Oman elämänsä henkikirjailija

Kävin viimeviikolla kävelemässä hautausmaalla. Pohdin samalla suhdettani uskon asioihin. Olen muutama vuosi sitten eronnut kirkosta. Silti mietin, kuinka pitkä aika siitä on kun olen viimeksi käynyt kirkossa? Mietin nuorteniltoja, joissa ennen kävin. Muistelin rippikouluaikaani sekä isosena vietettyä aikaa. Mietin myös lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä ja sitä mitä tapahtuisi, jos jäisimme lapsettomiksi. Mitä voisin tehdä?

Mietin mitä menetettävääkään tässä on?

Ajatus rukoilemisesta pyöri päässäni muutaman päivän ennen kuin rohkaistuin. Laitoin omalle rippipastorilleni viestiä Facebookin kautta ja kysyin, mitä kautta voin lähettää esirukouspyynnön. Sain linkin seurakunnan sivuille sekä ehdoituksen laittaa viestiä kirkon esirukouspyyntö -laatikkoon, jos halusin pysyä nimettömänä -- tai kertoa asian siinä hetkessä Facebookin välityksellä. Päädyin viimeisimpään vaihtoehtoon ja kerroin pyyntöni heti. Pyysin, olisiko mahdollista rukoilla kaikkien lapsettomien ihmisten puolesta. Tuntui hyvältä tehdä se. Onko rukous joltain pois?

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tein oikein erottuani kirkosta. Se ei muuttanut elämääni mihinkään. Jos saamme lapsen, hän tulee jokatapauksessa saamaan kasteen, kuuluin kirkkoon tai en. Uskon, mutta mihin? Ehkä minun ei kuulukaan ottaa selvää? Ehkä näin on paras.

Toisen Terolut-kierron ensimmäinen tabletti otettiin tänään. Ehkä uskon lääketieteen voimaan?