Syksyllä kun tiesin prolaktiiniarvoni heittelevän, olin varautunut odottelemaan plussaa pidemmän aikaa. Yritin olla käytämättä enää aikaani "himotestailuun", koska en halunnut pettyä aina uudelleen ja uudelleen. Tiesin, ettei parin tunnin jälkeen raskaustestiin maagisesti piirtyisi toista viivaa.
Muutamana kertana en ehtinyt edes ajatella testaamista, kun uusi kierto jo käynnistyi. Omasta mielestäni en edes ehtinyt toivoa raskautta, kunnes putosin taas norsunluutornistani meidän vessan laattalattialle.
Kiertojen ollessa pitkiä, aloitin raskaustestirumban jo suunnilleen kiertopäivänä 26 vain varmistaakseni negatiivisen tuloksen myös kiertopäivinä 27,28,29,....40 tai jopa 50-jotain asti. Siinä missä useimmat viettävät pari piinaviikkoa, minä vietän jopa kuukauden.
Joka aamu lataan toivoni siihen seuraavaan testiliuskaan tai -tikkuun, minkä tulos vaan vittuilee ja hyppii muutenkin silmille. Negatiivinen testi kerta toisensa jälkeen naureskelee, ilkkuu ja huutaa "mitä oikein luulit". Harvemmin enää itkettää. Pettymyksiinkin tottuu ja siihen, ettei pysty eikä riitä. Kokoan itseni ja jatkan päivieni eloa.
Lääkkeen toimiminen ja prolaktiinin lasku sai toivoni heräämään talviuniltaan todenteolla. Ilmeisesti minusta löytyy vielä sellainen sopukka, joka ajattelee minun olevan raskaana. Näen viivoja jokaisessa tikussa, näen unta viivoista tikuissa. Kymmenennen yrityskierron 38. kiertopäivänä minä tunnustan olevani himotestaaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti