Piinailua

Olen tässä hetken miettinyt, että miksi lapsenteko on niin vaikeaa? Eikä siis se tekeminen sinällään, mutta tämä koko prosessi. Suurimman osan ajasta vain odottaa ja jännittää, että jokohan on tärpännyt ja on kuin hullu ihminen. Viisi One Stepin liuskatestiä on vielä odottelemassa aikaansa, kun sain hillittyä hieman itseäni, että ei se kaksi viivaa ihan ovulaatiopäivänä siihen ilmesty (siis r-testiin). Ostin tänään myös luotettavaksi kehutun PregCheck -raskaustestitikun jemmaan. Piinailu tälläkertaa jatkuu ainakin juhannukseen, mihin asti koetan pitää ajatukseni kurissa ja ajatella vain neutraalisti -- liikaa innostumatta tai stressaamatta. Unet ovat kyllä jääneet vähäisiksi.

Tässäkään kierrossa en tikuttanut ovulaatiota. Olen luottanut siihen, että tunnen kyllä oireet niiden tullessa. Miten pystyinkään olemaan niin oikeassa?! Aivan kuin olisi oppikirjasta lukenut, ilmestyivät kaikki limoista, mielialoista, kivuista ja turvotuksesta lähtien. Silloisen oloni voin kertoa helposti laskutoimituksena: tappajahai kerrottuna sotanorsulla oli yhtäkuin ydinpommifiilis.

Mielialanvaihtelut tuli uniinkin, joissa olen kaikissa ollut raskaana joko juuri plussanneena tai sitten jo viimeisillään olevana. Yhdessä unessa jopa molempina! Juuri plussanneena hyppäämässä baaritiskin yli, minkä takana sitten erotin kaksi riitapukaria suuren mahani kanssa. Nauroin hysteerisenä herättyäni ja muistan edelleen koko unen. Harmi, etten voi siitä kertoa enempää kuin että siihen liittyi myös raskaana oleva mies, jonka kanssa tunnusteltiin toistemme vatsoja sekä Kalle Palander -päinen urpo.

Aivan kuin olisin eri ihminen kuin viimeviikolla. Nämä on kuitenkin tunteita vain.