta lehtihaastattelusta sekä radiosta. Nyt lapsen kanssa koitan saada itseeni iskostettua ajatuksen, että lapsettomuuden kokemuksen jälkeen on silti ihan ok juttu (ja erittäin suotavaa!!) myöntää oma uupumuksensa, väsymyksensä ja avun tarpeensa siellä lapsiperhearjessa, jos sellaista ilmenee. Vaikka olet ihan super, niin ei aina tarvitse olla. Supermieskin oli välillä Clark Kent ja veti lonkkaa jotta jaksoi taas.

Nyt eksyin jo niin pahasti aiheesta, että toivotan kaikille oikein hyvää Simpukka-viikkoa! Toivon myös, että käytte ahkerasti Simpukan tapahtumissa ja tsekkaatte mitä muuta Simpukassa on tarjolla.

Kuinka suhtautua muuttuneeseen kroppaan?

Aiiiiivan kamalat itsetunto-ongelmat raskaudenjälkeisen maharöllykän takia. Joinakin päivinä tuntuu kuin olisin lähes "vanha" itseni ja joinain päivinä taas tuntuu että olen vain yksi epämiellyttävä taikinakasa. Olen alkanut olemaan sinut sektioarpeni kanssa, mutta en yhtään tiedä miten saisin itseni olemaan sinut nykyisen löysän vatsanahan kanssa. Vaikka paino ei ole laskenut lasketun ajan +19 kilosta kuin 4-5 kiloa, niin olen paljon solakampi mitä vielä vaikka puoli vuotta sitten.

Sektiosta tulee nyt 11 kuukautta, enkä ole urheillut päivittäisten askareiden lisäksi lainkaan. Arpi ja vatsa ovat edelleen kipuilleet, eikä oikein mistään saa tietoa kuinka sektion jälkeen urheilu pitäisi aloittaa. On kuitenkin täysin eri asia, jos lapsen on ponnistanut alakautta pihalle, kun että vedetään vatsa auki, otetaan erilleen vatsalihakset ja muu kama ja vielä avataan kohtukin ja revitään sieltä lapsi pihalle. Siinä ei ihan heti kotiutuessa kannata alkaa ensimmäisenä tekemään vatsalihaksia! Toki erkaumaa voi olla vaikkei sektiota ole tehtykään, mutta mutuna sanoisin, että vatsan lihaksistoon vaikuttava leikkaus tekee liikunnan aloittamisesta hieman erilaista.

Mistä löytää _faktatietoa_ siitä milloin ja miten vatsatreenit kannattaisi aloittaa? Netistä löytyy lähinnä pilipalivideoita ja -tekstejä mitkä perustuvat mututietoon. Lääkärit ja neuvolahoitajani eivät ole ottaneet kantaa koko asiaan. En haluaisi kuitenkaan loppuelämääni pitää vatsalihaksiani säästöliekillä ja jatkaa pullautumista. Olisikohan fysioterapeutista apua?

Kaipaan kokemuksia sektion läpikäyneiltä. Oletteko saaneet helposti tietoa kuinka aloittaa vatsalihaksia rasittava liikunta sektion jälkeen?

Keväästä selviäminen ja ADHD

Mukavaa aikaa tämä kevät. Joka vuosi näihin aikoihin tuonne sydämen perukoille kerääntyy kamala, painava musta möykky. Rautalangoista kiertynyt pölypallo, mikä pitää avata ennenkuin sen voi imuroida. Jokavuosi aina uudelleen.

Pahin ahdistus taitaa olla takanapäin. Aurinko auttaa, ja tietysti keskustelu puolison kanssa ja Kriisikeskus siinä sivussa. Päässä jätättää ja sanat unohtuvat.

Olen käynyt nyt vuoden alusta nepsyvalmentajalla, mutta aika on mennyt lähinnä muiden solmujen ratkomiseen, vaikka siellä pitäisi keskittyä siihen miten saisin arjesta jouhevampaa. Pitäisi aloittaa adhd-lääkitys uudelleen kuuden vuoden tauon jälkeen, mutta se on niin kallis ettei minulla ole siihen varaa. Tilannetta ei auta se, että lääkäri painottaa, ettei nepsyvalmennuksesta ole hyötyä, jos lääke ei ole käytössä ja että juuri  kotihoidontuelle siirryttyäni tuloni putosivat yli 133 euroa kuukaudessa. Kuukauden lääkkeet ovat +200€/pkt. Kun rahaa ei ollt vanhempainrahakaudellakaan, niin miten sitä nyt olisi mystisesti tullut lisää. Lääkärin painostukseen vastasin, että en ole lääkevastainen vaan lääke olisi kyllä käytössä jos siihen vain olisi laittaa rahaa. Tämä oli nyt kolmas hoitoneuvottelukerta, kun käymme taistelua samasta asiasta.

Ostin pojalle uudet rattaat helmikuussa, kun olin saanut säästettyä niihin rahaa. Ne maksoivat satasen enemmän mitä kuukauden lääkepaketti. Säästin yli puoli vuotta. Voisinhan säästää lääkkeitäkin varten, mutta siihen menisi monikertainen aika ja lääkkeiden osto pitäisi ajoittaa alkuvuoteen, jotta saisi omavastuun sekä lääkekaton täyteen ja saisi loppuvuoden lääkkeet halvemmalla... Jotta saa taas aikaa säästää seuraaviin lääkkeisiin. Ei ei ei. Tähänkin mennessä ollaan elossa pysytty ja saatu arki jotenkuten pyörimään viimeiset kuusi vuotta, niin olkoot. Tarpeeksi ahtaalla tässä ollaan talouden saralla muutenkin ja nuukailemalla saan edes hieman "vapautta", eli senttejä ei tarvitse ihan joka kauppareissulla laskea :D

Tuosta tulikin mieleen jakaa hyvä vinkki köyhän kauppareissulle: Pyöristä aina ylempään euroon! Esimerkiksi. jos Kurkku maksaa 1,04€, laske se kahdeksi euroksi. Voin kertoa, että kassalla on iloinen yllätys vastassa <3 Jos (kun) on tietty kauppabudjetti, niin tuolla laskukaavalla osa ostoslistan tavaroista pitää ehkä jättää kauppaan, MUTTA ainakin meillä listalla on usein sellaisiakin asioita, joiden hankinnalla ei ole tulenpalava kiire, joten ne voi jättää huoletta seuraavaan kertaan tai kokonaan hankkimatta.

Mitä mieltä olette lääkitykseen painostamisesta taloudellisen romahduksen uhalla, vaikka lääkityksen syy ei ole henkeäuhkaava?

Haluan lukittautua jonnekin ja olla yksin

En olisi jaksanut nousta sängystä mutta oli pakko. Kaikki ahdistaa. Olen pahoillani lapseni puolesta, koska olen tällainen. Olen surullinen, että hän joutuu katsomaan itkevää äitiä. Väsynyttä, ahdistunutta ja surkeaa äitiä. Kukaan ei ymmärrä ahdistustani tai ajatuksiani ja yhteisistä ongelmista on tullut minun ongelmiani, koska en osaa käsitellä asioita tai koska haluan ja yritän käsitellä asioita. En ole pian kymmeneen kuukauteen oikeastaan ollut tuntia pitempää aikaa täysin yksin. Kaipaan yksinoloa ja sitä ettei tarvitse olla jatkuvasti läsnä ja sitä ettei kukaan ole iholla. Kaikki kosketus ahdistaa, koska en tunne olevani omassa nahassani. Ihoni ei tunnu omaltani. En tunne itseäni, en tiedä kuka olen, enkä tiedä kuinka voisin aloittaa etsinnät. Anteeksi että haluan hengittää.

Hyvä ihminen

Eilen luulin olevani ihan piipussa ja olen loppu, etten jaksa. Olen nalkuttanut, tiuskinut, surullinen, itkuinen, riittämätön ja ärtynyt. Mikään ei kiinnosta, eikä mitään jaksa. Eikä ole nälkäkään. Heti kun pääsee pitkälleen tulee uni tai sitten se ei tule millään. En ole jaksanut käydä oikein missään, enkä tehdä oikein mitään, paitsi silloin, kun olen niin väsynyt että keho huutaa "lepää heti, lepää!".

Eilen raivasin kotoa kaikki kierrätyskamppeet kierrätyspisteisiin, missä hurahti pari tuntia. Tuli vietyä lisäksi parin kuukauden edestä muovia ja pulloja muutaman kilometrin päähän ja käytyä samalla reissulla kaupassa. Nukuin viimeyönä yli kuusi tuntia, kävin lapsen kanssa aamuseitsemältä vaunuttelemassa, sillä hän ei suostunut sisällä enää nukkumaan, vaikka oli selkeästi vielä väsynyt. Energiaa riittää tasan sen verran, että tuijotan olympialaisia peiton alta. Tai siis ei riitä, sillä katsoin kelloa viimeksi 10.47, jolloin katsoin jääkiekkoa ja seuraava muistikuva on kai jostain puolen tunnin takaa, kun mies syötti keittiössä pojalle lounasta.

Luulin olevani hereillä vaikka olin nukkunut sohvalla monta tuntia. Ei mitään hajua. Olo on edelleen väsynyt ja outo. Ei pysty.

Onneksi ensiviikolla on pitkästä aikaa edessä labrakokeet. Katsotaan kilpirauhasarvot sekä prolaktiini. Jännittää vähän, sillä ymmärsin, että pään magneetti otettaisiin myös nyt imetyksen loputtua, mutta siitä ei lähetteessä nyt ollutkaan mainintaa! Ahdistaa jo etukäteen, sillä pääkivut ovat lisääntyneet. Toisaalta uskon, että se voi johtua ihan jo valvomisestakin. Mene ja tiedä.

Olisi ihana jos saisin mielenkiintoni ja energiani takaisin. Tällä hetkellä tunnen olevani vain sellainen klöntti, mikä ei lähde kulumallakaan vaan on vain riesana siellä minne ilmestyy.

Voisin vaan luetella sanoja mitä tunnen, kun en osaa selittää mistä mikäkin johtuu; epävarmuus, yksinäisyys, tunnottomuus, välinpitämättömyys, stressaavuus, voimattomuus, riittämättömyys.. Yms yms yms. Siis pidän vaan itseäni niin paskana ihmisenä, että ei muusta väliä. Vituttaa niin paljon että naurattaa :D Ei vaan toimi ytään mikään. Pää on niin solmussa ja jumissa, että se pitäisi halkaista ja selvittää sitä kautta.

Oma vika

Olen pitkään miettinyt, miten hyvätuloisten raha-asioista on hyväksyttävää puhua ja ruotia niitä, mutta kun on kyse vähempituloisen rahoista, vaietaan tai sanotaan korkeintaan että oma vika? Omalla kohdalla on ollut tilanteita, että tili on ollut miinuksella ja on pitänyt miettiä pää puhki kuinka saada laskut maksettua ja ruokaa pöytään. No.. oma vika, kun tein heräteostoksen/maksoin ylimääräistä lainanlyhennystä enemmän kuin piti/kävin ulkona syömässä/tilasin pitsan/kävin lääkkeet apteekista. Omat tilinylitykset ovat siis olleet lähes poikkeuksetta aivan omasta laskupään oikosuluista johtuvia. Hupsis.

Tänään en ole vuoteen ylittänyt katettani ja tili on pysynyt pkussan puolella. Parikymppiä tai pari senttiä, mutta plussalla kuitenkin!

Opiskelujen aikana piti ottaa opintolainaa, ja tarjota kaikille kierros baarissa, ajaa taksilla ja riekkua paikasta toiseen ja ostella kalliita tavaroita, joita ei paria kertaa enempää tullut käytettyä. Kirpalle, kaverille tai roskiin. Eihän sitä lainaa tarvitse maksaa takaisin kuin vasta vanhana. Sitten erosin.

Toisen lainan kohdalla, vuosi ensimmäisestä lainasta, olin jo hieman viisaampi ja hankin auton, sekä aloitin ensimmäisen lainan takaisinmaksun.

Menin naimisiin, valmistuin ja menin töihin. Ensimmäiset palkat menivät tavaraan, autoihin ja illanviettoihin. Sitten kyllästyin. Aloin mielummin viettämään aikaa kotona tai ratintakana, rahaa meni bensaan. Tulot olivat säännölliset, mutta rahat menivät hupsis vain jonnekin. Verhoihin, kasveihin, lankoihin, vaatteisiin you name it, en edes tiedä mihin.

Otin opintolainojen päälle kulutusluoton, koska työssäkäyvänä tarvitsin "aikuisten auton". Mielummin vielä isofixillä, jotta saa lastenistuimet. Maksoin minimimäärät lainojenlyhennyksistä.

Terveys alkoi reistailemaan, eikä lastakaan kuulunut. Aloin uupua, vaihdoin työpaikkaa ja aloin miettimään uutta ammattia. Mieskin uupui ja tuli sauma muuttaa ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Saatiin asunto toiselta paikkakunnalta, eikä kummallakaan ollut täällä lähes mitään kontakteja. Pääsin töihin ja mies pääsi kouluun. Myin autoni. Oma työ oli ahdistavaa ja kuluttavaa (pakkomyyntiä puhelimessa) ja seuraavan päivän töihinmeno itketti jo edellisenä iltana. Irtisanouduin ja sain kolmen kuukauden karenssin. Sain onneksi apua terveysongelmiin, vaikka jouduin pyytämään apua vuokraan, laskuihin ja lääkärikäynteihin.

Asiat alkoivat selkeytyä. Jäin sairaslomalle ja puolen vuoden jälkeen sain hyväksytyn päätöksen ammatillisen uudelleenkouluttautumisen aloittamisesta. Toinen inseminaatio onnistui ja raskauduin. Sairasloma loppui, olin muutaman kuukauden työttömänä ja hankin tietoa koulutusmahdollisuuksista tulevaa varten ja jäin äitiyslomalle. Hupsis.

Kahdeksan vuotta hyvin tiivistettynä. Olen kerran hakenut toimeentulotukea sitä kuitenkaan saamatta. Sen sijaan pankkitietoni vuodettiin ulkopuoliselle ja sain kirjallisen anteeksipyynnön sosiaalitoimen johtajalta.

Suurimman osan viimeisistä kahdeksasta vuodesta olen siis ollut opiskelija, työtön tai vanhempainvapaalla ja tuona aikana olen maksanu suurimman osan lainoistani. Kulutusluoton eli autoluoton sain maksettua noin kaksi vuotta sen ottamisesta. Toinen opintolaina on tällä menolla maksettu vuoden päästä pois. Kokonaisuudessaan minulla on ollut lainaa n. 13 tuhatta euroa ja vuosi sitten saavutin puolivälin, eli olin maksanut kaikesta ottamastani lainasta puolet pois.

Lainamäärä voi kokonaisuudessaan kuulostaa pieneltä ja esimerkiksi asuntolainoihin verrattuna se onkin pieni summa. Mutta silti! Niistä monista kituuttelukuukausista, leipäjonossa seisomisesta ja vanhempien avun pyytämisestä huolimatta olen aivan saatanan ylpeä itsestäni ja siitä, että olen pystynyt tähän. Olen käyttänyt vähintään puolet kahdesta edellisestä veronpalautuksesta lainojenmaksuun ja se on helpottanut kuukausittaista "kituuttamista" jo paljon. Varsinkin, kun kahden edellisen vuoden veronalaiset tulot olivat n. 8600€ ja kohta kahdeksan kuukautta on ollut maksettavana myös lapsen "menot".
Laskut maksetaan ajallaan, osamaksuja ei ole ja luottotiedot ovat kunnossa.

Vähätuloisena mietin, että kaikkien lainojen otto oli oma vikani. Otin ne koska halusin ja siihen tarjoutui mahdollisuus. En ymmärtänyt rahan arvoa. Päätin opiskella ja olla vähätuloinen. En päättänyt sairastua, enkä joutua työttömäksi ja olla vähätuloinen. Päätin perustaa perheen, käyttää säästöni hoitojen polimaksuihin ja lääkkeisiin. Päätin jäädä lapsen kanssa kotiin ja jäädä vähätuloiseksi vielä pariksi vuodeksi. Pakollisten menojen jälkeen rahaa jää sen verran, että ei tarvitse menettää yöunia, muttei juhliakaan.

Kaikesta huolimatta minulla on ihana perhe, katto pään päällä, sähköä ja ruokaa. Saan lapselle lahjoituksena vaatteita ja lahjoitan ne eteenpäin (jos ei lasketa niitä, mitä haluan säilyttää). En käy oikein missään, enkä osta oikeastaan muuta kuin ruokaa, vaippoja ja vessapaperia ja elämä on silti suurimmalta osin ihan jees.

Oon elossa ja uskon, että tämä tilanne on vain väliaikaista ja rahatilanne vielä kohenee! Kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

Välillä on tylsää, mutta hei. Se on ainakin ihan oma vika.

Arpi ja palautuminen

Olen sitä mieltä ettei ketään pidä tuomita ulkonäön perusteella. Ennen raskautta sanoin ja ajattelin että aivan sama tuleeko lapsen mukana sata kiloa ja miljoona arpea. Sain syliini ihanan pienen ihmisen, mutta en tunne olevani enää oma itseni. Sektioarpi muistuttaa edelleen itsestään kivuliaasti. En ole ottanut paineita pudottaa "vauvakiloja", joita kertyi kokonaisuudessaan 19 ja vatsa on palautunut jonkinverran ihan itsestään. Painan tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin raskausviikolla 33 ja vatsani edelleen luonnollisesti pömpöttää. Mutta...

Samalla tuomitsen itseni. En ole yhtään sinut vatsani uuden muodon kanssa. Sektioarpi on pelkkä leveä kuoppa minkä päällä uusi vatsani istuu. Silittäessä vatsa liikkuu käden mukana ja yhtäkkiä tulee kieleke johon vatsa loppuu ja käsi putoaa. Osassa kohdin vatsaa tunto on lähes olematonta ja toiselta kohtaa tekisi mieli hypätä pois kosketuksen alta. Se ei tunnu omalta. "Uuden" vatsani arpiarmeija ei haittaa pätkän vertaa, mutta tämä uusi muoto ahdistaa. Olisiko palautuminen helpompaa ilman arpea, että koko "maharöllykkä" saisi olla vapaana ja palautua omaan tahtiinsa? Nyt tuo arpi näyttää ja tuntuu vievän ison osan siitä tilasta minne tämän röllykän pitäisi palautua. Onko kellä kokemuksia sektion jälkeisestä palautumisesta? Jääkö tuohon arven yläpuolelle sellainen "nahkakieleke" loppuiäksi?

Paluu tulev.. arkeen.

Vauva:
- Elelee jo seitsemännettä kuukautta.
- Kasvattelee kuudetta hammasta.
- Ryömii kamalaa vauhtia.
- Leikkii mielellään vauvojen "fidgetcubella" ja tyhjällä vichy-pullolla.
- Kiinnostaa kielletyt asiat kuten kissanruokatarvikkeet.
- Pärisyttelee ja jokeltelee
- Seurassa mieluiten seurailee muiden tekemisiä kuin tekee itse.
- Kuuntelee tarinoita.
- Menee ihan sekaisin Körö körö- leikistä.
- Nukkuu omassa huoneessaan hyvin.

Äiti:
- On alkanut muistaa syödä.
- Tajuaa oman kuolevaisuutensa :D
- Muistaa ottaa omaa aikaa niissä puitteissa mitkä ovat mahdollisia.
- Ei itke enää.
- Nukkuu lähes joka yön häiriöttä.
- Yrittää pikkuhiljaa päästä syyllisyydentunteistaan koskien omaa aikaa ja äitiyttä.
- Lakkasi vertaamasta itseään ja arkeaan muihin.
- Ihmettelee miksi teki niin alunperinkään.
- Huomasi syövänsä ulkona yllättävän usein ja päätti vähentää ja siten myös säästää rahaa!

Kävin sosiaalityöntekijän kanssa läpi meidän tuloja ja menoja ja teimme vielä yhdessä toimeentulotuki laskurin Kelan sivuilla. Meillä ei ole oikeutta toimeentulotukeen, koska mies saa opintolainaa. Kun tulin kotiin ja kerroin asia miehelle, niin päätimme, että näillä on sitten pärjättävä. Ennenkin on pärjätty ja vielä pienemmillä tuloilla! Se, että olemme nyt molemmat kartalla siitä, paljon rahaa tulee (ja mihin se suurinpiirtein menee), valoi toivoa tulevaisuuteen ja vaikutti selvästi omaan jaksamiseeni.

Outoa olla tilanteessa, että omat "tulot" ovat pienemmät kuin puolison. Olen tottunut olemaan vastuussa raha-asioista ja nyt kun tilanne on tavallaan uusi, en oikein osaa huonon rahatilanteen vallitessa esimerkiksi pyytää suoraan rahaa. Toivottavasti tällaisia tilanteita ei tulisi vastaan tai jos näin käy, niin ettei niitä tulisi vastaan usein. Olen edelleen pohtinut ja itseasiassa löytänytkin vinkkejä lisäsäästämiseen. Pinterest on ollut aivan paras apu tässä ❤ Vielä pienenpienellä nipistyksellä saattaisin saada hieman opintolainojanikin maksettua tässä samalla, vaikka onkin ihan kolikoista vain kyse.

Tein ns. Uuden Vuoden lupauksen: En aio ostaa vuoden 2018 aikana itselleni muuta kuin alusvaatteita ja astioita. Ruoka ei luonnollisesti kuulu tähän, koska sitä on pakko ostaa :D
Tein myös toisen lupauksen, se tosin on hieman pitempiaikainen, sillä aion saada pienemmän opintolainani maksettua kokonaan pois vuoteen 2020 mennessä. Voi olla, että jossain vaiheessa suunnitelmat tulevat kusemaan omaan nilkkaan, mutta ainakin minulla on nyt selkeät päämäärät enkä enää stressaa tulevasta juuri ollenkaan. Mieskin palasi vuodenvaihteen jälkeen takaisin koulunpenkille ja niin arki alkoi vuonna 2018.