Paluu tulev.. arkeen.

Vauva:
- Elelee jo seitsemännettä kuukautta.
- Kasvattelee kuudetta hammasta.
- Ryömii kamalaa vauhtia.
- Leikkii mielellään vauvojen "fidgetcubella" ja tyhjällä vichy-pullolla.
- Kiinnostaa kielletyt asiat kuten kissanruokatarvikkeet.
- Pärisyttelee ja jokeltelee
- Seurassa mieluiten seurailee muiden tekemisiä kuin tekee itse.
- Kuuntelee tarinoita.
- Menee ihan sekaisin Körö körö- leikistä.
- Nukkuu omassa huoneessaan hyvin.

Äiti:
- On alkanut muistaa syödä.
- Tajuaa oman kuolevaisuutensa :D
- Muistaa ottaa omaa aikaa niissä puitteissa mitkä ovat mahdollisia.
- Ei itke enää.
- Nukkuu lähes joka yön häiriöttä.
- Yrittää pikkuhiljaa päästä syyllisyydentunteistaan koskien omaa aikaa ja äitiyttä.
- Lakkasi vertaamasta itseään ja arkeaan muihin.
- Ihmettelee miksi teki niin alunperinkään.
- Huomasi syövänsä ulkona yllättävän usein ja päätti vähentää ja siten myös säästää rahaa!

Kävin sosiaalityöntekijän kanssa läpi meidän tuloja ja menoja ja teimme vielä yhdessä toimeentulotuki laskurin Kelan sivuilla. Meillä ei ole oikeutta toimeentulotukeen, koska mies saa opintolainaa. Kun tulin kotiin ja kerroin asia miehelle, niin päätimme, että näillä on sitten pärjättävä. Ennenkin on pärjätty ja vielä pienemmillä tuloilla! Se, että olemme nyt molemmat kartalla siitä, paljon rahaa tulee (ja mihin se suurinpiirtein menee), valoi toivoa tulevaisuuteen ja vaikutti selvästi omaan jaksamiseeni.

Outoa olla tilanteessa, että omat "tulot" ovat pienemmät kuin puolison. Olen tottunut olemaan vastuussa raha-asioista ja nyt kun tilanne on tavallaan uusi, en oikein osaa huonon rahatilanteen vallitessa esimerkiksi pyytää suoraan rahaa. Toivottavasti tällaisia tilanteita ei tulisi vastaan tai jos näin käy, niin ettei niitä tulisi vastaan usein. Olen edelleen pohtinut ja itseasiassa löytänytkin vinkkejä lisäsäästämiseen. Pinterest on ollut aivan paras apu tässä ❤ Vielä pienenpienellä nipistyksellä saattaisin saada hieman opintolainojanikin maksettua tässä samalla, vaikka onkin ihan kolikoista vain kyse.

Tein ns. Uuden Vuoden lupauksen: En aio ostaa vuoden 2018 aikana itselleni muuta kuin alusvaatteita ja astioita. Ruoka ei luonnollisesti kuulu tähän, koska sitä on pakko ostaa :D
Tein myös toisen lupauksen, se tosin on hieman pitempiaikainen, sillä aion saada pienemmän opintolainani maksettua kokonaan pois vuoteen 2020 mennessä. Voi olla, että jossain vaiheessa suunnitelmat tulevat kusemaan omaan nilkkaan, mutta ainakin minulla on nyt selkeät päämäärät enkä enää stressaa tulevasta juuri ollenkaan. Mieskin palasi vuodenvaihteen jälkeen takaisin koulunpenkille ja niin arki alkoi vuonna 2018.

Liikaa liikkuvia osia

Taas on vierähtänyt miljoona vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Täällä elellään vauva-arkea. Vaihdetaan vaippaa, syötetään, leikitään, tanssitaan ja lauleskellaan. Nähdään mamma- ja vauvakamuja. Koitetaan selvitä arjessa, jossa perheen toinen vanhempi opiskelee. Ollaan äiti ja isä.

Minulla menee kaikki energia lapsen kanssa. Voin valita, käynkö kaupungilla tai ulkona vai pidänkö kodin siistinä, vaatteet ja astiat pestynä ja lapsen lisäksi muistaisin syöttää myös itseni.

Olen yrittänyt tsempata koulujutuissa ja kysellä mitä kuuluu, onko juotu vettä ja muistettu syödä. En kuitenkaan kysy sitä tarpeeksi? Vietän paljon aikaa puhelimella, koska tukiverkostoni on puhelimen päässä. Ei minulla kyllä energia riitä jokapäiväiseen treffailuun, eikä jokapäivä löytyisi seuraakaan, joten se siitä sosiaalisuudesta. Ajattelin kuitenkin pitää vaikka kuukauden tauon Facebookista (kuten vuonna 2015). Voisin luopua kuukaudeksi vaikka koko internetistä, ellei se tarkottaisi sitä, että yhteys tukiverkkoon katkeaisi.

Lapsen kanssa ei mitään ihmeitä, tässähän tämä. Olen onnellinen, että poitsu on meidän elämässä, vaikka nyt tehdäänkin hampaita ihan urakalla ja huudetaan, eikä vierestä saa poistua 1,5 metriä kauemmaksi. Unikoulukin on menossa.

Silti. Kaikki vaan vituttaa. Elämä on ihan paskaa. Olen ihan väsyksissä kaikesta ja silti saan ymmärtää, että en tee ja ole tarpeeksi. Unohtelen asioita, koska pelkästään lapsessa on sata ja kymmenen muistettavaa asiaa. Syön yleensä aamupalan klo 13 ja 17 välillä, odotan että lapsi saadaan nukkumaan, jotta pääsen istumaan ilman että sylissä on joku tai jotain pitää vahtia. En jaksa puhua. Kun pääsen aikuiseen seuraan, niin tekee mieli vain kirkua ja itkeä. Ei kotona kehtaa, etten siirrä stressiä toiselle enää enempää.

Kävin lääkärillä adhd-asioissa ja sain syyttävään sävyyn kommenttia, miksen ole lääkityksellä. Eihän se maksa kuukaudelta kuin 110 euroa. Siis anteeksi, mutta minä mietin tarkkaan astmalääkkeidenkin kanssa, että miten voin ottaa ne, jotta riittävät siihen saakka kunnes tulee taas rahaa (30€+9€, jos nyt kiinostaa). Pian olisi aika siirtyä kotihoidontuelle ja tulot putoavat vielä parisataa, mutta ei hätää, ennenkin on selvitty. Saan ilmeisesti apua rahatilanteen selvittämiseen, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä. Olen jatkuvasti karsinut menoja ja pitänyt nyt muutaman vuoden budjettia, minkä käyn läpi 1-2 kertaa kuukaudessa. Tällähetkellä ainoa "huvitus" on Netflix, ja sitäkin maksan vain jokatoinen kuukausi. Seuraava karsittava asia onkin omat vakuutukseni, ihan vaan siksi, jotta saadaan maksettua pakolliset menot. Joululahjoja hankin pitkin syksyä ja viimeiset hetki sitten alennuksista veronpalautuksilla.

Olen puun ja kuoren välissä. Jos kotihoidontuella ei pärjää, on lähdettävä jatkamaan ammatillista uudelleenkouluttautumista. Sitä ennen on saatava yhteys endokrinologille, aloitettava POTSin lääkitys (30€/kk) ja uusittava lääkärinlausunnot (tähän polimaksujen summa), selvitettävä minne pojan saa hoitoon, paljon se maksaa, miten sinne kuljetaan, miten ruokailut järjestyvät ja onnistuuko kestovaippailu. Entä varaulkovaatetus sitten.. Rahaa, rahaa, olematonta rahaa jakelen ympäriinsä.

Oon vaan niin vitun poikki. Ollaan lapsiperhetyöryhmässä ja oon vissiin ainut kenen mielestä siellä kannattaa käydä. Juoksentelen virastoissa viikon verran kuukaudesta. En jaksa ajatella enkä välittää. Lukittaudun lapsen kanssa tänne kotiin ja itken silmät päästäni. Oon ruma, mutta hyödytön paska. Kiitos kun jaksoit lukea.

Kuplaton ja katkera

Ugh.. Ei tullu sypelääkärille menosta mitään, kun laps oli kipeenä ja mies oli unohtanu koko lääkärin ja luvannu mennä talovahdiks kaverilleen, kun siellä oli remonttityypit. Koska ei ois ollu järkee mennä lääkärille lapsen kanssa, niin piti perua ja siirtää aikaa. Seuraava vapaa aika onkin sitten lokakuussa, jolloin lapsen syntymästä on jo 4 kuukautta. Vaikka lääkäriksi sattuisi sektion hoitanut lääkäri, on aikaa kulunut jo niin paljon, että tuskin hänkään siitä muistaa mitään. Ahdistaa ja mietin vaan, että taitaa olla turha reissu tulossa! Lääkäri lukee papereista ja kattoo ultralla haavan tai sitten ei. Tuskin tuossa vaiheessa ultraamisestakaan on mitään hyötyä. Entä jos joku kerros onkin kiinnittynyt väärään paikkaan, jos haavasta vetäisty lanka oli oikeasti ommelta? Pitääkö vatsa avata uudelleen?

Minusta ei kyllä ole normaalia, että yli kolme kuukautta sektiosta haava on päivittäin niin kipeä että on käytettävä särkylääkettä tai kylmäpussia. Tietyt asennot provosoivat kipuja, enkä pysty olemaan esimerkiksi vatsallaan lainkaan. Vauva syö vain kehtoasennossa ja jos syöminen kestää yli puoli tuntia, alkaa haavalla sykkivä ja viiltävä kipu. Alan olla aika loppu näiden kipujen kanssa ja haluaisin vain sen sypelääkärikäynnin pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin käsittelemään tätä kaikkea.

Missä on minun vauvakuplani? Päälimmäisenä tunteena ovat vain katkeruus ja ahdistus. Vauvan kanssa arki sujuu, vaikka väsyttääkin, mutta itsellä on kauhea riittämättömyydentunne. Ensin ei lasta meinannut tulla ollenkaan, sitten se ei halunnut syntyä ja nyt tuntuu etten riitä. Tämän viikkoa kestänyt tiheän imun kausi oikein ruokkii näitä omia syyllisyydentunteita. Tiedän että maitoa tulee, mutta miten vauvan kehitykselle käy, kun ei viihdy leikkimatolla eikä ehdi treenailla vatsallaan päänkannattelua, kun kaikki aika menee rinnalla tai itkiessä (tai rinnalla itkiessä)? Vauva ei nuku päiväunia oikeastaan ollenkaan vaikka kuinka nukuttaisi, eikä itsellekään jää päivällä lepoaikaa. Vauva nukkuu tasan sen ajan, mitä pysytään liikkeellä repussa, vaunuissa, pallolla, sitterissä tai keinussa. Onneksi yöt menee keskimäärin kahdella aamuyön heräämisellä vaikka kerralla syömisessä kestää yleensä tunti eli alkuyön saa itsekin vähän nukuttua.

Miehellä alkoi koulu, joten meillä alkoi oikea arki. Huomaa kyllä heti eron siinä miten oma aika rullaa. Ensin hoidetaan lapsi ja sitten jossain välissä syödään ja peseydytään itse. Miehen tullessa koulusta, pitää vielä opiskella ja tehdä läksyt.

TMI!
Vaikka toinen on päivät puhelimen päässä, niin ei tietenkään voi enää vaan ojentaa lasta toiselle et hei meen nyt paskalle nii viihdytä sinä tätä sillä aikaa :D Vessakamuihin on kissan myötä tottunut, mutta onhan se nyt eri kuin että pitää kissan seurailun lisäksi hytkyttää lasta ja lauleskella ja lukea samalla kun koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sieltä vessasta ulos! :D
TMI LOPPUI!

Onneksi psykakäynnit ovat jatkuneet  keskeytymättä nyt puolentoista vuoden ajan ja olen saanut sieltä paljon ohjeita jaksamiseen. Minuu oikeasti huvittaa miten itsellä tämä vauvan kanssa jaksaminen on enemmän omista ajatuksista ja unenmäärästä kiinni kuin vauvan mielialoista. BDI eli masennustestin tulokset ovat taas nousseet, mutta kun tihennettiin käyntejä, niin uskon (ja toivon) että pian ne taas laskevat. 11 vuotta masennuksen kanssa elellessä jaksaa silti aina uusi huono kausi yllättää eikä siihen ehdi varautua. Kun vihdoin on tämä vauva niin odotin, että kaikki lapsettomuuden aikainen paha olo ja riittämättömyys olisi mennyttä, mutta niinpä niin... Vituttaa kun aina on joku asia mikä jäytää tuolla takaraivossa ja painaa mielen matalaksi. Ajatukset on hyvä saada jäsenneltyä ennenkuin paska on jo räjähtänyt lautaselle. Onnea on hyvä hoitosuhde psykalle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Onko muita keillä puoliso on opiskellut vauva-arjen keskellä? Miten olette tsempanneet läksyhelvetin keskellä? Saako yhden lapsen vanhempi tunnustaa olevansa väsynyt? Päikkäreille tainnutuskeinoja kaipailen myös, eli nyt saa tuputtaa niitä ohjeita! Kaikki vertaistuki on tervetullutta. Haukkuja en tarvii, paskamutsi fiilis on jo muutenkin ✌