Hyvä paha raha

Olen nyt muutamia kuukausia selannut Pinterestiä säästövinkkien toivossa. Blogi blogin perään kertoo "näitä lakkasin ostamasta ja säästin" sekä "näin tekemällä maksoin 100 tonnia lainaa kuukaudessa". Tosi innostavaa, osa onneksi jopa huumorilla tehty. Vinkkejä etsiessä vain turhauttaa, kun suurin osa on jo käytössä tai ei muutenkaan kuulu osaksi omaa elämää. Monissa esimerkiksi vinkataan lopettamaan noutokahvin juonti, lopettaa talouspaperien osto ja vaihtaa shampoot markettimerkkiin. Ei auta, kun en käytä. Jätä käymättä kampaajalla ja laita itse kyntesi. Ei osu ei.

Pääsen keskustelemaan meidän taloudellisesta tilanteesta jonkun sosiaali-ihmisen kanssa ja katsotaan mitä tälle tilanteelle voitaisiin nyt tehdä ennen kotihoidontuen alkua. Huh. Toivottavasti siitä olisi apua.

Pariviikkoa aikaa tehdä selkeä paperi, missä näkyy tulot ja menot, sekä laskea tulevat tulot kht:en alusta eteenpäin. Onneksi noita raapustuksia riittää, niin ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa puhtaaksi.

Onko teillä vinkkejä säästämiseen?

Tällä hetkellä meillä on varmaan jonkun mielestä suht askeettista:
- halvin hyvä asunto
- ruisjauhot shampoon tilalla (on aika halbaa ostaa 5kg säkki jauhoja vs. 750ml shampoota)
- palasaippuat käsille ja suihkuun
- ei meikkejä
- ei kampaajaa/hiustenvärjäystä tai -leikkausta
- ei autoa
- ruokakustannukset minimissä
- rattailla pääsee bussissa ilmaiseksi toinen saa opiskelija-alet
- ei syödä ulkona (no okei, itsenäisyyspäivänä syötiin)
- ei käydä elokuvissa tms. viihteellä
- ei tule lehtiä
- ei osteta vaatteita ellei ole pakko (ja silloinkin yleensä kierrätettyä)
- puhelin ja netti halvimmat toimivat
- harrastukset on jäähyllä, joten niihinkään ei mene rahaa
- tehdään ruoat itse
- kestovaippaillaan (paitsi öisin ja kaupungilla joskus kertsit)

...jotain varmasti jäi, mutta näin. Jostain voi aina karsia, ja en enää oikein löydä muuta vaihtoehtoa kun karsia vakuutuksista, kun ei ole oikein myytävääkään. Miten täältä sopasta pääsee elävänä pois?

Liikaa liikkuvia osia

Taas on vierähtänyt miljoona vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Täällä elellään vauva-arkea. Vaihdetaan vaippaa, syötetään, leikitään, tanssitaan ja lauleskellaan. Nähdään mamma- ja vauvakamuja. Koitetaan selvitä arjessa, jossa perheen toinen vanhempi opiskelee. Ollaan äiti ja isä.

Minulla menee kaikki energia lapsen kanssa. Voin valita, käynkö kaupungilla tai ulkona vai pidänkö kodin siistinä, vaatteet ja astiat pestynä ja lapsen lisäksi muistaisin syöttää myös itseni.

Olen yrittänyt tsempata koulujutuissa ja kysellä mitä kuuluu, onko juotu vettä ja muistettu syödä. En kuitenkaan kysy sitä tarpeeksi? Vietän paljon aikaa puhelimella, koska tukiverkostoni on puhelimen päässä. Ei minulla kyllä energia riitä jokapäiväiseen treffailuun, eikä jokapäivä löytyisi seuraakaan, joten se siitä sosiaalisuudesta. Ajattelin kuitenkin pitää vaikka kuukauden tauon Facebookista (kuten vuonna 2015). Voisin luopua kuukaudeksi vaikka koko internetistä, ellei se tarkottaisi sitä, että yhteys tukiverkkoon katkeaisi.

Lapsen kanssa ei mitään ihmeitä, tässähän tämä. Olen onnellinen, että poitsu on meidän elämässä, vaikka nyt tehdäänkin hampaita ihan urakalla ja huudetaan, eikä vierestä saa poistua 1,5 metriä kauemmaksi. Unikoulukin on menossa.

Silti. Kaikki vaan vituttaa. Elämä on ihan paskaa. Olen ihan väsyksissä kaikesta ja silti saan ymmärtää, että en tee ja ole tarpeeksi. Unohtelen asioita, koska pelkästään lapsessa on sata ja kymmenen muistettavaa asiaa. Syön yleensä aamupalan klo 13 ja 17 välillä, odotan että lapsi saadaan nukkumaan, jotta pääsen istumaan ilman että sylissä on joku tai jotain pitää vahtia. En jaksa puhua. Kun pääsen aikuiseen seuraan, niin tekee mieli vain kirkua ja itkeä. Ei kotona kehtaa, etten siirrä stressiä toiselle enää enempää.

Kävin lääkärillä adhd-asioissa ja sain syyttävään sävyyn kommenttia, miksen ole lääkityksellä. Eihän se maksa kuukaudelta kuin 110 euroa. Siis anteeksi, mutta minä mietin tarkkaan astmalääkkeidenkin kanssa, että miten voin ottaa ne, jotta riittävät siihen saakka kunnes tulee taas rahaa (30€+9€, jos nyt kiinostaa). Pian olisi aika siirtyä kotihoidontuelle ja tulot putoavat vielä parisataa, mutta ei hätää, ennenkin on selvitty. Saan ilmeisesti apua rahatilanteen selvittämiseen, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä. Olen jatkuvasti karsinut menoja ja pitänyt nyt muutaman vuoden budjettia, minkä käyn läpi 1-2 kertaa kuukaudessa. Tällähetkellä ainoa "huvitus" on Netflix, ja sitäkin maksan vain jokatoinen kuukausi. Seuraava karsittava asia onkin omat vakuutukseni, ihan vaan siksi, jotta saadaan maksettua pakolliset menot. Joululahjoja hankin pitkin syksyä ja viimeiset hetki sitten alennuksista veronpalautuksilla.

Olen puun ja kuoren välissä. Jos kotihoidontuella ei pärjää, on lähdettävä jatkamaan ammatillista uudelleenkouluttautumista. Sitä ennen on saatava yhteys endokrinologille, aloitettava POTSin lääkitys (30€/kk) ja uusittava lääkärinlausunnot (tähän polimaksujen summa), selvitettävä minne pojan saa hoitoon, paljon se maksaa, miten sinne kuljetaan, miten ruokailut järjestyvät ja onnistuuko kestovaippailu. Entä varaulkovaatetus sitten.. Rahaa, rahaa, olematonta rahaa jakelen ympäriinsä.

Oon vaan niin vitun poikki. Ollaan lapsiperhetyöryhmässä ja oon vissiin ainut kenen mielestä siellä kannattaa käydä. Juoksentelen virastoissa viikon verran kuukaudesta. En jaksa ajatella enkä välittää. Lukittaudun lapsen kanssa tänne kotiin ja itken silmät päästäni. Oon ruma, mutta hyödytön paska. Kiitos kun jaksoit lukea.

Imetyspettymys

Pian viisi kuukautta vauva-arkea takana. VIISI! Poitsun vauvavuosi on silmänräpäyksen päässä puolivälistä. Aika menee kuin siivillä, paitsi kiukuttelupäivinä ja -öinä.

Syy poitsun itkuisuudelle ja tiheälle syliäisyydelle löytyi muutama päivä ennen nelikuukautisneuvolaa. Huomasin ettei vaipat enää oikein istu ja piti ottaa käyttöön vanhat vaipat (meillä siis kestot eli en meinaa mitään paskavaippoja :D), poitsu nukkui huonosti, eikä lopulta jaksanut edes leikkiä ja nauraa. Menin käymään avoneuvolassa, jossa punnituksen jälkeen huomattiin poitsun painon pudonneen 200g alle kuukauden sisällä. Terveydenhoitaja ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, kun neuvolalääkärille oli enää muutama päivä aikaa, joten imetystä päätettiin tehostaa. Söin ja join itse kuin hevonen samalla kun imettelin lasta jopa n. tunnin välein. Nukuin aina kun pystyin. Maitoa tuli paljonkin ja lapsi söi, mutta ilmeisesti se ei nyt ollut tarpeeksi.

Kolme päivää myöhemmin neuvolalääkärin vastaanotolle päästessämme poitsun paino oli laskenut vielä 100g lisää, joten tehtiin syöttöpunnitus. Punnitus, jonka jälkeen kymmenen minuuttia imetystä per rinta ja taas punnitus. Painoa tuli tasan nolla grammaa. Siinä vaiheessa en enää edes yrittänyt pidätellä itkua, sillä tiesin, että meidän täysimetystaipaleemme oli nyt tässä. Lisämaidot oli aloitettava välittömästi kotiin päästyä.

Kaksi viikkoa mentiin osittaisimetyksellä, mutta se oli minulle liian raskasta. Joko poitsu hylki rintaa tai sitten pulloa ja pulloa oli pakko lisämaitojen takia antaa. Olin ihan hukassa, ja kaikki vauvan viestit mitkä luulin oppineeni, eivät enää täsmänneetkään. Kaikki piti opetella alusta. Itkin ja murehdin sitä, etten onnistunut imettämään, tunsin, että olin pitänyt lastani nälässä enkä ollut edes tajunnut sitä!!! Mietin vain, kuinka lapsi on huutanut nälkäänsä ja olen vastannut siihen, mutta vauvani vatsa ei ollut täyttynyt. Ajatus saa edelleen kyyneleet silmiin..

Koska olin naiivisti ajatellut vain imettäväni 6 kuukauden ikään saakka, ei pienessä mielessäni ollut käynytkään ajatus pulloruokinnasta. Siis voi luoja, kun pitää muutamassa minuutissa sisäistää pullojen huollot, steriloinnit, maitomäärät, korvikkeiden ominasuudet, maidon säilyvyys eri paikoissa, pullojen ominaisuudet ja vauvantahtinen pulloruokinta kaikkine stressiviesteineen, niin oli siinä kyllä tällä mutsilla aikamoinen stressiviestintä meneillään. Teki mieli vajota vaan maan alle ja heitellä jostain myyränkolosta ohikulkijoita niillä saamarin pulloilla!

Ratkaisematon dilemma on myös löytää kompakti vetoketjullinen kylmälaukku korviketta varten, jotta pääsisi seikkailemaan kodin ulkopuolelle vähän laajemminkin. Voin kertoo et ei ole helppo homma metsästää kylmälaukkua, kun kesäsesonki on ohitse. Kahden kaupungin kaupat nimittäin käyty jo läpi. Saa vinkata, jos tietää mistä löytyisi kivoja kylmälaukkuja tälleen lokakuun lopulla :D

Päätös lopettaa osittaisimetys ja siirtyä kokonaan pullolle, tuli täysin tarpeesta säilyttää oma järki tallella. Illat ja yöt ovat rauhoittuneet kummasti, kun ei ole tarvinnut säheltää kahden eri ruuanlähteen kanssa, vaan on voinut valmistautua käyttämään vain yhtä tapaa. Oma ahdistus imetyksen jatkuvuuden onnistumisesta kaikkosi myös, kun annoin itselleni tilaa ajatella, mikä olisi tässä tilanteessa paras kaikille. Itkevä ja stressaava äiti vai iloinen äiti?

Kun raskauduin, ilahtuneena ajattelin _tietenkin_ imettäväni, koska olihan kroppani luullut imettävänsä jo monta vuotta. Tässä onnistuisin varmasti, ajattelin jopa sektion jälkeen, kun sain poitsun rinnalle ensimmäistä kertaa vasta muutaman päivän ikäisenä ja imetystaipaleemme alkoi. Imetyksen päätyttyä olen käynyt päässäni läpi mantraa: Ensin ei meinannut tulla koko vauvaa, sitten se ei meinannut haluta edes syntyä, sitten se ei olisi halunnut sairaalasta kotiin ollenkaan ja sitten se ei halunnut syödäkään. Nyt se on muuttanut hieman muotoaan: Vauvaa ei meinannut tulla, kunnes tulikin, vauva oli mahassa ahdingossa ja siksi syntyessään kipeä ja ehkä meidän imetystaival nyt vain sattui poitsun kanssa olemaan tämänpituinen.

Imetyspettymys on valtava, mutta nyt kun olen nähnyt selkeän muutoksen poitsun olemuksessa ja jaksamisessa, sekä olen tottunut pullorumbaan, en ole enää niin katkera. Monta kysymysmerkkiä jäi miksi näin tapahtui, mutta ei voi enää mitään. Ehkä joskus saan vastauksia.

Toinen asia, minkä kanssa on pitänyt tehdä ajatustyötä ehkä enemmän mitä imetyspettymyksen kanssa, on ollut sen hyväksyminen, että tässä tapauksessa toisen, parisataakiloisen nisäkkään maito on lapselleni parempaa kuin omani. Vähän pelkään, että lapsestani kasvaa lehmä :D Juotan poitsulle korviketta koska on pakko, vaikka se sotii omia eettisiä arvojani vastaan. En enää koskaan tahdo olla siinä tilanteessa, että lapseni näkee nälkää. Harmi kyllä ettei Suomesta tällähetkellä saa kasvipohjaista äidinmaidonkorviketta lainkaan. Onneksi neuvolassa muistuttivat, että tämä korvikkeen käyttö on vain väliaikaista, kunnes kasvimaidot saa aloittaa. :)

Kirjoittelu on jäänyt em. syistä ihan tarkoituksella hetkeksi tauolle. Nyt koin vihdoin pystyväni kirjoittaa tästä kaikesta.

Mistä te haluaisitte kuulla juttua? :)

Kuplaton ja katkera

Ugh.. Ei tullu sypelääkärille menosta mitään, kun laps oli kipeenä ja mies oli unohtanu koko lääkärin ja luvannu mennä talovahdiks kaverilleen, kun siellä oli remonttityypit. Koska ei ois ollu järkee mennä lääkärille lapsen kanssa, niin piti perua ja siirtää aikaa. Seuraava vapaa aika onkin sitten lokakuussa, jolloin lapsen syntymästä on jo 4 kuukautta. Vaikka lääkäriksi sattuisi sektion hoitanut lääkäri, on aikaa kulunut jo niin paljon, että tuskin hänkään siitä muistaa mitään. Ahdistaa ja mietin vaan, että taitaa olla turha reissu tulossa! Lääkäri lukee papereista ja kattoo ultralla haavan tai sitten ei. Tuskin tuossa vaiheessa ultraamisestakaan on mitään hyötyä. Entä jos joku kerros onkin kiinnittynyt väärään paikkaan, jos haavasta vetäisty lanka oli oikeasti ommelta? Pitääkö vatsa avata uudelleen?

Minusta ei kyllä ole normaalia, että yli kolme kuukautta sektiosta haava on päivittäin niin kipeä että on käytettävä särkylääkettä tai kylmäpussia. Tietyt asennot provosoivat kipuja, enkä pysty olemaan esimerkiksi vatsallaan lainkaan. Vauva syö vain kehtoasennossa ja jos syöminen kestää yli puoli tuntia, alkaa haavalla sykkivä ja viiltävä kipu. Alan olla aika loppu näiden kipujen kanssa ja haluaisin vain sen sypelääkärikäynnin pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin käsittelemään tätä kaikkea.

Missä on minun vauvakuplani? Päälimmäisenä tunteena ovat vain katkeruus ja ahdistus. Vauvan kanssa arki sujuu, vaikka väsyttääkin, mutta itsellä on kauhea riittämättömyydentunne. Ensin ei lasta meinannut tulla ollenkaan, sitten se ei halunnut syntyä ja nyt tuntuu etten riitä. Tämän viikkoa kestänyt tiheän imun kausi oikein ruokkii näitä omia syyllisyydentunteita. Tiedän että maitoa tulee, mutta miten vauvan kehitykselle käy, kun ei viihdy leikkimatolla eikä ehdi treenailla vatsallaan päänkannattelua, kun kaikki aika menee rinnalla tai itkiessä (tai rinnalla itkiessä)? Vauva ei nuku päiväunia oikeastaan ollenkaan vaikka kuinka nukuttaisi, eikä itsellekään jää päivällä lepoaikaa. Vauva nukkuu tasan sen ajan, mitä pysytään liikkeellä repussa, vaunuissa, pallolla, sitterissä tai keinussa. Onneksi yöt menee keskimäärin kahdella aamuyön heräämisellä vaikka kerralla syömisessä kestää yleensä tunti eli alkuyön saa itsekin vähän nukuttua.

Miehellä alkoi koulu, joten meillä alkoi oikea arki. Huomaa kyllä heti eron siinä miten oma aika rullaa. Ensin hoidetaan lapsi ja sitten jossain välissä syödään ja peseydytään itse. Miehen tullessa koulusta, pitää vielä opiskella ja tehdä läksyt.

TMI!
Vaikka toinen on päivät puhelimen päässä, niin ei tietenkään voi enää vaan ojentaa lasta toiselle et hei meen nyt paskalle nii viihdytä sinä tätä sillä aikaa :D Vessakamuihin on kissan myötä tottunut, mutta onhan se nyt eri kuin että pitää kissan seurailun lisäksi hytkyttää lasta ja lauleskella ja lukea samalla kun koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sieltä vessasta ulos! :D
TMI LOPPUI!

Onneksi psykakäynnit ovat jatkuneet  keskeytymättä nyt puolentoista vuoden ajan ja olen saanut sieltä paljon ohjeita jaksamiseen. Minuu oikeasti huvittaa miten itsellä tämä vauvan kanssa jaksaminen on enemmän omista ajatuksista ja unenmäärästä kiinni kuin vauvan mielialoista. BDI eli masennustestin tulokset ovat taas nousseet, mutta kun tihennettiin käyntejä, niin uskon (ja toivon) että pian ne taas laskevat. 11 vuotta masennuksen kanssa elellessä jaksaa silti aina uusi huono kausi yllättää eikä siihen ehdi varautua. Kun vihdoin on tämä vauva niin odotin, että kaikki lapsettomuuden aikainen paha olo ja riittämättömyys olisi mennyttä, mutta niinpä niin... Vituttaa kun aina on joku asia mikä jäytää tuolla takaraivossa ja painaa mielen matalaksi. Ajatukset on hyvä saada jäsenneltyä ennenkuin paska on jo räjähtänyt lautaselle. Onnea on hyvä hoitosuhde psykalle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Onko muita keillä puoliso on opiskellut vauva-arjen keskellä? Miten olette tsempanneet läksyhelvetin keskellä? Saako yhden lapsen vanhempi tunnustaa olevansa väsynyt? Päikkäreille tainnutuskeinoja kaipailen myös, eli nyt saa tuputtaa niitä ohjeita! Kaikki vertaistuki on tervetullutta. Haukkuja en tarvii, paskamutsi fiilis on jo muutenkin ✌

Äitiyteen hukkunut

Hoplaa.. Kaksi ja puoli kuukautta on kulunut. Poika on saanut nimen ja itsestä alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että alan toipua koko tuosta käynnistely- ja synnytysrumbasta. En tosin osaa ajatella synnyttäneeni, vaan edelleen tuntuu siltä, että meille on nyt vaan tämä poika syntynyt ja tässä sitä perheenä elellään.

Poika on kyllä aivan hurmaava! Alussa se oli vaan sellanen pieni ruttuinen mytty ja nyt hää onkin yhtäkkiä ihan oma persoonansa. Hyvin temperamenttinen pikku velmuilija. Kuukauden päivät ollaan jo hymyilty ja vähän kiukuttaa, että se ensimmäinen hymy osoitettiin neuvolalääkärille eikä meille vanhemmille. Jokapaikkaan pitäisi tarttua, lelut kiinnostaa ja nyrkki pitää olla kurkussa saakka 24/7 :D

Jaa sit se äitiys... No täällä ollaan likanen tukka pompulalla, liivit ja paidat maidossa, kaikennäköstä vuotoo vähän millon mistäkin. Kauhea turvotus ja haavakivut ovat läsnä päivittäin. Pari päivää sitten tein vielä tyhmästi, kun leipälautanen käsissäni humpsahdin sohvalle ja sektiohaavalla tuntui repäisevä kipu. Ei auta ibuprofeeni eikä parasetamoli (kylmäpussi onneksi auttaa hetken), eikä vitutus ainakaan helpota tässä paranemisprosessissa. Olen onneksi saanut käydä purkamassa tuota synnytyksen kulkua psykologisella sairaanhoitajalla, sy(nnytys)pe(lko)kätilöllä ja ensiviikolla olen menossa vielä sypelääkärille asian tiimoilta.
Olen edelleen todella ahdistunut ja katkera koko sairaalaepisodista ja siitä, kun omat muistikuvat sieltä on todella hataria ja että yksi hoitotapahtuma on jätetty kirjaamatta ja nyt tuntuu että kaikki siellä luulee et olen joku kukkelikuu, kun jauhan siitä asiasta kokoajan.

Hurjasta alusta huolimatta ollaan saatu imetys toimimaan ja poika onkin kolmen vuorokauden ikäisestä lähtien ollut osittaisimetyksellä ja viikon ikäisestä täysimetyksellä! Voittajafiilis! Oma aika on tosin rajoittunut lääkärikäynteihin, päiväuniin ja yhteen puolen tunnin kauppareissuun. Muutaman kerran on ihan itku tullut, kun lapsen kanssa oikeasti on nyt sen 24/7 (eli katson kun poika syö niitä nyrkkejään eiku.. :D) kun minä ja pumppu ei tehdä yhteistyötä. MUTTA: Sitten kun on saanut nukuttua ja poika on taas rinnalla ja nyhrää tissiä, vaatetta ja tukkaa, niin onhan tää vauva-aika nyt oikeesti niin lyhyt aika, että turha tässä on lopettaa. Jos miettii, että tässä on jo kohta kolme kuukautta imetetty ja tavoite on ainakin se puoli vuotta imettää, niin puoliväli häämöttää! Eikä sitä koskaan tiedä, jos poika vaikka huomenna itse päättääkin ettei tissi enää maistu, yhyy. Maidonkerääjillä olen saanut pienen maitoarsenaalin pakastimeen, joten periaatteessa voisin kyllä ottaa omaa aikaa vaikka pari tuntia, mut mihinkä sitä yksin kotoaan lähtisi?

Anteeksi taas kovasti, kun ette ole kuulleet tältä suunnalta mitään, mutta olen ollut todella väsynyt ja jatkuvasti pojan kanssa menossa. Varmasti ihan kamalaa luettavaa, kun lähinnä vaan oksentelen näitä sanoja tänne :D
Meillä ei ole vielä arki täysin muovautunut, sillä mieskin on ollut lomalla. Saas nähdä miten meillä menee, kun mies lähtee takaisin kouluun!

Mistä haluaisitte lukea?