Alamäki - ylämäki - tasainen

Paljon on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Olen saanut tunteeni hallintaan. Mietin jopa, että liekö tuo edellinen alamäki johtui ADHD-lääkkeen aloittamisesta, kun palikat etsivät vielä paikkojaan. Opin sanoittamaan ajatuksiani selkeämmin. Olo on taas paljon kevyempi ja päätin hakea töihinkin.

Poitsu kasvaa ja kehittyy ihan silmissä. Näyttää aivan isältään, mutta jutut on samalaisia kuin äidillä. Meillä nauretaan paljon, mutta meillä myös kiukutellaan. Maito tarjotaan väärästä kupista, eikä haluttaisi mennä pytylle vaikka on kamala vessahätä. Vaippaa haettaessa pissataan vaatehuoneen lattialle ja juostaan karkuun. Kiipeillään ja tasapainoitellaan.

Puhetta tulee vaikka millä mitalla, mutta suomea vasta muutama sana (isssiiiii, kankka ja eijeijei). Meillä tosin osataan viittoa mm. kiitos ja lisää ja syödään suht siististi haarukan lisäksi lusikalla. Jes!

Kakkahommista:
Poitsun kanssa on vessailtu 4,5kk iästä lähtien. Ollaan koitettu tarjota pottaa ja supistajaa, mutta ei suostu niissä istumaan. Neuvolasta sanottiin, että ei tarvitse opetella, jos lapsi ei siihen halua, kun pytyllä kuitenkin käy. Vietiin pottajutut nyt pois vessasta pölyyntymästä ja varastoon. Välillä oli lähes puolen vuoden jakso pytyltä kieltäytymistä, kunnes uusi herkkyyskausi alkoi.
Nyt voisi oikeastaan sanoa, että meillä ollaan kakkakuivia, sillä vahinkoa (eli en ole tajunnut viedä ajoissa vessaan) ei tapahdu enää edes viikottain. 99% kakoista päätyy pyttyyn. Wohoo! Vaipattomuus täältä tullaan!

Kun oma lääkitys saatiin kohdalleen ja sain vedettyä pääni pois perseestäni, saatiin myös kontaktia ulkomaailmaan. Poitsulla on ollut jo parit leikkitreffit ja aloitettiin viimeviikolla uusi harrastus. Huomaa miten toinen nauttii kun saa mennä, tutkia ja peuhata ja miten ylpeä on itsestään kun saa tehdä omia juttujaan. Niin ja on äidilläkin ollut mukavaa. Poitsusta on kuoriutunut myös erinomaisen mukava matkustuskumppani. <3

Kaikista suurin arjen helpotus oli, kun opeteltiin nukkumaan päiväunet omassa sängyssä. Tai ylipäätään jossain sängyssä ja sisätiloissa. Olen uskaltanut itsekin levätä.

Mitäs nyt kun vauvavuosi on ohi?

Maaginen vuoden rajapyykki on ylitetty! Meillä asuu nykyään taapero ja temperamenttinen tapaus onkin. Kuulema äitiinsä tullut vaikkei äitinsä sitä aina myönnäkään..

Kun lapsen tekee mieli huutaa, niin sitten huudetaan ja kun puistosta ei haluta lähteä, niin sitten lankutetaan naama punaisena rattaisiin menoa vastaan. Väsymyksen ja turhautumisen iskiessä, kieritään sylissä kuin rasvattu ja paetaan keskellä kauppakeskusta kiireesti kontaten nuolemaan läheisen kenkäkaupan lattiaa. Aurinko häikäisee ja sitä pitää kovaan ääneen komentaa lopettamaan samalla, kun aurinkolasit lennähtää sen seitsämännen sadannen kerran silmiltä bussin lattialle.

Syliin on päästävä usein ja mieluiten heti, mutta oikeestaan ei huvitakaan olla sylissä kuin noin kaksi sekuntia kerrallaan. Halitaan paljon mutta usein. Märkiä pusuja tulee joka suunnalta. Joskus saatetaan kuitenkin erehtyä puraisemaan äitiä leuasta tai läiskäyttämään kaksin käsin päin näköä niin että silmälasit lentää. Halitaan niin innoissaan että alkaa tekemään mieli pomppia ja samalla unohtuu, että se haliote äidin tukasta tai isin parrasta olikin aika tiukka ja voi tehdä kipeää. Kiipeillään pitkin seiniä vaikka kielletään ja koitetaan repiä lamppu seinältä ja verhot ripustimistaan. Ruoat maistuvat vain tiettyjen musiikkikappaleiden soidessa ja satsumaviipaleet ja talkmurut tuntuvat maistuvan paremmin lattialta.

Vaikka hermo joskus palaa, niin ON TÄMÄ KYLLÄ IHANAA. Kuormittavaa joo, mutta en vaihtais. Paitsi ehkä vaippoja!

Vauvavuoden päättymisen kunniaksi olenkin päättänyt asettaa itselleni tavoitteen: Alan taas venytellä ja aion tehdä sillan vielä ennen vuodenvaihdetta. (Siis tiedättekö sen voimisteluliikkeen, eikä mitään sillanrakennusta, okei? :D)
Herättelen samalla vähän noita vatsalihaksia eloon iloon elämän.

Mitä tavoitteita teillä on?