Viisi vuotta sitten..

..uutena vuotena aloin voimaan pahoin. Olin silloisen poikaystäväni luona ja aikomuksenamme oli lähteä hänen vanhempiensa kanssa ulos katsomaan ilotulituksia. Ennen lähtöä minä kuitenkin oksensin. Muistelen poikaystäväni äidin kysyneen olinko juonut, mihin totuudenmukaisesti vastasin kieltävästi. Kun vointini parani, lähdimme läheiseen rantaan. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa erään tuttavamme luo, joka kaverinsa kanssa rakensi kotitekoista ilotulitepommia. Kävimme myöhemmin räjäyttämässä sen jäälle. Muistan sellaisenkin yksityiskohdan, että tuttavan tietokoneessa ei ollut ääkkösiä ja nauratti kamalasti, kun sillä koetti kommentoida irc-galleriassa. Pahoinvointiani ei sen koommin mietitty.

Oli tammikuun puoliväli vuonna 2008 ja olimme ystäväni kanssa Haminassa koulutuksessa. Minulla oli tapani mukaan keskittymisvaikeuksia ja jonkin verran myös vatsakipua. Olin jokseenkin varma, että kuukautiseni alkaisivat. Linja-autossa matkalla takaisin kotiin iski kylmähiki ja aloin muistelemaan, milloin edelliset kuukautiseni olivat olleet, mitään kalenteria kun en pitänyt. Aloin taas voida pahoin. Kerroin huoleni ystävälleni. Olin tullut siihen tulokseen, että kuukautisten olisi pitänyt alkaa yli kaksi viikkoa sitten. Olin kuitenkin vahvasti siinä uskossa, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Jatkoin elämää vanhaan tapaan.

Helmikuu ja ystävänpäivä lähestyivät, mutta kuukautiset puuttuivat edelleen. Keräsin rohkeuteni ja kävin kaverini kanssa ostamassa kylän apteekista Apteekin oman raskaustestin. Tein sen illalla ystäväni luona, hänellä kun oli jo oma asunto. Kaverini sekä poikaystäväni odottivat olohuoneessa testin tulosta. Siinä vaiheessa kun näin testissä kaksi viivaa, olin iloinen ja jännittynyt. Otin puhelimellani kuvan testistä sekä kaveristani ja poikaystävästäni halaamassa iloisina. Kaikki muut muistot tuolta päivältä ovat jossain usvan takana. Päivä tai pari myöhemmin muistan kävelleeni poikaystäväni kanssa koulusta hänen luokseen kävelytietä pitkin ja kuulen hänen kertovan ettei halua tätä nyt. Ei lasta viisitoistavuotiaana ja kyllähän minä sen ymmärsin. En vain ymmärtänyt, että aika on rajallinen, enkä sitä, että lapsesta luopuminen olisi ainoa järkevä ratkaisu. En muista tarkkaan milloin erosimme, mutta muistan ystävänpäivänä kuulleeni hänen lähettämäsä rakkausterveiset koulun keskusradiosta, jolloin olimme jo eronneet. Pohdin siskoni kanssa kuinka kertoa vanhemmmilleni tästä maha"oliosta" ja hän jo uhkaili kertoa minun puolestani. Päädyin sitten kirjoittamaan heille kirjeen ja sen jälkeen olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vanhempani ottivat kirjeen luettuaan tottakai aiheen esille ja sanoivat, että minun täytyy itse päättää mitä haluan tehdä, että he tukevat minua - tein mitä tahansa. Samoja aikoja sain lähetteen laboratorioon, jossa raskaustesti otettiin verestä. Positiivinenhan se - edelleen.

Helmikuun 18. päivä odotusajan hammaslääkärikäynnillä sain lappuja käteeni, jossa painotettiin lapsen haluavan savuttoman äidin ja yritin pyrkiä edes siihen. Kävin opinto-ohjaajan kanssa keskusteluja, kuinka pärjäisin lapsen kanssa ja missä eläisimme. Olin suunnitellut kaiken tarkkaan, paitsi sen, kuinka kaikki nuo haaveet ja unelmat saisi siirrettyä realistiseen maailmaan.

Siskoni koetti parhaansa, jottai saisi puhuttua minulle järkeä, jotta suostuisin aborttiin. Toisaalta taas hänellä ei tuntunut olevan vaikeuksia kertoa raskaudestani ystävilleen (jotka varmasti kertoivat myös ystävilleen), enkä ollut kovin luottavainen omiin ystäviinikään, koska sain kyselyitä, että "ootko ** sisko, etkös sinä oo paksuna?" ja vaikka mitä. Osa "huhuista" saattaa olla "huhupuheita" ja niitä levitteli varmasti useampikin. Kuka näistäkään enää ottaa selvää? Tiedän toki, että siskoni yrittäessä puhua minulle järkeä, hän ajatteli minun parastani. Minulle jäi kuitekin sellainen tunne, että minua painostettiin aborttiin. Olen keskustellut kriisityöntekijän, opinto-ohjaajan, kolmen kouluterveydenhoitajan, kahden psykologin ja kahden psykiatrin, ainakin yhden erikoissairaanhoitajan ja naistentautien ja synnytysten lääkärin kanssa kaikesta tästä parhaani mukaan, mutta silti jokunen palanen puuttuu. Missä on minun päätökseni? Kai sen jossain tein?

Olen useita kertoja miettinyt, onko ko. lapsen isä ajatellut tätä asiaa sen koommin, kun päätti, ettei halunnut tuota lasta?

Olisiko kenties erilaisen ehkäisyn käyttö ollut parempi?

Olisiko tätä asiaa ollut helpompi käsitellä, jos syyllistäneet ihmiset olisivatkin saaneet sanotuksi jotain itsetuntoa tukevia sanoja?

Oliko tuo minun mahdollisuuteni omaan lapseen?

Kadunko tätä koko ikäni?

Olenko enää minkään arvoinen?

Raskaus päättyi aborttiin kaavinnalla raskausviikkojen ollessa 11+1. Tästä lähti tämän tytön elämän laitto risaseks. Pikkuhiljaa tämä alkoi tajuta laittaa palasia kasaan ammattiavuin vasta kolme vuotta tapahtuneesta erään itsemurhayrityksen jälkeen. Vakava masennus on jaksoittain seuranani edelleen.

Tästä aiheesta saattaa tulla vielä lisää myöhemmin... Mutta nyt. Kivittäkää.

PS. Jos joku henkilöllisyyteni tästä tekstistä tunnistaa, olkoon niin älykäs, että pitää sen omana tietonaan.