Poika on syntynyt

Moikka vaan kaikille!
Tiedän että odottelette innolla kuulumisia, mutta oon vaan nyt niin poikki etten jaksa alkaa vielä avaamaan synnytysjuttuja tahi arkihommia enempää.

Meille syntyi terve poika rv 41+0, kahden päivän epäonnistuneen käynnistysyrityksen, pidentyneen avautumisvaiheen ja synnytyksen pysähtymisen jälkeen kiirellisellä sektiolla vauvan sydänäänen laskujen takia ja sit tuli vielä kohtutulehdus vihreän lapsiveden takia ja vauvalle siitä infektio ja siitä sit pieni tehohoitoon. Lapsivesien menosta poitsun syntymään menikin lähes 33 tuntia ja vihreästä lapsivedestä mainittiin kätilölle kahdesti n. 12h ennen leikkuriin joutumista.

Poitsu on nyt karvan päälle 2 viikkonen ja oon edelleen tosi ahistunu koko asiasta, kaikesta huolesta vauvaa kohtaan ja omasta voinnista ja kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. Muistissa on paljon aukkoja, enkä oo oikein osannu vielä käsitellä koko asiaa. Tämä toipuminen on ollut ihan kamalaa, kun ei voinu ottaa tuota vauvaa aluks ees syliinkään tai mitään ja oma itseluottamus oli ihan nollissa.

Toki toinen on vielä myös sen verran pieni, että mitään tiettyä arkirutiinia ei ole syntynyt. Vauva nukkuu, kakkaa, syö, huutaa, pissaa ja itkee millon sitä huvittaa ja tällä hetkellä eletään sen mukaan. Koitan kovasti ymmärtää, että nyt hän on saapunut, mutta mielessä kalvaa aivan järkyttävä synnytyspettymys.
En oikein osaa ajatella synnyttäneeni, koska vauva leikattiin katon kautta pihalle, vaan puhun enimmäkseen vauvan syntymästä. Minun on vaikea yhdistää tätä lasta siihen, joka oli vatsassani ja välillä tulee tunne että "ihanaa mikä mussukka tätä onkaan", mutta välillä mietin että " kuka tuo on ja mistä kotoisin ja onko se tullut jäädäkseen". Me vasta tutustutaan. Imetys on kyllä auttanut jonkin verran tässä suhteen luomisessa, mutta senkin alkutaipale oli kivikkoinen, vaikka nyt täysimetyksellä mennäänkin.

Mitään tarkkaa synnytyssaagaa en tänne blogiin aio kirjoittaa, koska itsellänikään ei ole täysin hajua mitä on tapahtunut, milloin, miksi ja kenen toimesta, mutta ehkä suurpiirteittäin saattaisin saada jotain aikaan.

Palaan kuitenkin kertomaan lisää niin pian kuin suinkin vain mahdollista!

- Spukka ja poika

Liikkeet ja tunteet

Anteeksi päivityslaiskuuteni, mutta olen ollut niin hämilläni koko tämän raskauden kanssa, että olen lähinnä nukkunut, ihmetellyt ja ottanut kuvia tuosta vatsasta. Blogi on ollut mielessäni päivittäin, mutta jotenkin tuntuu hankalalta pukea näitä tunteita sanoiksi.

Raskaus on ylittänyt puolivälin ja vatsa on alkanut näkymään. Jostain syystä minusta silti tuntuu, etten olisi tarpeeksi "raskaana" ollakseni oikeasti raskaana. Tunteet pyörivät pitkin pitäjiä. Olen tavallaan jakaantunut kahtia. Toinen puoli minusta laittelee lipastoa hoitopöydäksi, kokoaa pinnasängyn, ostaa ammeen ja hamstraa niitä pienen pieniä vaatekappaleita mistä saa. Silittelee vatsaa samalla höpötellen, sekä filmaa kovimmat kamikazemöyrinnät puhelimen muistitikulle. Toinen puoli taas tuijottaa koottua pinnasänkyä kauhuissaan ja nieleskelee entä jos jotain tapaahtukin -itkua, on huolissaan omasta osaamisestaan toimia äitinä ja möyrintöjen ja potkujen tullessa ajattelee kauhuissaan, että siellä mahassahan on oikeasti joku. Liekö tämä kaikki on kuitenkin ihan normaalia raskauden aikaista tunnehöyryilyä.

Raskausviikolla 17 tehty varhainen rakenneultra kesti pitkään ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, joten lapsivesipunktiota ei tehty. Edelleen sieltä vai yksi napavaltimo löytyi, kuten niskaturvotusultrassakin. Melkein parin tunnin makailun jälkeen minulle tuli kipukohtaus, mikä alkoi rinnasta ja heijastui siitä selkään. Saimme samantien lähetteen ylävatsan ultraääneen, jossa katsottiin munuaisten ja sappirakon(?) tilanne. Olimme kaikenkaikkiaan nelisen tuntia sairaalassa, mistä ajasta puolet vain odottelimme, että paastotunnit tulisivat täyteen, jotta ylävatsan ultraääni pystyttiin tekemään. Kun lopulta pääsin puhtain paperein pois sairaalasta, olin niin huonossa kunnossa, että skippasin koulupäivän ja menimme Raxiin syömään. Pitikin sitten samana iltana tehdä pienet selkäjumpat, jotta saisi noita kropan jännitystiloja hieman avattua ja nytpä niitä kipuja ei ole sitten ollutkaan.

Olin siinä uskossa, että tunnen ensimmäiset liikkeet ehkä viikolla 24, jos silloinkaan, mutta samalla viikolla varhaisen ru:n kanssa tuntuivatkin sitten ensimmäiset liikkeet! Meillä oli siivouspäivä ja pitkään huhkittuani piti hetkeksi saada jalat oikaistua sohvalle. Säikähdin suoraan sanottuna ihan saatanasti. Liike tuntui lähinnä sähköiskulta ja olin jo valmiina soittamassa naisten akuuttiin, että mikä on vikana. Sain hieman hillittyä itseäni ja kysyin asiaa kuitenkin tutusta odotusryhmästä, missä kaikki vakuuttelivat niiden olevan vain vauvan liikkeitä. Seuraavan viikon samanlaiset tuntemukset jatkuivat, kunnes rv 17+6 liikkeet tuntuivat jo kädelle saakka ja viikon päästä siitä, niitä alkoi bongaamaan jo vatsan ulkopuoleltakin katsottuna. Liikkeet ovat kokoajan vahvistuneet ja ne ovat tuoneet omanlaistansa toivoa tämän raskauden jatkumiseen sekä helpottaneet mahdollisia hermoromahduksia. Muutaman kerran tyyppi on ollut kuitenkin niin aktiivinen, ettei nukkumisesta ole tullut oikein mitään. Ilmeisesti zumbatreeneissä on ollut vapaata vain yön tunteina.. Alkaneet liitoskivut eivät näitä zumbatreenejä myöskään kovin suopeasti ole katselleet.

Maanantaina rv 20+2 meillä oli virallinen rakenneultra. Käytiin saman hommat läpi kuin varhaisessa rakenneultrassa, mutta käynti ei kestänyt läheskään niin pitkään. Ultraaja ei nähnyt tälläkään kertaa tarvetta lapsivesipunktiolle. Jes! Sain myös ensimmäisen ajan synnytyspelkopolille tähän tammikuun loppuun.

Jostain syystä aina ennen ultraamista jännitän niin että tärisyttää. Edelleen tulee pohdittua, että onko siellä mahassa ketään, vaikka liikkeet tuntuvatkin päivittäin. Ihan kun tässä yli puolen välin sieltä toinen jotenkin mystisesti "katoaisi" mihinkään. :D Jännitys onneksi häipyy sen siliän tien, kun tyypin takamus ilmestyy näytölle että "he-hei, täällä ollaan!".

Onko teillä toiveita mistä haluaisitte minun kirjoittavan? :)

- Spukka & Pikku-Popo 21+1

Jännittävä viikonloppu

Sain toimia hyvän ystäväni tukihenkilönä hänen synnytyksessään. Siis WAU!

Tunnen olevani etuoikeutettu ja hyvin kiitollinen saadessani tukihenkilön "tittelin". Sain kunnian leikata pikkuneidin napanuorankin!
 En ole doula, - tosin haluaisin kovasti kätilöksi - eikä minulla ole omakohtaista kokemusta synnyttämisestä, joten näin jälkikäteen koko ajatus tuntuu aivan uskomattomalta. Kiitos!

Nostan hattua ja kumarran vahvalle ystävälleni. Olet mahtava! <3

Meillä miehen kanssa tunteet ja ajatukset menevät ristiin rastiin. Emme ole vielä ehtineet kahden kesken keskustelemaan tästä ystäväpariskuntamme elämää mullistavasta asiasta. Itse olen ehtinyt käydä kävelyllä selvittääkseni ajatuksiani miehen pitäessä seuraa uudelle isälle.

Aikamoinen pyörremyrsky humisee sisälläni. Olen onnellinen ystäväni puolesta ja toimisin hänen (tai vaikka jonkun muunkin) tukihenkilönä koska vaan, mutta silti toivon seuraavan kerran olevani synnytyssalissa itse tositoimissa. Kukapa pidempään yrittänyt ei sitä toivoisi?

Mutta silti. Juuri tämän lapsen pitikin tulla juuri heille. Meidän aikamme on sitten myöhemmin. Elämä jatkuu taas yhtä kokemusta rikkaampana.