Edelleen ollaan yhdessä kasassa. Tällä viikolla käynnistellään, jos vauva ei alkuviikosta synny itsekseen. Vihdoin!
Nukkuminen on muuttunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi, kun lonkat kipuilee, eivätkä kestä kyljellään oloa lähes lainkaan. Alkaa olla uniasennot aika minimissä, koska vatsallaan ja selällään olokin on suljettu aikaa sitten laskuista pois. Viimeviikolla ihan herkistyin, kun sain keskeytymätöntä unta kerralla jopa viitisen tuntia ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Kokonaiset viisi tuntia ilman kipuja! Tunsin itseni niin levänneeksi.
Kun raskauduin, niin ajattelin että en valita raskauden takia vaikka mikä olisi, mutta kremppojen ja huolien tullessa tajusin minäkin oman inhimillisyyteni. Jotenkin oli saatava purettua sitä omaa oloa, jotta jaksoi taas eteenpäin. Olisihan se ollut idyllinen ajatus, että hoidoista raskautuneena olisi jo vain niin kiitollinen siitä, että raskautuminen onnistui, jotta se peittäisi kaikki epämieluisammat asiat alleen, mutta näin ei omalla kohdallani ollut. Valitettavasti päätoiveenani on saada lapsi, eikä niinkään olla raskaana. Suoraan sanottuna raskaana olo on ollut välillä ihan perseestä näiden kipujen ja niistä johtuvan väsymyksen, sekä vauvan koosta ja voinnista tulleiden huolten takia. Viimeinen raskauskolmannes on ollut henkisesti todella rankka, kun monta viikkoa tuli ennenaikaisia supistuksia, ja kauppaa kauemmas ei voinut kotoa lähteä. En ole esimerkiksi nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, kun ei olla voitu mennä käymään noiden supistusten takia. Hieman ottaa psyyken päälle..
Kun "täydet viikot" tulivat täyteen ja supistuksia sai alkaa tulla ihan luvan kanssa, niin olen uskaltanut liikkua taas vapaammin. Tosin nyt ei sitten ole puhettakaan, että voisi enää lähteä sukuloimaan monen sadan kilometrin päähän, kun synnytys on niin lähellä, eikä meillä ole omaa autoa. Eli valivali taas :D
Päivät ovat rullanneet aika samanlaisella kaavalla eteenpäin. Teen liikelaskentaa useita kertoja päivässä, katson Netflixiä, järjestelen kotia (minkä saan) ja yritän pysyä aktiivisena. Sometan paljon ja olenkin joutunut nyt tietoisesti tekemään pesäeroa puhelimestani.
Kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, koska en ole oikein osannut selvittää, mitä tulen tekemään tämän blogin kanssa. Onko tämä enää lapsettomuusblogi? Jos kaikki menee hyvin ja saadaan vauva elävänä kotiin, haluanko ja jaksanko kirjoittaa tulevasta vauva-arjesta?
Luonnollisesti nyt raskausaikana elämä ja kiinnostus on täysin kiinni kaikessa raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa, sillä onhan tässä ollut pakko valmistautua ajatuksen tasolla myös siihen vaihtoehtoon, että kaikki menee hyvin ja meille ihan oikeasti se vauva tulee kotiin. Olen yrittänyt pitää somekanavani suht siistinä raskauspostailuista, mutta annoin itselleni luvan käyttää yhtä kanavaa sellaisena vauvakammiona että oksat pois.
Muttamutta... Olen pitänyt tätä blogia jotenkin ennenkaikkea lapsettomuusblogina, enkä ole oikein uskaltanut kirjoitella tänne samaan tapaan kuin ennen. Suurin osa teksteistäni on valitusvirsiä, enkä ole oikein uskaltanut jatkaa samalla linjalla, joten aiheet ja kirjoitustyyli on hieman hakusessa. Saanko kertoa, ettei raskaus ole ollut auvoista ja vaikka maha onkin ollut ihana ja sitä tulee varmasti ikävä, niin olen iloinen päästessäni siitä eroon ja saavani toivottavasti lapsen sen tilalle?
Koen edelleen huonoa omaatuntoa postatessani jotain raskauteen tai vauvaan liittyvää, mutta silti ylpeänä laitan taas uuden kuvan venyneestä mahastani someen, sillä tällä hetkellä elämäni kirjaimellisesti pyörii napani ympärillä. Se on suuri osa arkeani. Useiden viikkojen levossa ja nyt kärsimättömänä synnytystä odotellessa minulla on ollut hyvin paljon yhteistä aikaa mahani kanssa. Se kun kulkee tuossa mukana 24/7. Olen kokenut muutenkin helpommaksi postata kerralla "kuulumiseni" jonnekin, mistä useampi voi ne kerralla nähdä, kun vastailla kymmeniin "joko joko" tekstareihin (ei sillä, kiva toki että kyselette :D). Olen siis sillä tavoin laiska. Olen myös ottanut saman kannan kuin ennen raskautta: Jos ei pysty tai halua seurata lapsiin liittyviä aiheita, ei niitä tarvitse seurata. En halua satuttaa ketään omilla postailuillani, mutta en myöskään aio rajata omaa somekäyttäytymistäni sen mukaan, että jostain saattaa tulla paha mieli. Internetissä se on mahdotonta. Uskon siis, että jos postailuni tuntuvat pahalta, niitä osataan siinä vaiheessa olla katsomatta. Vaikken halua satuttaa, en silti voi maagisesti lakata olemasta raskaana ja odotan ihan super innolla, että tämä lapsi nyt tästä syntyisi, jotta pääsen viettämään lapsiperhearkea, jota olen tarpeeksi pitkään odottanut. Yllättäen ei siis arkeeni kuulu oikein muuta.
Toivon, että synnytys menee hyvin ja aion olla iloinen tulevasta lapsesta, sillä itseäni aktiivisena lapsettomuusaikana mikään ei satuttanut niin paljon kuin se tieto, ettei vanhempi arvosta lastaan tai pidä hänestä huolta.
Onko ideoita mitä teen blogin suhteen?
Mä oon miettinyt ihan samoja juttuja kun sinäkin. Onko oikeus valittaa, kun raskaus ei saanut alkuaan ihan helpoimman kautta? Mikä on blogin kohtalo, jos saankin kauan toivomani lapsen (tai lapset, koska odotan kaksosia)?
VastaaPoistaSen olen sallinut itselleni, että valittaa saa. Tottakai saa. Miksi ei saisi? Mulla on niin kauheet raskausoireet, että kyllähän se on jo kansalaisvelvollisuus vähän valittaa :D Blogin kohtalosta en osaa sanoa. Munkin blogi on ollut vivahteeltaan "lapsettomuusblogi", vaikka en ehkä ihan virallisen määritelmän mukaan lapsettomuudesta olekaan kärsinyt. Mutta menetyksistä kyllä.
Ehkä piilotan blogini ja aloitan uuden? Sen näkee sitten.
Jeb, samoja tuntemuksia koen. Syyllisyyttä siitä, että on raskaana ja niin moni ei ole. Varsinkin somessa YRITÄN rajoittaa raskaudesta puhumista , mutta kun toisaalta se on niin ihmeellistä ja ensimmäistä kertaa sanmaistuu niihin juttuihin, joita aiemmin piti ärsyttävinä. Mä kuitenkin koen, että vaikka lapsen kohta toivottavasti saan, (huomaan selkeästi tässäkin toivekkuudessa samanlaisuuksia, mikään ei ole varmaa, ennenkuin vauva on sylissä) niin päässäni olen lapseton, jolla on lapsi. Eli se ei häviä mihinkään. Olen käynyt erilaisen ja vaikeamman reitin lapsen saamiseksi ja se on osa minua. Uskon ettei lapsi paranna vielä haavoja, vaan varmasti erilaiset tilanteet tuovat lapsettomuuden haavat esille. Kannustankin, että ainakin muutaman kuvauksen elämästäsi lapsen kanssa kirjoitat blogissasi.Mitä ajatuksia esim. Leikkipuistossa kun muut äidit kyselee jne. Se tulee varmasti olemaan tärkeää myös jatkaa aihetta aina kun aihe selkeästi tekee tuloaan. Eli ei siis väkinäistä pakkopakkoa, mutta kuitenkin päässä saattaa kuitenki myllertää erinäiset ajatukset kun "projekti" on valmis. Tsemppiä siis meille! - Olga rv 31+1, hki-
VastaaPoistaMä olen tullut siihen tulokseen, että jos en omassa blogissa ja somekanavissa saa iloita, niin missä sitten? Nyt koko elämä pyörii vauvan ympärillä. En halua esittää muuta tai lopettaa somettamista/ bloggaamista toisten ihmisten loukkaamisen pelossa. Mutta tuttuja ajatuksia nuo kaikki.
VastaaPoistaPitkäaikaisena lukijana toivon, että jatkat bloggaamista. Uuden blogin tekeminen voi myös tuntua hyvältä idealta, itse harkitsin sitä, mutta päädyin tekemään kuten tein.
Paljon tsemppiä synnytykseen. <3